Julkaistu: Teoksessa Valkoisen vallan vankina. Muistelmateos, s. 51–62. M. V. Jalava, osakeyhtiö Työn kirjapaino, Helsinki (1922)
Oikoluku & HTML Kaj Henriksson
Alkulause: Esitelmä kiellettiin seuraavilla perusteilla: 1) koska siinä muka ylistettiin laiskuutta; 2) koska porvarillinen yhteiskunta ei voi sallia ruumiillisen työn ylistämistä henkisen työn kustannuksella; 3) koska hyökkäys yliopistoa vastaan oli sopimaton.
Ensimäinen kohta oli arkaluontoisin. Vankilan johto epäili näet minua yhdeksi Tammisaaren pakkotyölaitoksessa tänä aikana käytäntöön saatetun sabotashin alkuunpanijaksi ja järjestäjäksi. Luultiin nyt, että esitelmäni vain tarkoitti sabotashin ylistämistä. Siksipä lieneekin tämä esitelmä yhtenä syynä siihen, että minut yhdessä muutamien muiden kanssa elokuun lopulla siirrettiin T :saaren pakkotyölaitokselta Turun Lääninvankilaan.
Maailmassa on esiintynyt niin monta ahkeruuden ylistäjää ja suosittelijaa, että kannattaa sanoa sana laiskuudenkin puolesta. Tämä sitä suuremmalla syyllä, koska laiskuus määrätyssä mielessä on ollut edellytyksenä ei ainoastaan erinäisille taiteellisen luomisen muodoille, vaan myöskin järkielämän viisauden kukoistukselle. Laiskuus on itse asiassa kaiken viisauden äiti.
Tämä aihe johtaa minut kysymykseen, joka ei ole vähemmän mielenkiintoinen kuin se väite, minkä juuri esitin. Meidän länsimainen sivistyksemme perustuu ahkeruuteen, toimintatarmoon. Yhtä eittämätön kuin tämä tosiasia, on toinen: että n.k. itämainen sivistys perustuu laiskuuteen ja toimettomuuteen. Kun siis tahdon kaikella vakavuudella ja pätevyydellä todistaa väitteeni, että laiskuus on viisauden äiti, joudun esittämään, mitä yhteistä ja mitä erilaista on Lännen ja Idän kansojen sielunominaisuuksissa.
Joudun tällöin tutuille aloille. Ennenkuin bolshevikit olivat päässeet kääntämään ylösalaisin tämän muutenkin sekavan ja liitoksissaan natisevan maailman, matkustelin innostuneena tiedemiehenä itämailla tutkimassa kansain uskontoja. Vältin silloin kaupunkeja ja kaikkea sivistystä. Elelin köyhimmän kansan keskuudessa, ei ”herrana helvetissä”, kuten täällä eräitten mukaan,[1] vaan ilman muuta omaisuutta kuin mitä jaksoin selässäni kantaa. Asuin kuukausimääriä', en kadehdittavissa nuken- kaapeissa, vaan huoneissa, joissa maan multa oli lattiana, joissa oli vain avoin reikä seinässä ikkunan sijasta ja jonka kautta lehmät ja vuohet, hevoset ja kanat iltaisin astuivat yhteiseen ahtaaseen yömajaansa. Tällaisissa olosuhteissa tahdoin tutkia, miten suuret maailman uskonnot olivat alkunsa saaneet, niitten joukossa myös sen, jonka perustaja sai ensimäiseksi kehdokseen köyhän tallin seimen.
Näissä tällaisissa olosuhteissa pääsin perille sivistyksen siunauksesta, turmeltumattoman, köyhän kansan tunteista ja ajatuksista. Sen luokse minä aina pyrin, sen keskuudessa olen viihtynyt paremmin kuin missään muualla maailmassa ja siinä olen minä löytänyt sen viisauden lähteen, jonka rinnalla kaikki kirjat ja kaikki oppineet ihmiset ovat pelkkää turhuutta.
Luulen siis jonkun verran tuntevani itämaita ja voivani eräänlaisella pätevyydellä verrata toisiinsa niitten ja länsimaitten yleistä henkistä luonnetta.
