Kirjoitettu: lokakuussa 1916
Julkaistu: joulukuussa 1916 »Sbornik Sotsial-Demokrata» -kokoelman 2. numerossa
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Vladimir Lenin, »Teokset», 23. osa, s. 100–115. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1959. Julkaistaan kokoelman tekstin mukaan.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Onko olemassa yhteyttä imperialismin ja sen hirveän inhottavan voiton välillä, jonka opportunismi (sosialishovinismin muodossa) on saanut työväenliikkeestä Euroopassa?
Tämä on nykyisen sosialistisen liikkeen peruskysymys. Ja nyt kun olemme puoluekirjallisuudessamme osoittaneet täysin selvästi ensiksikin sen, että aikakautemme ja nykyinen sota ovat luonteeltaan imperialistisia, ja toiseksi sen, että sosialishovinismin ja opportunismin välillä on erottamaton historiallinen yhteys, samoin kuin senkin, että ne ovat aatteellis-poliittiselta sisällöltään yhtäläisiä, voimme ja meidän täytyykin siirtyä erittelemään tätä peruskysymystä.
Aluksi täytyy määritellä mahdollisimman täsmällisesti ja täydellisesti imperialismi. Imperialismi on kapitalismin erikoinen historiallinen vaihe. Tämä erikoisuus on kolminainen: imperialismi on (1) monopolistista kapitalismia; (2) loismaista eli mätänevää kapitalismia; (3) kuolevaa kapitalismia. Imperialismin taloudellisena peruspiirteenä, olemuksena on vapaan kilpailun vaihtuminen monopoliin. Monopolismi ilmenee 5 päämuodossa: 1) kartellit, syndikaatit ja trustit; tuotannon keskittyminen on saavuttanut sen asteen, että se on synnyttänyt nämä kapitalistien monopolistiset liittoumat; 2) suurpankkien monopoliasema: 3–5 jättiläispankkia määräävät koko Amerikan, Ranskan, Saksan talouselämästä; 3) trustit ja finanssioligarkia (finanssipääoma on monopolistista teollisuuspääomaa, joka on sulautunut yhteen pankkipääoman kanssa) ovat anastaneet raaka-ainelähteet; 4) kansainväliset kartellit ovat aloittaneet maailman (taloudellisen) jaon. Tällaisia kansainvälisiä kartelleja, jotka hallitsevat kaikkia maailmanmarkkinoita ja jakavat ne »sovinnollisesti» — kunnes sota jakaa ne uudelleen — lasketaan olevan jo toista sataa! Pääomanvienti erikoisen luonteenomaisena ilmiönä erotukseksi esimonopolistisen kapitalismin ajan tavaranviennistä on mitä läheisimmin sidottu maailman taloudelliseen jakoon ja valtiolliseen aluejakoon. 5) Maailman alueellinen (siirtomaiden) jako on suoritettu loppuun.
Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena Amerikassa ja Euroopassa ja sittemmin myös Aasiassa muodostui lopullisesti vuosiin 1898–1914 mennessä. Espanjan ja Amerikan sota (1898), Englannin ja buurivaltioiden (1899–1902), Venäjän ja Japanin sota (1904–1905) ja Euroopan talouspula vuonna 1900 — nämä ovat maailmanhistorian uuden kauden tärkeimpiä merkkitapahtumia.
Se, että imperialismi on loismaista eli mätänevää kapitalismia, ilmenee ennen kaikkea mätänemistendenssinä, mikä on erikoista jokaiselle monopolille tuotannonvälineiden yksityisomistuksen vallitessa. Tasavaltalais-demokraattisen ja taantumuksellisen monarkistisen imperialistisen porvariston välinen ero häviää nimenomaan siksi, että ne kumpikin mätänevät elävältä (mikä ei vähimmässäkään määrässä tee olemattomaksi hämmästyttävän nopeaa kapitalismin kehitystä eri tuotannonaloilla, eri maissa, eri kausina). Toiseksi, kapitalismin mätäneminen ilmenee siinä, että muodostuu hyvin suuri kerros koroillaeläjiä, kapitalisteja, jotka elävät »kuponkien leikkuulla». Neljässä imperialistisessa kehittyneessä maassa: Englannissa, Pohjois-Amerikassa, Ranskassa ja Saksassa arvopapereihin sijoitettu pääoma tekee maata kohti 100–150 miljardia frangia, mikä merkitsee maata kohti ainakin 5–8 miljardin vuosituloa. Kolmanneksi, pääoman vienti on neliöön korotettua parasitismia. Neljänneksi, »finanssipääoma pyrkii herruuteen eikä vapauteen». Imperialismille on ominaista poliittinen taantumus kautta koko linjan. Jättiläismitat saavuttanut lahjottavuus ja lahjominen, kaikenlainen suurhuijaus. Viidenneksi, sorrettujen kansojen riisto, joka on erottamattomassa yhteydessä aluevaltauksiin, ja varsinkin siirtomaariisto, jota harjoittaa kourallinen »suur»-valtoja, muuttaa »sivistys»-maailmaa yhä suuremmassa mitassa satamiljoonaisten sivistymättömien kansojen kehoon pureutuneeksi loiseksi. Rooman proletaari eli yhteiskunnan kustannuksella. Nykyajan yhteiskunta elää nykyajan proletaarin kustannuksella. Marx korosti erikoisesti tätä Sismondin syvämietteistä lausuntoa.[1] Imperialismi on hieman muuttanut asianlaitaa. Imperialististen valtojen proletariaatin etuoikeutettu kerros elää osaksi sivistymättömien kansojen satamiljoonaisten joukkojen kustannuksella.
On ymmärrettävää, miksi imperialismi on kuolevaa kapitalismia, sosialismiin johtavan siirtymäkauden kapitalismia: kapitalismista esiin kasvava monopolijärjestelmä on jo kapitalismin kuolemista, siitä sosialismiin siirtymisen alkua. Imperialismin suorittama valtava työn yhteiskunnallistaminen (se, mitä apologeetat — porvarilliset taloustieteilijät sanovat »yhteenpunoutumiseksi») merkitsee samaa.
