...[1] [40] Edellisestä seuraa kehittyneen työnjaon ja laajan kaupankäynnin edellytys, toisesta paikallinen rajoittuneisuus. Ensimmäisessä tapauksessa yksilöt on saatettava yhteen, toisessa he itse ovat tuotantovälineitä olemassaolevan tuotantovälineen vieressä.
Tässä nähdään siis, mikä ero on luontaisten ja sivilisaation luomien tuotantovälineiden välillä. Kyntömaata (vettä jne.) voidaan pitää luontaisena tuotantovälineenä. Edellisessä tapauksessa, so. luontaisen tuotantovälineen ollessa kyseessä, ihmiset ovat luonnon alaisia; jälkimmäisessä tapauksessa he ovat tietyn työntuotteen alaisia. Siksi myös omistus (maanomistus) ilmenee ensimmäisessä tapauksessa välittömänä, luontaisena herruutena, toisessa työn herruutena, erityisesti kasautuneen työn, pääoman, herruutena. Ensimmäinen tapaus edellyttää, että yksilöitä liittää toisiinsa jokin yhdysside, olkoon se perhe, heimo tai itse maa-alue ym.; toinen tapaus edellyttää, että he ovat toisistaan riippumattomia ja yhteydessä vain vaihdon kautta. Edellisessä tapauksessa vaihto tapahtuu pääasiallisesti ihmisen ja luonnon välillä, jolloin ihminen vaihtaa työnsä luonnon tuotteisiin; jälkimmäisessä tapauksessa etutilaisena on ihmisten kesken tapahtuva vaihto. Edellisessä tapauksessa tullaan toimeen keskinkertaisella ymmärryksellä, ruumiillinen ja henkinen toiminta eivät ole vielä ollenkaan erottuneet toisistaan; jälkimmäisessä tapauksessa henkisen ja ruumiillisen työn välisen jaon on täytynyt käytännöllisesti jo tapahtua. Edellisessä tapauksessa omistajan valta omistamattomiin saattaa perustua henkilökohtaisiin suhteisiin, jonkinlaiseen yhteisömuotoon [Gemeinwesen]; jälkimmäisessä tapauksessa sen täytyy saada esineellinen muoto jossain kolmannessa — rahassa. Edellisessä tapauksessa on olemassa pienteollisuutta, mutta se on luontaisen tuotantovälineen hyväksikäyttöä palvelevaa ja tapahtuu sen vuoksi ilman työn jakamista eri yksilöille; jälkimmäisessä tapauksessa teollisuus on olemassa vain työnjaon pohjalla ja sen kautta.
[41] Olemme tähän asti pitäneet lähtökohtana tuotantovälineitä, ja jo tällöin on osoittautunut, että yksityisomistus on välttämätön teollisen kehityksen määrätyissä vaiheissa. Industrie extractiven[2] piirissä yksityisomistus osuu vielä täysin yhteen työn kanssa; pienteollisuudessa ja koko tähänastisessa maanviljelyssä omistus on välttämätön seuraus olevista tuotantovälineistä; suurteollisuudessa tuotantovälineen ja yksityisomistuksen välinen ristiriita on ensimmäisen kerran tuon teollisuuden oma tuote, jonka synnyttämiseksi sen täytyy olla jo varsin korkealla kehitysasteella. Näin muodoin myös yksityisomistuksen hävittäminen on mahdollista vain suurteollisuuden kehityksen myötä.
| * | * | * |
Aineellisen ja henkisen työn suurin jakautuma on kaupungin erottuminen maaseudusta. Kaupungin ja maaseudun välinen vastakohtaisuus alkaa syntyä siirryttäessä barbaarisuudesta sivilisaatioon, heimoyhteisöstä valtioon, paikkakunnallisesta rajoittuneisuudesta kansakuntaan ja se kulkee sivilisaation koko historian lävitse nykypäivään saakka (Liitto viljalakeja vastaan).
Kaupungin mukana ilmestyy hallinnon, poliisin, verojen yms. tarve, lyhyesti sanoen kuntalaitoksen [des Gemeindewesens] ja samalla yleensä politiikan välttämättömyys. Tällöin ilmenee ensimmäisen kerran väestön jakautuminen kahteen suureen luokkaan välittömästi työnjaon ja tuotantovälineiden perusteella. Väestön, tuotantovälineiden, pääoman, nautintojen ja tarpeiden keskittyminen kaupunkiin on jo tosiasia, kun taas maaseudulla on havaittavissa kerrassaan päinvastainen tosiasia, eristyneisyys ja yksinäistyminen. Kaupungin ja maaseudun vastakohtaisuus voi olla olemassa vain yksityisomistuksen puitteissa. Se on räikein ilmaus yksilön joutumisesta työnjaon alaisuuteen, tietyn, hänelle pakotetun toiminnan alaisuuteen, joka tekee toisista rajoittuneita kaupunkieläimiä ja toisista rajoittuneita maalaiseläimiä ja joka päivittäin synnyttää niiden etuvastakohtaisuuden yhä uudestaan. Työ on tällöinkin pääasia, yksilöiden yläpuolella oleva mahti, ja niin kauan kuin tuo mahti on olemassa, niin kauan täytyy myös yksityisomistuksen olla olemassa. Kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden poistaminen on eräs yhteiskunnan yhtenäisyyden ensimmäisiä ehtoja [42], joka puolestaan riippuu kokonaisesta joukosta aineellisia edellytyksiä ja jota ei voida täyttää pelkästään tahdonvaltaisesti, kuten jokainen jo ensi katsannolta havaitsee. (Nämä edellytykset on vielä yksityiskohtaisesti käsiteltävä.) Kaupungin ja maaseudun erottuminen voidaan käsittää myös pääoman ja maaomaisuuden erottumiseksi, maaomaisuudesta riippumattoman pääoman olemassaolon ja kehityksen aluksi, omaisuuden, joka pohjautuu vain työhön ja vaihtoon.