Moni on hämmästynyt, että ulkonaisissa elämäntavoissa itämaalaiset useinkin ovat tottuneet johonkin aivan päinvastaiseen kuin me Lännessä. Se teistä, joka on saanut vanhan, kunnioitetun Herodotoksen historian käsiinsä, muistanee, miten hän jo teki tämän huomion kertoen muun muassa, että Egyptissä, päinvastoin kuin Europassa, syötiin ulkosalla, mutta toimitettiin tarpeet sisällä, että siellä, päinvastoin kuin meillä, miehet heittivät vettä istualla, naiset seisoalla j.n.e. Tämä pitää pääkohdissaan paikkansa vielä tänäkin päivänä kaikissa muhamettilaisissa maissa. Siellä tehdään monta muutakin asiaa päinvastoin kuin meillä, ilman että siihen useinkaan olisi ilmeistä syytä. Itämailla kulkevat naiset ulkonakin pelkissä housuissa, jotavastoin miehillä on hameentapainen, pitkä puku. Itämailla puku ei saa osoittaa, vielä vähemmin korostaa ruumiin muotoja, vaan sen täytyy päinvastoin niitä salata. ”Hyvin istuva” puku olisi itämaalaiselle yhtä loukkaava kuin alastomuus. Me koetamme pitää jalat lämpöisinä ja pään viileänä. Itämaalainen kantaa keskellä kuuminta kesääkin usein jättiläismäisiä turkishattuja ja kulkee pakkasessakin paljain jaloin. Itämaalainen kantaa aina miekkansa oikealla eikä vasemmalla puolella. Samoin itämailla kaikki' ruuvit väännetään kiinni vasempaan eikä oikeaan päin. Jos pyytää itämaalaista näyttämään vasenta korvaansa, niin hän ei koskaan tartu siihen vasemmalla, vaan erehtymättömästi oikealla kädellään. Egyptin entinen käskynhaltija, englantilainen valtiomies lordi Cromer kertoo, miten hän Intiassa ollessaan kerran tarkkaili kadulla kulkevaa poliisia. Kun paperi lensi poliisin eteen, ei hän suinkaan kumartunut nostamaan sitä ylös, vaan potki tohvelin jalastaan, tarttui paperiin varpaillaan ja otti sen sitten varpaistaan käteensä välttäen kumartumista.
Tässä meillä on eräs esimerkki siitä ihmeellisestä velttoudesta, mikä ehkä ennen kaikkea eroittaa itämaalaisen Lännen ihmisestä. Itämaalainen pystyy vain harvoin äkillisiin ponnistuksiin, eikä koskaan pitkällisiin ruumiillisiin rasituksiin. Hän voi käydä sotaa, koska siinä vain joskus vaaditaan hetkellisiä ponnistuksia, ja niitten välillä on pitkiä toimettomuusaikoja. Mutta esim. urheilu jo vaatii enemmän voimia kuin mitä itämaalaisella tavallisesti on. Teollinen työ taas on niin yhtämittaisesti rasittavaa, että kaikki itämaitten kansat ovat jääneet ja jäänevät siihen pystymättömiksi.
Monet pitävät ihmistä luonteeltaan laiskana. Minusta tuntuu, ettei tämä pidä paikkaansa länsimaisiin kansoihin nähden ainakaan Alppien leveysasteen pohjoispuolella ja vastaavissa ilmanaloissa. Täällähän pikemmin kärsitään toimettomuudesta. Mutta harva on se itämaalainen, jolle pakollinen toimettomuus olisi mikään rangaistus tai onnettomuus. Itämaalainen on epäilemättä luonteeltaan laiska.