Esittäessämme tällaisen määritelmän imperialismista joudumme täydelliseen ristiriitaan K. Kautskyn kanssa, joka ei halua pitää imperialismia »kapitalismin vaiheena», vaan määrittelee sen finanssipääoman »suosimaksi» politiikaksi, »teollisuus»-maiden pyrkimykseksi annektoida »agraari»-maat.[1*] Teorian kannalta tämä Kautskyn määritelmä on läpeensä väärä. Imperialismin erikoisuutena onkin juuri finanssipääoman eikä teollisuuspäaoman herruus, pyrkimys juuri kaikenlaisten maiden eikä vain agraarimaiden annektointiin. Kautsky erottaa imperialismin politiikan erilleen sen taloudesta, hän erottaa poliittisen monopolismin erilleen taloudellisesta monopolismista raivatakseen tietä sentapaiselle lattealle porvarilliselle reformismilleen kuin »aseistariisuutumiselle», »ultraimperiallsmille» ja muulle samanlaiselle hölynpölylle. Tämän teoreettisen väärennyksen tarkoituksena ja tavoitteena ei ole mikään muu kuin hämätä imperialismin syvimmät ristiriidat ja tehdä siten oikeutetuksi »yhtenäisyys»-teoria, »yhtenäisyys» imperialismin apologeettain, ilmeisten sosialishovinistien ja opportunistien kanssa.
Tätä Kautskyn eroamista marxilaisuudesta olemme jo käsitelleet kylliksi sekä »Sotsial-Demokratissa» että »Kommunistissa».[2] Meidän venäläiset kautskylaiset, »orgkomitealaiset» Axelrod ja Spektator etunenässään, samoin Martov ja huomattavassa määrässä Trotskikin, ovat katsoneet paremmaksi olla käsittelemättä kautskylaisuutta suuntana. He eivät ole uskaltaneet puolustaa sitä, mitä Kautsky on kirjoittanut sodan aikana, vaan ovat rajoittuneet joko pelkästään kehumaan Kautskya (Axelrod saksankielisessä kirjasessaan, jonka OK on luvannut julkaista venäjäksi) tai viittaamaan Kautskyn yksityiskirjeisiin (Spektator), joissa hän vakuuttaa kuuluvansa oppositioon ja yrittää jesuiittamaisesti tehdä olemattomiksi shovinistiset lausumansa.
Huomautamme, että Kautskyn »käsitys» imperialismista — mikä on samaa kuin sen kaunisteleminen — on taka-askel ei vain Hilferdingin »Finanssipääomaan» verraten (niin uutterasti kuin Hilferding nykyään itse puolustaakin Kautskya ja »yhtenäisyyttä» sosialishovinistien kanssa!), vaan myös sosialiliberaali J. A. Hobsoniin verraten. Tämä englantilainen taloustieteilijä, joka ei edes yritä käydä marxilaisesta, määrittelee imperialismin paljon syvällisemmin ja paljastaa sen ristiriidat vuodelta 1902 olevassa teoksessaan.[2*] Tämä kirjailija (jolta voi tavata miltei kaikki Kautskyn pasifistiset ja »sovitelevat» latteudet) kirjoitti erittäin tärkeästä imperialismin parasitismia koskevasta kysymyksestä seuraavaa:
Vanhojen suurvaltojen voimaa on Hobsonin mielestä heikentänyt kaksi seikkaa: 1) »taloudellinen parasitismi» ja 2) sotaväen muodostaminen riippuvaisuussuhteessa olevista kansoista. »Ensimmäisenä seikkana on tavanomainen taloudellinen parasitismi, jonka mukaisesti isäntävaltio käyttää provinssejaan, siirtomaitaan ja riippuvaisuussuhteessa olevia maita oman hallitsevan luokkansa rikastuttamiseen ja omien alaluokkiensa lahjomiseen, jotta nämä pysyisivät rauhallisina». Toisesta seikasta Hobson kirjoittaa:
»Imperialismin sokeuden kummallisimpia oireita» (nämä laulut imperialistien »sokeudesta» sopivat paremmin sosialiliberaali Hobsonille kuin »marxilaiselle» Kautskylle) »on se huolettomuus, jolla Iso-Britannia, Ranska ja muut imperialistiset kansakunnat lähtevät tälle tielle. Iso-Britannia on mennyt muita pitemmälle. Useimmat niistä taisteluista, joilla me valloitimme intialaisen valtakuntamme, kävivät sikäläisestä väestöstä muodostetut sotajoukkomme; Intiassa samoin kuin viime aikoina Egyptissäkin on suuria brittiläisten komentamia vakinaisia armeijoita; alkuasukkaat ovat käyneet meitä varten miltei kaikki ne sodat, joilla olemme alistaneet valtaamme Afrikan, sen eteläosaa lukuunottamatta».
