Työtä on lopulta vain yhtä lajia: palkkatyömiehen työ, ruumiillinen työ. Kaikki muu on joko valetyötä tai ainakin helpompaa, mukavampaa, vähemmän rasittavaa ja kuluttavaa työtä. Tavallisesti väittävät oppineet ja lueskelijat tätä vastaan. He valehtelevat. Sitä todistavat heidän tekonsa. Muuten ei n.k. henkinen työ olisi niin houkuttelevaa kaikille laiskureille eikä ruumiillista työtä niin usein käytettäisi rangaistuksena.
Olen täten joutunut vertailemaan laiskuutta itämailla ja meillä. Kun se itämailla on luonnollista ja suureksi osaksi hedelmällistä, tuntuu se meillä päinvastoin luonnottomalta ja melkein kokonaan hyödyttömältä. Ilmanalamme ja sivistysolomme vaativat yleensä jokaiselta sellaista tarmoa, että laiskuus merkitsee jotain vahingollista ja häpeällistä. Itämailla se pidetään päinvastoin hyveenä ja ihanteena. Siellä on ruumiillinen työ alentavaa ja häpeällistä, jotain, johon vain köyhät ja sorretut ovat pakoitetut alistumaan. Jos joku huomauttaa, että meilläkin n.k. sivistyneet pitävät ruumiillista työtä alentavana, niin on siihen vastattava, ettei tavallisesti itse työtä pidetä häpeällisenä, vaan siitä työstä johtuvaa alhaista yhteiskunnallista asemaa. Itämailla on työ useimmille ihmisille joko onnettomuus tahi rangaistus. Itämainen sivistys, sen tiede, taide ja uskonto on laiskuuteen perustuvaa, laiskuuden ja velttouden muoto.
Epäilemättä tarvitsisimme mekin Lännessä hiukan sellaista laiskuutta elämässämme. Sen on meille osoittanut mainio sosialistinen teoreetikko Paul Lafargue ”Laiskuuden evankeliumissaan”. Meillä on työ suurille kansanjoukoille muodostunut ei sivistykselle hedelmälliseksi, vaan liikarasitukseksi, kykyjämme hävittäväksi. Sen on ilman viisaita väistöskirjoja ymmärtänyt työväki, joka on pyrkinyt työpäivän lyhentämiseen. Siinä on sitä laiskuuden tavoittelua, josta sivistyksellemme on oleva vain siunausta ja johon aina tullaan pyrkimään, niin kauan kuin tavoitellaan ihmisluonteen kauneutta ja sisäistä täydellisyyttä.
— Ivar Lassy: Laiskuuden sivistyshistoriallinen merkitys (1922)