Asiahan on aivan luonnollinen. Verrattain viileissä ja kylmissä ilmanaloissa täytyy ruumiin olla tasaisessa toiminnassa pysyäkseen lämpöisenä. Tästä ainakin ajoittaisesta välttämättömyydestä syntyy, tottumus, joka ilmenee kaikissa elämäntavoissa. Itämailla sitävastoin, jossa kuumuus on hyvin painava, väsyy helposti ruumiillisista ponnistuksista ja käy koko luonteeltaan veltoksi. Tämän huomaa pohjoismaalainenkin, joka joutuu itämailla asumaan kauemman aikaa. Kaikista aikaisemmista tottumuksistaan huolimatta veltostuu hänkin hyvin pian, ellei hänellä ole aivan erikoisia tilaisuuksia ruumiilliseen virkistykseen. Lisättäköön vielä, että itämailla ei elatus ylipäänsä ole kovasta työnteosta riippuvainen, ja että koko taloudellinen elämä on sangen alkuperäisellä kannalla. Muutamia ryhmiä voidaan pakoittaa työhön, mutta se on silloin hyvin tehotonta, ja minkäänlaista kilpailua ei ole.
Kylmä sää siis lähinnä tekee ihmisen ahkeraksi, kuuma laiskaksi. Ei ole sen vuoksi mikään sattuma, että lauhkean ilmanalan kansat käyvät kaiken toimintatarmoon perustuvan sivistyskehityksen etunenässä. Tuntuu mahdottomalta ajatella Europan teollista elämää joskus ulotettuna Intiaan, Persiaan ja Arabiaan. Kuumuus ja siitä johtuvat elämäntavat tekevät sen mahdottomaksi.
Pidän siis todistettuna tosiasiana, että itämaalainen on luonteeltaan laiska. Tämä ei suinkaan ole mikään pahe. Laiskuuden ei näet tarvitse olla hedelmätön. Se voi pukeutua muotoihin, joilla on sangen suuri sivistyksellinen arvo. Mutta se saattaa epäilemättä olla myös kielteistä, jopa tuhoavaa laatua.
Laiskan on tavallisesti pakko elää toisten työstä. Sen vuoksi itämaalaiset ovat kauttaaltaan ryöstöihin ja sotiin taipuvaisia. Sota-ammatti on tyypillisimpiä laiskuriammatteja. Niin koko maailmassa. Ellei aina ryöstötilaisuuden vuoksi, niin siksi, että pienemmillä rasituksilla ja vaivoilla saa elää mukavasti ja saavuttaa ulkonaisen arvoaseman n.s. isänmaansa ja kaiken sivistyksen turvana. Typerinkin tappelupukari voi sodassa saavuttaa rikkauksia ja sankarin kunniaa.
Itämaalaisten sotahalu on siis ainoastaan eräs heidän luonnollisen laiskuutensa seuraus ja muoto. Toinen tämän saman laiskuuden ilmenemismuoto on mieltymys kauppatoimiin. Itämailla on tuskin sitä perhettä, jossa ei ainakin yksi sen miespuolisista jäsenistä olisi ammatti- kauppias. Tavaroitten välittäjinä ansaitsevat useimmat itämaalaiset elatuksensa. Siinä supistuu koko vaiva tavaroitten ostamiseen ja myytäväksi asettamiseen. Aamusta iltaan saa sitten istua tiskin takana myymässä sitä vähää, mitä ostetaan ja kuluttamassa suurimman osan aikaa piipun ääressä sekä keskustelussa naapurien kanssa, jotka itämailla tavallisesti käyttävät kauppapuoteja juttutupina ja samalla kahviloina. Kaupankäynti on siis noissa maanosissa vain eräs laiskuuden muoto.
Sitä on myös se seurusteluhalu, jota juuri koskettelin. Itä- kuten länsimaillakin on seurustelu vain eräs mielialan viehättävä tyydytys. Se kuluttaa aikaa tuottamatta mitään. Se tuntuu toiminnalta olematta kuitenkaan toimintaa. Siinä kuluvat tunnit yhtä helposti ja huomaamatta kuin shakki- tai korttipelissä. Ovathan kaikki pelitkin vain läiskäin leikkejä. Siksi tunnustetaankin itämaalaiset mestareiksi seurustelutavoissa, keskustelutaidossa ja monenlaisissa peleissä.