Kiinan jakamisen perspektiivi on saanut Hobsonin antamaan seuraavan taloudellisen arvion: »Suurin osa Länsi-Eurooppaa voisi silloin saada sen ulkonäön ja luonteen, mikä nyt on näiden maiden eräillä osilla: etelä-Englannilla, Rivieralla, niillä Italian ja Sveitsin seuduilla, missä käy eniten matkailijoita ja asuu rikkaita, nimittäin sellaisia rikkaiden ylimysten pikkuryhmiä, jotka saavat osinkoja ja eläkettä kaukaisesta Idästä, ja hieman huomattavampi ryhmä toimenhaltijoita ja kauppiaita ja suurempi määrä kotiapulaisia ja kuljetusalalla ja tuotteiden loppujalostuksen suorittavassa teollisuudessa työskenteleviä työläisiä. Tärkeimmistä teollisuusaloista tulisi loppu, ja elintarvikkeita ja puolivalmisteita virtaisi massatuotteina pakkoveron muodossa Aasiasta ja Afrikasta». »Sellaisia mahdollisuuksia tarjoaa meille länsivaltojen laajempi yhteenliittymä, Euroopan suurvaltojen liitto: se ei ainoastaan olisi viemättä eteenpäin maailman sivilisaation asiaa, vaan saattaisi merkitä hirveän suurta Lännen parasitismin vaaraa: erottaa erilliseksi ryhmäksi teollisesti kehittyneet kansakunnat, joiden yläluokat saisivat valtavan suurta pakkoveroa Aasiasta ja Afrikasta ja pitäisivät tämän pakkoveron turvin yllä suuria, nöyriä toimitsija- ja palvelijajoukkoja, jotka eivät enää työskentelisi maatalouden ja teollisuuden massatuotteiden tuotannossa, vaan olisivat yksilöiden palveluksessa tai toisarvoisessa teollisessa työssä uuden finanssiylimystön valvonnan alaisina. Ne, jotka ovat valmiit viittaamaan kintaalla sellaiselle teorialle» (olisi pitänyt sanoa: perspektiiville) »käsittelyä ansaitsemattomana, ajatelkoot niitä taloudellisia ja sosiaalisia oloja, jotka vallitsevat nykyisen etelä-Englannin niissä piirikunnissa, jotka on jo saatettu sellaiseen tilaan. Ajatelkoot he sitä, miten tavattoman laajaksi tällainen järjestelmä saattaisi muodostua, jos Kiina alistettaisiin sentapaisten rahamiesryhmien, 'pääoman sijoittajain' (koroillaeläjäin) ja heidän poliittisten ja kauppa- ja teollisuuspalvelijainsa taloudelliseen valvontaan, jotka pumppaavat tuloja säiliöstä, joka potentiaalisesti on suurimpia, mitä maailma on koskaan nähnyt, tarkoituksenaan käyttää nuo voittotulot Euroopassa. Tilanne on tietenkin liian monimutkainen ja maailman voimien peli liian vaikea arvioitavaksi, jotta voitaisiin pitää hyvin uskottavana joko tätä tai tuota, vain jotain yhdensuuntaista tulevaisuuden tulkintaa. Mutta ne vaikutteet, jotka ohjaavat Länsi-Euroopan imperialismia nykyään, sysäävät tähän suuntaan, ja elleivät ne kohtaa vastarintaa, ellei niitä johdeta toiseen suuntaan, niin ne tulevat suuntaamaan kehitystä nimenomaan sellaiseen lopputulokseen».
Sosialiliberaali Hobson ei näe sitä, että tällaista »vastarintaa» voi tehdä vain vallankumouksellinen proletariaatti ja vain sosiaalisen vallankumouksen muodossa. Siksipä hän onkin sosialiliberaali! Mutta jo vuonna 1902 hän käsitti varsin hyvin niin »Euroopan Yhdysvaltojen» merkityksen (tietäköön kautskylainen Trotski tämän!) kuin myös kaiken sen, minkä eri maiden vilpilliset kautskylaiset hämäävät, nimittäin, että opportunistit (sosialishovinistit) toimivat yhdessä imperialistisen porvariston kanssa juuri siihen suuntaan, joka johtaa Aasian ja Afrikan harteilla ratsastavan imperialistisen Euroopan muodostumiseen, että objektiivisesti opportunistit ovat pikkuporvaristosta ja eräistä työväenluokan kerroksista muodostunut osa, joka on lahjottu imperialistien ylimääräisen voittotulon varoilla ja josta on tehty kapitalismin vahtikoiria ja työväenliikkeen harhaannuttajia.
Tähän taloudelliseen ja sen vuoksi syvällisimpään yhteyteen, joka on olemassa nimenomaan imperialistisen porvariston ja työväenliikkeessä nykyisin (pitkäksiköhän ajaksi?) voittaneen opportunismin välillä, olemme viitanneet monesti niin artikkeleissa kuin puolueemme päätöslauselmissakin. Siitä olemme muun muassa tehneet sen johtopäätöksemme, että on ehdottomasti erottava sosialishovinisteista. Kautskylaisemme ovat katsoneet paremmaksi välttää kysymystä! Martov esim. turvautui jo referaateissaan sofismiin, joka sanomalehdessä »Izvestija Zagranitshnogo Sekretariata OK»[3] (No 4, huhtikuun 10 pnä 1916) on esitetty seuraavalla tavalla:
— — — ...»Vallankumouksellisen sosialidemokratian asia olisi perin huonolla kannalla, jopa toivotonkin, jos henkiseltä kehitykseltään 'intelligenssiä' lähimpänä olevat ja parhaat ammattityöläisten ryhmät fataalisesti jättäisivät sen siirtyen opportunismiin»...
Typerän »fataalisesti»-sanan ja eräänlaisen »väärinpeluun» avulla on kierretty se tosiasia, että tietyt työläiskerrokset ovat siirtyneet opportunismin ja imperialistisen porvariston kannalle! Eivätkä Organisaatiokomitean sofistit muuta tahdokaan kuin kiertää tämän tosiasian! He kuittaavat asian sillä »virallisella optimismilla», jolla nykyisin keikaroivat niin kautskylainen Hilferding kuin monet muutkin: objektiiviset olot muka takaavat proletariaatin yhtenäisyyden ja vallankumouksellisen virtauksen voiton! me olemme muka »optimisteja» proletariaatin suhteen!
Mutta todellisuudessa he, kaikki nuo kautskylaiset, Hilferding, orgkomitealaiset, Martov ja kumpp. ovat optimisteja... opportunismin suhteen. Siinä asian ydin!
Proletariaatti on kapitalismin — ei yksin Euroopan eikä yksin imperialistisen, vaan maailman kapitalismin lapsi. Maailman mittakaavassa »proletariaatti» tietenkin »tulee» olemaan yhtenäinen ja sen keskuudessa pääsee »ehdottomasti» voitolle sosialidemokratia joko 50 vuotta aikaisemmin tai 50 vuotta myöhemmin — tuon mittakaavan kannalta katsoen tämä on sivukysymys. Kysymys ei ole siitä, herrat kautskylaiset, vaan siitä, että te nyt nöyristelette Euroopan imperialistisissa maissa opportunistien edessä, jotka ovat vieraita proletariaatille, proletaarien luokalle, ja porvariston palvelijoita, asiamiehiä, sen vaikutuksen välittäjiä ja joista vapautumatta työväenliike jää porvarilliseksi työväenliikkeeksi. Kun te saarnaatte, että on oltava »yksimielisiä» opportunistien, Legienien ja Davidien, Plehanovien tai Tshhenkelien ja Potresovien j.n.e. kanssa, niin te objektiivisesti puolustatte sitä työväen orjuuttamista, jota imperialistinen porvaristo harjoittaa työväenliikkeessä olevien parhaimpien asiamiestensä välityksellä. Vallankumouksellisen sosialidemokratian voitto maailman mitassa on ehdottoman kiertämätön, mutta se on kääntymässä ja kääntyy, on koitumassa ja koituu vain teidän tappioksenne, se tulee olemaan teidän tappionne.