Alituiset keskustelut ja väittelyt eivät kuitenkaan jää aivan hedelmättömiksi. Niissä oppii hallitsemaan kieltä ja kielen rinnalla kehittyy ajatuskyky. Onhan keskustelu jo sinänsä eräänlaista filosofeeraamista. Ainakin se johtaa suoraa päätä filosofiaan ja elämänviisauteen. Itämaalaisen toimeton elämä synnyttää toiselta puolen sisäistä mietiskelyä, joka yhdessä väittelyhalun kanssa terottaa ajatuskykyä ja kehittää syvästi filosofisen mielenlaadun. Kovassa, väsyttävässä työssä aherteleva länsimaalainen ei läheskään samassa' määrin jaksa syventyä elämän arvoituksiin. Eipä siis ihme, että mietiskelevä filosofia, hiustenhalkomiseen saakka kehittynyt viisastelu, syvä ja monipuolinen elämän viisaus ovat itämailta kotoisin. Ne ovat vain laiskuuden tulosta ja ilmausta.
Tämän puhetaidon ja järkielämän yksipuoliseen viljelemiseen perustuu itämaalaisten etevämmyys esim. kieliopissa ja matematiikassa sekä matematiikan avulla työskentelevissä tieteissä. Siis itämaiden tiedekin on suureksi osaksi itämaisen laiskuuden ja velttouden tuote. Tieteissä, joissa vaaditaan itsenäistä, käytännöllistä mielikuvitusvoimaa, s.o. keksintötaitoa yhdistettynä todellisuustajuntaan, tai sellaisissa, joissa ovat välttämättömiä pitkäaikaiset, sitkeät, rasittavat kokeilut ja ponnistukset, eivät itämaalaiset ole koskaan mitään mainittavaa aikaansaaneet. Sellaisia tieteitä ovat esim. kaikki teknilliset ja luonnontieteet sanan nykyaikaisessa merkityksessä, niihin luettuna myös fysiikka ja kemia.
Itämaalaisen mietiskelyn ja elämänviisauden tuotetta ovat edelleen uskonnot. Vain laiska ihminen voi kehittää uskonnollista ajattelua. Uskonnolle on ahkeruus ja yhtämittainen toiminta turmiollista. Työmies rautasorvin ääressä ei voi muistaa Jumalaa eikä sielunsa pelastusta. Siksi kaikki uskonnollinen elämä haihtuu Lännen sivistysmaissa, jotka teollisuus on vallannut. Itämailta ovat kaikki uskonnot tulleet, ja vain itämailla ne edelleenkin ' muodostavat kansojen koko maailmankatsomuksen, koska vain siellä ihminen ei ole ahkeruuteen ja yhtämittaiseen työhön pakotettu, vaan saa viettää elämänsä laiskuudessa. Laiskuus on korkeimman jumaluusasteen kehto.
Lopuksi ovat taiteelliset harrastukset vain eräs laiskuuden seuraus ja muoto. Tiedämmehän, miten kyvyttömiä meidänkin keskuudessamme taiteilijat tavallisesti ovat käytännölliseen työhön. Kukapa meistä kaipaisi enemmän velttoa, toimetonta elämää kuin runoilija, taidemaalari tai kirjailija? Vain toimettomuudessa kukoistaa heidän mielikuvitusvoimansa. Siksipä itämaalaisilla onkin ennen kaikkea verrattomia runoaarteita. Joka tuntee intialaisten, persialaisten ja arabialaisten saavutukset tällä alalla, tietää, että meillä Europassa on vain toisarvoista sen rinnalle asetettavaa.
Kun siis itämaalaisen luonnollinen laiskuus kehittää korkealle hänen ajatuskykyään ja järkeään, kehittää se toiselta puolen myös erinomaisesti hänen tunne-elämäänsä. Laiska ihminen on usein juuri laiskuutensa vuoksi teräväjärkinen ja tunneherkkä. Mutta hänellä on eräs vika, joka on myös kaikille Idän kansoille ominainen: häneltä puuttuu kaikenlainen tahdonvoima. Hän ei pysty mihinkään, jossa vaaditaan järjestelmällistä työtä, tarmoa ja sitkeyttä. Hän on ruumiinsa puolesta voimaton ja sielunsa puolesta haaveilija, todellisuusarvojen käsittämiseen kykenemätön, suurin piirtein epäkäytännöllinen. Siksi on hän aina ollut heikko valtiomiehenä ja valtakuntien järjestäjänä. Politiikassa on hän enemmän oikkujensa kuin järkensä palvelija.