Engels ja Marx tarkkailivat Englannissa useiden vuosikymmenien kuluessa, likipitäen vuodesta 1858 vuoteen 1892, niiden kahden, nykyisessä työväenliikkeessä esiintyvän tendenssin, vieläpä kahden puolueenkin kehittymistä, jotka ovat niin näkyvästi erkaantuneet toisistaan kaikkialla maailmassa vuosina 1914–1916.
Marx ja Engels eivät eläneet maailman kapitalismin imperialistiseen kauteen saakka, joka alkoi aikaisintaan vasta vuosina 1898–1900. Mutta jo XIX vuosisadan puolivälistä lähtien Englannin erikoisuutena oli se, että siellä oli ainakin kaksi imperialismin huomattavinta erikoispiirrettä: (1) äärettömät siirtomaat ja (2) monopolivoitot (mikä johtui sen monopoliasemasta maailmanmarkkinoilla). Kummassakin suhteessa Englanti oli silloin poikkeuksena kapitalististen maiden joukossa, ja analysoidessaan tätä poikkeusta Engels ja Marx osoittivat täysin selvästi ja määritellysti opportunismin voiton (väliaikaisen) Englannin työväenliikkeessä olevan yhteydessä siihen.
Vuoden 1858 lokakuun 7 plle päivätyssä kirjeessään Engels kirjoitti Marxille: »Englannin proletariaatti porvarillistuu tosiasiassa yhä enemmän, joten tuo kaikista kansakunnista porvarillisin kansakunta haluaa nähtävästi johtaa asiat loppujen lopuksi siihen, että sillä on porvariston ohella porvarillinen ylimystö ja porvarillinen proletariaatti. Koko maailmaa riistävän kansakunnan taholta sellainen on tietenkin tietyssä suhteessa lainmukaista».[4] Sorgelle lähettämässään vuoden 1872 syyskuun 21 plle päivätyssä kirjeessään Engels ilmoittaa, että Hales nosti Internationalen liittoneuvostossa ison skandaalin ja sai hyväksytyksi paheksumislausunnon Marxille sellaisten sanojen johdosta, että »Englannin työväenjohtajat ovat myyneet itsensä». Marx kirjoittaa Sorgelle elokuun 4 pnä 1874: »Mitä tulee täkäläisiin (Englannin) kaupunkilaistyöläisiin, niin täytyy murehtia sitä, ettei koko johtajasakki päässyt parlamenttiin. Sitä tietä olisi varmimmin vapauduttu tuosta roistoväestä».[5] Vuoden 1881 elokuun 11 plle päivätyssä kirjeessään Marxille Engels puhuu »pahimmista Englannin trade unioneista, jotka sallivat porvariston ostamien tai ainakin sen palkkaamien henkilöiden johtaa itseään».[6] Kautskylle osoittamassa kirjeessään, joka on päivätty syyskuun 12 plle 1882, Engels kirjoitti: »Kysytte minulta, mitä Englannin työläiset ajattelevat siirtomaapolitiikasta? Sitä samaa, mitä he ajattelevat yleensä politiikasta. Täällä ei ole työväenpuoluetta, täällä on ainoastaan vanhoillisia ja liberaalisia radikaaleja, ja työläiset nauttivat kaikessa rauhassa yhdessä heidän kanssaan siitä monopoliasemasta, joka Englannilla on siirtomaissa ja maailmanmarkkinoilla».[7]
Joulukuun 7 pnä 1889 Engels kirjoitti Sorgelle: ...»Inhottavinta täällä (Englannissa) on työläisten luihin ja ytimiin syöpynyt porvarillinen 'kunnioitettavuus' (respectabillty)... yksinpä Tom Mannkin, jota olen pitänyt parhaimpana, puhuu mielellään siitä, että hän menee lounaalle lord-mayorin seurassa. Kun tätä vertaa Ranskaan, niin huomaa, mitä merkitsee vallankumous».[8] Vuoden 1890 huhtikuun 19 plle päivätyssä kirjeessä: »liike (työväenluokan liike Englannissa) edistyy pintakerrosta alempana ja tempaa mukaan yhä laajempia kerroksia ja sitä paitsi enimmäkseen alimpien (kursivointi Engelsin) joukkojen keskuudesta, jotka tähän asti ovat olleet paikallaan, eikä ole enää kaukana se päivä, jolloin nuo joukot löytävät itsensä, jolloin niille selviää, että nimenomaan ne itse ovat tuo jättiläismäinen liikkeellepaneva joukko». Vuoden 1891 maaliskuun 4 pnä: »satamatyöläisten hajonneen liiton epäonnistuminen, 'vanhat', konservatiiviset trade unionit, jotka ovat rikkaita ja juuri sen vuoksi arkoja, jäävät yksin taistelukentälle»... Syyskuun 14 pnä 1891: trade unionien Newcastlen kongressissa voitettiin vanhat unionistit, 8-tuntisen työpäivän vastustajat, »porvarillisetkin lehdet tunnustavat porvarillisen työväenpuolueen tappion» (kursivointi kaikkialla Engelsin)...[9]
Todistuksena siitä, että näitä vuosikymmenien ajan toistamiaan ajatuksia Engels esitti myös julkisesti, painetussa sanassa, on hänen esipuheensa vuonna 1892 ilmestyneeseen »Englannin työväenluokan asema» teoksen toiseen laitokseen.[10] Siinä puhutaan »työväenluokan aristokratiasta», »työläisten etuoikeutetusta vähemmistöstä» »laajojen työläisjoukkojen» vastakohtana. Vain yksinomaan »pienelle, etuoikeutetulle, suojelusta nauttivalle» työväenluokan »vähemmistölle» oli »pitempiaikaista etua» Englannin etuoikeutetusta asemasta vv. 1848–1868, »laajat joukot saivat parhaassa tapauksessa vain tilapäistä parannusta asemaansa»... »Englannin teollisen monopoliaseman sortuessa Englannin työväenluokka menettää etuoikeutetun asemansa»... »Uusien» unionien, kouluttamattomien työläisten liittojen jäsenillä »on eräs mittaamattoman suuri etuisuus: heidän henkinen olemuksensa on vielä koskematonta maaperää, joka on täysin vapaa perityistä, 'kunnioitettavista' porvarillisista ennakkoluuloista, jotka panevat paremmassa asemassa olevien 'vanhojen unionistien' pään pyörälle»... Englannissa nimitetään »niin sanotuiksi tyoläisedustajiksi» miehiä, »joille annetaan anteeksi heidän kuuluvaisuutensa työväenluokkaan, siksi kun he itse ovat valmiit hukuttamaan tämän ominaisuutensa liberalisminsa valtamereen»...
Esitimme varta vasten melko seikkaperäisiä lainauksia Marxin ja Engelsin selvistä lausunnoista, jotta lukijat voisivat tutkia niitä kokonaisuutena. Ja niitä on välttämättä tutkittava, niitä kannattaa miettiä perin pohjin. Sillä se on ytimenä siinä työväenliikkeessä noudatettavassa taktiikassa, minkä sanelevat imperialismin kauden objektiiviset olosuhteet.
Kautsky on yrittänyt jo tässäkin »samentaa vettä» ja asettaa marxilaisuuden tilalle imelän sovinnollisuuden opportunisteihin nähden. Polemisoidessaan sellaisia julkisia ja naiiveja sosiali-imperialisteja vastaan (kuin Lensch), jotka puolustavat Saksan käymää sotaa Englannin monopoliaseman murtamisena, Kautsky »oikaisee» tämän ilmeisen valheen toisella yhtä ilmeisellä valheella. Kyynillisen valheen tilalle hän asettaa imelän valheen! Englannin teollinen monopoliasema on jo kauan sitten murrettu, se on kauan sitten murskattu, sanoo hän, siinä ei ole mitään murskaamista, se on mahdotonta.
Miksi tämä todiste on valheellinen?
Siksi, että siinä on ensiksikin sivuutettu Englannin monopoliasema siirtomaita omistavana maana. Engels sitä vastoin, kuten olemme huomanneet, viittasi siihen kyllin selvästi jo vuonna 1882, 34 vuotta sitten! Joskin Englannin monopoliasema teollisuudessa on murrettu, niin siirtomaissa se ei ole ainoastaan säilynyt, vaan on käynyt tavattoman kärkeväksi, koska koko maapallo on jo jaettu! Imelän valheensa avulla Kautsky ajaa sitä porvarillis-pasifistista ja opportunistis-poroporvarillista aatepahasta, että »ei ole syytä sotia». Päinvastoin, paitsi sitä, että kapitalisteilla nyt on syytä sotia, he eivät voi olla sotimatta, jos he haluavat säilyttää kapitalismin, sillä ilman siirtomaiden väkivaltaista uudelleen jakamista uudet imperialistiset maat eivät voi saada niitä etuoikeuksia, joita nauttivat vanhat (ja heikommat) imperialistiset vallat.
Toiseksi. Miksi opportunismin voitto (tilapäinen voitto) Englannissa saa selityksensä Englannin monopoliasemasta? Siksi, että monopoli antaa ylivoittoa, t.s. ylimääräistä voittoa normaalin, koko maailmassa yleisen kapitalistisen voiton lisäksi. Tästä ylivoitosta kapitalistit voivat käyttää osasen (jopa melko suurenkin!) omien työläistensä lahjomiseen muodostaakseen jonkin liiton tapaisen (johdattakaapa mieleenne Webbien kuvaamat Englannin trade unionien kuulut »allianssit», joissa omat isännät olivat mukana) — kyseisen kansakunnan työläisten ja heidän omien kapitalistiensa liiton muita maita vastaan. Englannin teollinen monopoliasema murrettiin jo XIX vuosisadan lopulla. Se on kiistatonta. Mutta millä tavalla se tapahtui? Sitenkö, että kaikki monopolioikeudet hävisivät?
Jos asianlaita olisi siten, niin Kautskyn sovinnollista (opportunismiin nähden sovinnollista) »teoriaa» voitaisiin tietyssä mielessä puolustaa. Mutta siinäpä se, että asianlaita ei ole niin. Imperialismi on monopolistista kapitalismia. Jokainen kartelli, trusti, syndikaatti, jokainen suuri jättiläispankki on monopolia. Ylivoitto ei ole kadonnut, vaan se on säilynyt. Yhden, etuoikeutetussa asemassa olevan, raharikkaan maan harjoittama kaikkien muiden maiden riisto on säilynyt ja voimistunut. Kourallinen rikkaita maita — niitä on kaikkiaan neljä, mikäli puhutaan maiden omasta ja todella jättiläismäisen suuresta »nykyaikaisesta» rikkaudesta: Englanti, Ranska, Yhdysvallat ja Saksa — tuo kourallinen on laajentanut monopolioikeuksiaan äärettömästi, saa ylivoittoa satoja miljoonia, ellei miljardeja, »ratsastaa» muiden maiden monisatamiljoonaisen väestön »selässä», käy keskinäistä kamppailua erikoisen ruhtinaallisen, erikoisen runsaan, erikoisen helposti saatavan saaiiin jakamisesta.
Juuri siinä on imperialismin taloudellinen ja poliittinen olemus, ja Kautsky hämää tuon imperialismin syvimmät ristiriidat eikä paljasta niitä.
Imperialistisen »suur»-vallan porvaristo on taloudellisesti kykenevä lahjomaan »omien» työläistensä huippukerrokset käyttämällä siihen satasen tai pari sataa miljoonaa frangia vuodessa, sillä sen ylivoitto muodostanee lähes miljardin. Ja se on jo toisarvoinen kysymys, miten tuo pikku almu jaetaan työläisministerien, »työläisedustajien» (johdattakaa mieleenne se mainio analyysi, minkä Engels suoritti tästä käsitteestä), sotateollisuuskomiteoihin osallistuvien työläisten. työläisvirkamiesten, suppeihin ammattikunnallisiin liittoihin kuuluvien työläisten, toimihenkilöiden j.n.e. kesken.