Tiedämme myös, että laiskuus usein merkitsee syntien ja rikosten välttämistä. Toimelias usein erehtyy ja tekee helposti syntiä. Laiskuuden avulla on aina päästy helpoimmin pyhimysten arvoon. Itämaalaiset ovat useinkin siveellisiä luonteeltaan. He saattavat ehkä valehdella, mutta heidän oikeudentuntonsa ja arvokkuusvaistonsa on useimmiten hyvin syvä. Tunnen perinpohjin sivistymättömiä turkkilaisia kansoja, joitten jokapäiväisen siveyden kanssa meidän n.k. sivistyneitten elämäntavat eivät kestä mitään vertailua. Se siveys ei tosin sisällä ahkeruuden hyvettä. Se ei johda työhön ja tuotantoon, vaan pikemmin (kansojen suuri kokonaisuus huomioonottaen) passivisuuteen ja alistuvaisuuteen, siis hyveisiin, joita itämailla aina on suositeltu ennen muita Kristuksesta aina Rabindranath Tagoreen saakka.
Jos mainitsisin pari toimintamuotoa, joita pitäisin mäille länsimaisille erikoisen luonteenominaisina ja itä- maalaisille kaikkina aikoina vieraina, niin olisivat ne: teollinen työ ja urheilu. On melkein mahdotonta kuvitella mielessään persialaista tai intialaista kilpajuoksijaa. Itämaalainen saattaa ehkä pystyä työhön jossakin tehtaassa, mutta tuntuu mahdottomalta ajatella esim. Persiassa teollisuutta europalaisessa mittakaavassa ja länsimaisella työteholla. Itämailla pidetään käynnissä pieniä tehtaita vain alituisesti uudistuvalla ja melkein kokonaan ammattitaidottomalla työvoimalla.
Erotuksen itämaisen laiskuuden ja länsimaisen ahkeruuden välillä voisi ilmaista myöskin siten, että itämaalainen pystyy etupäässä vain henkiseen työhön, länsimainen sen lisäksi myöskin kovaan ruumiilliseen työhön. Tämä viimemainittu se tietysti lopulta onkin se varsinainen työ, jotavastoin n.k. henkinen työ pääosaltaan on vain eräs laiskuuden muoto, siis, totta puhuen, ei laisinkaan mikään työ.
Tarvitsee vain luoda silmäyksen yliopistoihimme tullakseen siitä vakuutetuksi, ellei edellä oleva selitys olisi jo antanut siitä riittäviä todistuksia. Vakuutan teille, kunnon toverit, tietäen mistä puhun, ettei saastaisempaa seuraa tapaa kuin Helsingin yliopistossa. Se on ylioppilaihin nähden kaiken kyvyttömyyden ja laiskuuden pesäpaikka.
Siellä istuvat muka työssä sadat naiset joko sen vuoksi, että tuleva aviomies ei ole vielä ilmestynyt, tai siitä syystä, ettei enää ole toivoa hänen tulemisestaan. Nämä sulkasatoa sairastavat siipirikot hakevat siellä lohdutusta valistamalla sielujaan, jolle asialle ne heistä, jotka jo ovat joutuneet suhteisiin miehen kanssa, joka voi antaa heille avioelämän turvan ja nautinnot, eivät uhraisi montakaan ajatusta. Heidän muka henkinen työnsä on vain huono vastike paremmille elämänarvoille, täydellisen toimettomuuden korvaaminen askartelulla, joka näyttää työltä ja tekopyhässä yhteiskunnassamme nauttii työn, jopa korkeampaa lajia olevan työn arvoa, vaikka se onkin pelkkää tyhjäntoimitusta.