Vuosina 1848–1868 ja osaksi myöhemminkin monopolioikeuksia nautti vain Englanti; sen tähden opportunismi saattoi saada siellä voiton vuosikymmeniksi; ei ollut muita perin rikkaita siirtomaita omistavia ja teollisessa monopoliasemassa olevia maita.
XIX vuosisadan viimeinen kolmannes oli uuteen imperialismin kauteen johtavaa siirtymäaikaa. Monopolioikeutta ei nauti yhden, vaan useampien, hyvin harvojen suurvaltojen finanssipääoma. (Se monopoliasema, joka Japanissa ja Venäjällä on sotilasvoimaan, tavattoman laajaan alueeseen tai siihen nähden, että ne voivat erikoisen mukavasti rosvota muukalaisia, Kiinaa j.n.e., osaksi täydentää ja osaksi korvaa nykyisen, uusimman finanssipääoman monopolia.) Tästä erosta johtuu se, että Englannin monopolioikeus saattoi olla vuosikymmeniä kiistaton. Nykyisen finanssipääoman monopolioikeudesta käydään hurjaa taistelua; on alkanut imperialististen sotien kausi. Ennen voitiin lahjoa, turmella yhden maan työväenluokka vuosikymmeniksi. Nykyään se ei ole todennäköistä, tokkopa se on mahdollistakaan, mutta jokainen imperialistinen »suur»-valta voi sen sijaan lahjoa ja lahjookin »työväen aristokratian» pienempiä kerroksia (pienempiä kuin Englannissa vv. 1848–1868). Ennen, kuten Engels on merkillepantavan harkitusti huomauttanut, »porvarillinen työväenpuolue» saattoi muodostua vain yhdessä maassa, sillä monopoliasemassa oli vain yksi maa ja olikin pitkän aikaa. Nykyään »porvarillinen työväenpuolue» on kiertämätön kaikissa imperialistisissa maissa ja se on niille tyypillinen, mutta näiden maiden ankaran saaliinjakotaistelun vuoksi ei ole luultavaa, että sellainen puolue voisi useissa maissa saada voiton pitkäksi aikaa. Vaikka trustit, finanssioligarkia, korkeat hinnat y.m. tekevätkin mahdolliseksi lahjoa kourallisen huippukerroksia, niin samalla ne yhä kovemmin kuristavat, sortavat, saattavat tuhoon ja kärsimyksiin proletariaatin ja puoliproletariaatin joukkoja.
Toisaalta porvaristo ja opportunistit pyrkivät muuttamaan kourallisen rikkaimpia, etuoikeutettuja kansakuntia muun ihmiskunnan »ikuisiksi» loiseläjiksi, »lepäämään» neekerien, intialaisten ja muiden riistämisen »laakereilla» ja pitämään näitä alistetussa asemassa mainioilla tuhoamisaseilla varustetun uudenaikaisimman militarismin avulla. Toisaalta joukot, joita sorretaan entistä kovemmin ja jotka saavat kestää kaikki imperialistisen sodan aiheuttamat kärsimykset, pyrkivät vapautumaan tuosta ikeestä, kukistamaan porvariston. Työväenliikkeen historia tulee nyt väistämättömästi kehittymään näiden kahden pyrkimyksen välisenä taisteluna. Ensiksi mainittu pyrkimys ei näet ole satunnainen, vaan taloudellisesti »perusteltu». Kaikissa maissa porvaristo on jo synnyttänyt, ruokkinut ja varannut itselleen sosialishovinistien »porvarillisen työväenpuolueen». Muotoutuneen puolueen, esim. Italiassa Bissolatin täysin sosiali-imperialistisen puolueen, ja sanokaamme Potresovien, Gvozdevien, Bulkinien, Tshheidzein, Skobelevien ja kumpp. puoleksi muotoutuneen miltei-puolueen väliset eroavaisuudet eivät ole oleellisia. Tärkeää on se, että työväen aristokratiakerroksen siirtyminen porvariston puolelle on käynyt taloudellisesti ajankohtaiseksi ja päättynyt, ja taas tämä taloudellinen tosiasia, tämä luokkien välisissä suhteissa tapahtunut muutos löytää itselleen sen suuremmitta »vaivoitta» tämän tai tuon poliittisen muodon.
Uudenaikaisimman kapitalismin poliittiset instituutiot — lehdistö, parlamentti, yhdistykset, edustajakokoukset j.n.e. — ovat mainitulla taloudellisella pohjalla järjestäneet ta.ou-dellisia etuoikeuksia ja lahjuksia vastaavia poliittisia etuoikeuksia ja lahjuksia arvossapidetyille, siivoille, reformistisille ja isänmaallisille toimenhaltijoille ja työläisille. Hyvätuloisilla ja turvallisilla paikoilla ministeristössä tai sotateollisuuskomiteassa. parlamentissa ja erilaisissa toimikunnissa, »edustavien» julkisten lehtien toimituksessa tai yhtä edustavien ja »porvarillisen kuuliaisten» työväenyhdistysten johtokunnassa — juuri näillä imperialistinen porvaristo houkuttelee puolelleen ja palkitsee »porvarillisten työväenpuolueiden» edustajia ja kannattajia.
Poliittisen demokratian mekanismi toimii samansuuntaisesti. Meidän aikakaudellamme tarvitaan vaaleja; tarvitaan joukkoja, mutta kirjapainotaidon ja parlamentarismin aikakaudella joukkoja on mahdoton saada mukaan ilman moniulotteista, jatkuvasti sovellettua, kestäväksi sommiteltua järjestelmää, jonka muodostavat imartelu, valhe, puijaus, suosituilla muotisanoilla jongleeraaminen, jos jonkinlaisten uudistusten ja jos jonkinlaisten hyvyyksien aulis lupaileminen työläisille, jotta nämä luopuisivat porvariston kukistamiseen tähtäävästä vallankumouksellisesta taistelustaan. Mieleni tekee sanoa tätä järjestelmää lloyd-georgesmiksi englantilaisen ministerin Lloyd Georgen nimen mukaan, sillä hän on tämän järjestelmän johtavimpia ja taitavimpia edustajia klassillisessa »porvarillisen työväenpuolueen» maassa. Lloyd George, tämä ensiluokkainen porvarillinen tekijämies ja poliittinen kelmi, yleisesti tunnettu puhuja, joka osaa pitää vaikka minkälaisia, jopa ultravallankumouksellisiakin puheita työläiskuulijakunnalle ja pystyy hankkimaan nöyräniskaisille työläisille melkoisia armolahjoja sosiaalisten uudistusten muodossa (vakuutus j.n.e.), ajaa mainiosti porvariston asiaa[3*] ja hän ajaa sitä juuri työläisten joukossa, levittää porvariston vaikutusta juuri proletariaatin keskuuteen, siellä, missä joukkojen moraalinen alistaminen on tarpeellisinta ja vaikeinta.
Mutta onkohan suurtakaan eroa Lloyd Georgen ja Scheidemannien, Legienien, Hendersonien ja Hyndmanien, Plehanovien, Renaudelien ja kumpp. välillä? Eräät viimeksi mainituista, vastataan meille, palaavat Marxin vallankumoukselliseen sosialismiin. Voi olla niin, mutta tässä on vain mitätön aste-ero, jos tarkastellaan asiaa poliittisessa mitassa, s.o. joukkomitassa. Jotkut nykyisistä sosialishovinistisista johtomiehistä voivat palata proletariaatin puolelle. Mutta sosialishovinistinen eli (mikä on samaa) opportunistinen virtaus ei voi kadota eikä liioin »palata» vallankumouksellisen proletariaatin kannalle. Siellä, missä marxilaisuus on työläisten keskuudessa populääristä, tämä poliittinen virtaus, tämä »porvarillinen työväenpuolue» tulee vannomaan ja vakuuttamaan Marxin nimeen. Niiltä ei voida sitä kieltää, kuten ei voida kieltää kauppaliikettä käyttämästä mitä esitettä, nimikilpeä, mainosjulistetta hyvänsä. Historiassa on aina ollut niin, että sorrettujen luokkien keskuudessa suosittujen vallankumouksellisten johtajien viholliset ovat näiden johtajien kuoleman jälkeen yrittäneet ottaa omakseen heidän nimensä pettääkseen sorrettuja luokkia.
Tosiasia on, että »porvarillisia työväenpuolueita» poliittisina ilmentyminä on jo perustettu kaikissa edistyneimmissä kapitalistisissa maissa ja ettei voi olla puhettakaan taistelusta imperialismia vastaan eikä liioin marxilaisuudesta eikä sosialistisesta työväenliikkeestä, ellei kautta linjan käydä päättäväistä, armotonta taistelua näitä puolueita — tai, mikä on samantekevää, ryhmiä, virtauksia y.m.s. vastaan. Tshheidzen ryhmä,[11] »Nashe Delo», »Golos Truda»[12] Venäjällä ja »orgkomitealaiset» ulkomailla eivät ole muuta kuin eräs sellaisten puolueiden muunnelma. Meillä ei ole mitään perusteita luulla, että nuo puolueet voivat hävitä ennen sosiaalista vallankumousta. Päinvastoin, mitä lähemmäksi tuo vallankumous tulee, mitä voimallisempana se puhkeaa, mitä jyrkempiä ja tuntuvampia siirtymisiä ja hyppäyksiä sen kulussa tulee olemaan, sitä suurempaa osaa työväenliikkeessä esittää vallankumouksellisen virtauksen, joukkovirtauksen taistelu opportunistista, pikkuporvarillista virtausta vastaan. Kautskylaisuus ei ole mikään itsenäinen virtaus, sillä ei ole pohjaa joukoissa eikä myöskään porvariston puolelle siirtyneessä etuoikeuksia nauttivassa kerroksessa. Mutta kautskylaisuus on vaarallinen siksi, että käyttäen hyväkseen menneiden aikojen ideologiaa se yrittää saada aikaan sovinnon proletariaatin ja »porvarillisen työväenpuolueen» kesken, säilyttää proletariaatin ja tuon puolueen yhtenäisyyden, kohottaa siten tuon puolueen arvovaltaa. Joukot eivät seuraa enää ilmeisiä sosialishovinisteja: Lloyd George huudettiin alas Englannissa työväen kokouksissa, Hyndman on eronnut puolueesta, Renaudeleja ja Scheidemanneja, Potresoveja ja Gvozdeveja puolustaa poliisi. Vaarallisinta on kautskylaisten verhottu sosialishovinistien puolustelu.
»Joukkoihin» viittaaminen on kautskylaisuuden yleisimpiä sofismeja. Emme muka halua eristäytyä joukoista ja joukkojärjestöistä! Mutta ajatelkaapa sitä, miten Engels asettaa tämän kysymyksen. Englannin trade unionien »joukkojärjestöt» olivat XIX vuosisadalla porvarillisen työväenpuolueen kannalla. Marx ja Engels eivät leppyneet tuolle puolueelle sen perusteella, vaan paljastivat sen. He eivät unohtaneet (1), että trade unionien järjestöihin kuuluu välittömästi vähemmistö proletariaatista. Kuten silloin Englannissa, niin myös nyt Saksassa kuuluu järjestöihin korkeintaan 1⁄5 proletariaatista. Ei kukaan voi ajatella vakavissaan sellaista, että kapitalismin aikana suurin osa proletaareista voitaisiin saada mukaan järjestöihin. Toiseksi — ja tämä on pääasia — kysymys ei ole niinkään järjestön jäsenmäärästä kuin sen politiikan reaalisesta, objektiivisesta merkityksestä: edustaako tuo politiikka joukkoja, palveleeko se joukkoja, t.s. auttaako se joukkoja vapautumaan kapitalismista, vai edustaako se vähemmistön intressejä, vähemmistön ja kapitalismin välisen sovinnon asiaa? Nimenomaan viimeksi mainittu piti paikkansa Englannin suhteen XIX vuosisadalta ja pitää nykyään paikkansa Saksan y.m. suhteen.
Engels tekee eron vanhojen trade unionien »porvarillisen työväenpuolueen», etuoikeuksia nauttivan vähemmistön, ja »pohjakerroksen», todellisen enemmistön välillä, vetoaa siihen, johon »porvarillinen kunnioitettavuus» ei ole tarttunut. Juuri siinä on marxilaisen taktiikan ydin!