Asianlaita on suureksi osaksi sama miespuolisten ylioppilasten suhteen. Sääntönä voi pitää, että yliopistoon joutuvat muka työskentelemään ja opintojaan jatkamaan vain sellaiset, jotka kyvyttömyydestä tai laiskuudesta eivät kunnolliseen työhön ryhdy. Olen istunut heidän keskuudessaan kolme-neljä vuotta, joten tiedän, minkä karvaista karjaa he ovat. Heidän ”työnsä” on vain läiskäin puuhailua. He ”jatkavat opintojaan” ainoastaan sen vuoksi, etteivät he tiedä, mitä he muuten tekisivät. Vain kirjeissään heidän laiskuuttaan kustantaville lainanantajille ja isille kehtaavat he puhua muka henkisestä työstään. Tämä koskee ensi sijassa yliopiston lainopillista, toisessa sijassa sen jumaluusopillista, kolmannessa sijassa sen historiallis-kielitieteellistä ja neljännessä sijassa sen fyysillis-matemaattista tiedekuntaa.
Työtä on lopulta vain yhtä lajia: palkkatyömiehen työ, ruumiillinen työ. Kaikki muu on joko valetyötä tai ainakin helpompaa, mukavampaa, vähemmän rasittavaa ja kuluttavaa työtä. Tavallisesti väittävät oppineet ja lueskelijat tätä vastaan. He valehtelevat. Sitä todistavat heidän tekonsa. Muuten ei n.k. henkinen työ olisi niin houkuttelevaa kaikille laiskureille eikä ruumiillista työtä niin usein käytettäisi rangaistuksena.
Olen täten joutunut vertailemaan laiskuutta itämailla ja meillä. Kun se itämailla on luonnollista ja suureksi osaksi hedelmällistä, tuntuu se meillä päinvastoin luonnottomalta ja melkein kokonaan hyödyttömältä. Ilmanalamme ja sivistysolomme vaativat yleensä jokaiselta sellaista tarmoa, että laiskuus merkitsee jotain vahingollista ja häpeällistä. Itämailla se pidetään päinvastoin hyveenä ja ihanteena. Siellä on ruumiillinen työ alentavaa ja häpeällistä, jotain, johon vain köyhät ja sorretut ovat pakoitetut alistumaan. Jos joku huomauttaa, että meilläkin n.k. sivistyneet pitävät ruumiillista työtä alentavana, niin on siihen vastattava, ettei tavallisesti itse työtä pidetä häpeällisenä, vaan siitä työstä johtuvaa alhaista yhteiskunnallista asemaa. Itämailla on työ useimmille ihmisille joko onnettomuus tahi rangaistus. Itämainen sivistys, sen tiede, taide ja uskonto on laiskuuteen perustuvaa, laiskuuden ja velttouden muoto.
Epäilemättä tarvitsisimme mekin Lännessä hiukan sellaista laiskuutta elämässämme. Sen on meille osoittanut mainio sosialistinen teoreetikko Paul Lafargue ”Laiskuuden evankeliumissaan”. Meillä on työ suurille kansanjoukoille muodostunut ei sivistykselle hedelmälliseksi, vaan liikarasitukseksi, kykyjämme hävittäväksi. Sen on ilman viisaita väistöskirjoja ymmärtänyt työväki, joka on pyrkinyt työpäivän lyhentämiseen. Siinä on sitä laiskuuden tavoittelua, josta sivistyksellemme on oleva vain siunausta ja johon aina tullaan pyrkimään, niin kauan kuin tavoitellaan ihmisluonteen kauneutta ja sisäistä täydellisyyttä.
8. VII. 1921.
[1] Kesällä 1921 kirjoitti entinen vankilatoverini, toimittaja Aug. Lindell, otsakkeella ”Herra on herra helvetissäkin” tamperelaisessa Kansan Lehdessä: ”Menkää vain katsomaan toht. Lassyn ’murjua’ (Tammisaaren vankileirillä), se on niinkuin nukenkaappi. Matot lattialla, kaiken maailman kuvat ja helyt seinillä ja kirjallisuutta parikymmentä nidettä kirjahyllyllä. Tämä on hyvä ja minä toivoisin sydämestäni, että kaikki vangit olisivat tällaisessa erikoisasemassa.” — Tämän nukenkaapin kuvasi hiukan toisella tavalla vankilatoverini J. T. Suomen Työmiehessä heinäkuun 16 päivänä samana kesänä.