Emme voi — eikä kukaan voi — laskea, nimenomaan mikä osa proletariaatista seuraa ja on seuraava sosialishovinisteja ja opportunisteja. Sen osoittaa vasta taistelu, sen ratkaisee lopullisesti vasta sosialistinen vallankumous. Mutta me tiedämme varmasti, että »isänmaan puolustajat» imperialistisessa sodassa edustavat vain vähemmistöä. Ja sen vuoksi, mikäli haluamme pysyä sosialisteina, velvollisuutemme on mennä alemmaksi ja syvemmälle, todellisten joukkojen luo: vain sitä merkitsee taistelu opportunismia vastaan ja siinä on tämän taistelun sisältö. Paljastamalla, että todellisuudessa opportunistit ja sosialishovinistit kavaltavat ja myyvät joukkojen intressit, puolustavat työläisten vähemmistön tilapäisiä etuoikeuksia, levittävät porvarillisia aatteita ja vaikutusta ja ovat todellisuudessa porvariston liittolaisia ja asiamiehiä, — juuri täten me opetamme joukot tuntemaan niiden todelliset poliittiset intressit, taistelemaan sosialismin ja vallankumouksen puolesta imperialististen sotien ja imperialististen välirauhojen kaikissa, pitkällisissä ja vaikeissa vaiheissa.
Ainoana marxilaisena linjana maailman työväenliikkeessä on se, että selitetään joukoille, miten kiertämätöntä ja tarpeellista on erota opportunisteista, kasvatetaan joukkoja vallankumoukseen käymällä armotonta taistelua opportunismia vastaan, otetaan opiksi sodan antamat kokemukset kansallisliberaalisen työväenpolitiikan kaikkien iljettävyyksien paljastamiseksi eikä niiden peittelemiseksi.
Seuraavassa artikkelissa yritämme summeerata ne tärkeimmät erikoisuudet, jotka erottavat tämän linjan sen vastakohtana olevasta kautskyiaisuudesta.
N. Lenin
[1*] »Imperialismi on korkealle kehittyneen teollisuuskapitallsmln tuote. Se on jokaisen teollisen kapitalistisen kansakunnan pyrkimystä alistaa ja liittää alueihinsa yhä enemmän agraarialueita välittämättä siltä, minkä kansan asumia ne ovat» (Kautsky »Neue ZeHlssa» 11/IX 1914).
[2*] J. A. Hobson, »Imperialism». London, 1902.
[3*] Näin äskettäin eräässä englantilaisessa aikakausjulkaisussa erään toryn, Lloyd Georgen poliittisen vastustajan, artikkelin: »Lloyd George toryn näkökannalta katsoen». Sota oli avannut tämän vastustajan silmät näkemään, mikä mainio porvariston asiamies on tuo Lloyd George! Toryt tekivät sovinnon hänen kansaan!
[1] Ks. K. Marx ja F. Engels, Valitut teokset kahdessa osassa, I osa, suomenkiel. painos ss. 198–199. Toim.
[2] »Kommunist» (»Kommunisti») — aikakauslehti, jota »Sotsial-Demokrat» lehden toimitus julkaisi Genevessä 1915. Ilmestyi yksi (kaksois-) numero, jossa julkaistiin kolme Leninin artikkelia: »II Internationalen vararikko», »Ranskalaisen sosialistin rehellistä puhetta» sekä »Imperialismi ja sosialismi Italiassa» (ks. Lenin, Teokset, osa 21., ss. 195–250, 344–352 ja 353–362).
Aikakauslehden toimituksessa Lenin kävi taistelua Buharinin ja Pjatakovin ryhmää vastaan. Lenin kehotti katkaisemaan suhteet ryhmään ja lopettamaan lehden yhteisen julkaisemisen. Lokakuusta 1916 »Sotsial-Demokrat» lehden toimitus alkoi julkaista omaa »Sbornik Sotsial-Demokrata» nimistä kokoelmaa. Toim.
[3] »Izvestija Zagranitshnogo Sekretariata Organizatsionnogo Komiteta Rossiiskoi Sotsial-Demokratitsheskoi Rabotshei Partii» (»Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen Organisaatiokomitean Ulkomaisen Sihteeristön Tiedonantoja») — menshevistinen sanomalehti; sitä julkaistiin Sveitsissä vuoden 1915 helmikuusta vuoden 1917 maaliskuuhun. Kaikkiaan ilmestyi 10 numeroa. Toim.
[4] Ks. K. Marx ja F. Engels, Valittuja kirjeitä, 1953, s. 105. Toim. (Ks. Engels Marxille 7. lokakuuta 1858. MIA huom.)
[5] Ks. K. Marx ja F. Engels. Teokset. XXVI osa, 1935. ss. 288, 370. Toim.
[6] Ks. K. Marx ja F. Engels, Teokset, XXIV osa, 1931, ss. 529–530. Toim.
[7] Ks. K. Marx ja F. Engels, Valittuja kirjeitä, 1953, s. 356. Toim. (Ks. Engels Kautskylle 12. syyskuuta 1882. MIA huom.)
[8] Ks. K. Marx ja F. Engels, Valittuja kirjeitä, 1953, ss. 415–416. Toim. (Ks. Engels F. A. Sorgelle 7. joulukuuta 1889. MIA huom.)
[9] Ks. K. Marx ja F. Engels. Teokset, XXVIII osa, 1940, ss. 208–209, 295, 340. Toim.
[10] Ks. K. Marx ja F. Engels, Valitut teokset kahdessa osassa, II osa, 1952, ss. 386–400. Toim. (Ks. F. Engels: »Työväenluokan asema Englannissa» -kirjan 2. saksankielisen painoksen esipuhe. MIA huom.)
[11] Tshheidzen ryhmä — menshevistinen ryhmä IV Valtakunnanduumassa. Toim.
[12] »Nashe Delo» (»Meidän Asiamme») — menshevikkien kuukausijulkaisu, likvidaattorien, sosialishovinistien pää-äänenkannattaja Venäjillä; ilmestyi vuonna 1915 Pietarissa lokakuussa 1914 lakkautetun »Nasha Zarja» julkaisun asemesta.
»Golos Truda» (»Työn Ääni») — menshevikkien legaalinen sanomalehti; ilmestyi Samarassa vuonna 1916. Toim.