Kaupungeissa, joita keskiaika ei saanut aikaisemmalta historialta valmiissa muodossa vaan jotka vapautuneiden maaorjien toimesta muodostettiin uudestaan, jokaisen yksilön ainoana omaisuutena oli välttämättömimmistä mukana tuoduista käsityövälineistä koostuvan pienen pääoman ohella vain hänen omaa erikoisammattiaan edustanut työnsä. Kaupunkeihin jatkuvasti virranneiden maaorjakarkulaisten kilpailu, maaseudun alituinen sota kaupunkeja vastaan ja sen synnyttämä järjestetyn kaupunkilaisen sotavoiman tarve, yhteisomistukselliset siteet määrätyllä työalalla, yhteisten rakennusten välttämättömyys tavaroittensa myymiseksi aikana, jolloin käsityöläiset olivat samalla kauppiaita, ja tällöin syntynyt tarve pitää asiaankuulumattomat poissa näistä rakennuksista, erillisten käsityöalojen keskinäinen etuvastakohtaisuus, välttämättömyys varjella vaivalla opittua työtä ja kokomaan feodaalinen organisaatio olivat syynä jokaisen käsityöalan työntekijöiden liittymiseen ammattikunniksi. Emme kajoa pitemmälti ammattikuntalaitoksen lukuisiin muunnelmiin, joita myöhempi historiallinen kehitys nosti esille. Maaorjien pakeneminen kaupunkeihin jatkui keskeytymättä koko keskiajan. Nämä herrojensa maaseudulla vainoamat maaorjat tulivat yksitellen kaupunkeihin, joissa he kohtasivat järjestyneen kuntayhteisön, jonka edessä he olivat voimattomia ja jonka sisällä heidän oli alistuttava heidän työnsä tarpeen ja heidän järjestyneiden kaupunkilaiskilpailijoittensa etujen sanelemaan asemaan. Nämä yksitellen kaupunkiin saapuneet työntekijät eivät kyenneet koskaan muuttumaan voimatekijöiksi, koska heidän työnsä ollessa ammattikuntalaista ja vaatiessa opettelemista ammattikunnan päämiehet alistivat ja järjestivät heidät omien etujensa mukaisesti; tai mikäli heidän työnsä ei vaatinut opettelemista eikä niin muodoin ollut ammattikuntalaista vaan päiväläistyötä, he eivät koskaan pystyneet järjestymään, vaan pysyivät järjestymättöminä plebeijinä. Päivätyön tarve kaupungeissa synnytti plebeijiväestöä.
Nämä kaupungit olivat tosiasiallisesti »liittoja»,[3] jotka synnytti välitön [43] tarve, huolenpito omaisuuden suojelusta sekä yksityisten jäsenten hallussa olleiden tuotanto- ja puolustusvälineiden lisäämisestä. Näiden kaupunkien plebs oli yksitellen saapuneista, toisilleen vieraista yksilöistä koostuneena kerrassaan voimaton järjestynyttä, sotilaallisesti varustautunutta ja heitä mustasukkaisesti vartioivaa voimaa vastaan. Kisällit ja oppipojat olivat jokaisella ammattialalla mestarin etua parhaiten vastaavalla tavalla järjestettyjä, heidän ja mestareiden välillä vallinnut patriarkaalinen suhde antoi jälkimmäisille kaksinkertaisen voiman; toisaalta heillä oli välitön vaikutus kisällien koko elämään, ja toisaalta kisällien työskentely saman mestarin alaisuudessa muodostui tosiasialliseksi siteeksi, joka piti heitä koossa muiden mestareiden kisällejä vastaan ja eristi heitä näistä; lisäksi kisällejä sitoi vallitsevaan järjestykseen kiinnostus päästä joskus itsekin mestariksi. Sen tähden kun plebeijit joskus vehkeilivät koko kaupunkijärjestystä vastaan — tämä vehkeily plebeijien voimattomuuden vuoksi jäi tosin vaille kaikkea vaikutusta — kisällit eivät menneet vähäistä vastahankaisuutta pitemmälle yksityisten ammattikuntien sisällä, koska he itse olivat sidottuja ammattikuntalaitoksen olemassaoloon. Keskiajan suuret kapinat olivat kaikki alkuisin maaseudulta, mutta talonpoikien hajanaisuuden ja siitä johtuvan kypsymättömyyden vuoksi nekin jäivät kerrassaan tuloksettomiksi. —
Pääoma näissä kaupungeissa oli luontoispääomaa, joka koostui asunnosta, käsityökaluista ja luonnonvaraisesti muodostuneesta perinnäisestä asiakaskunnasta ja kehittymättömän liikenteen ja kiertokulun vuoksi periytyi realisoimattomana isältä pojalle. Toisin kuin nykyaikainen pääoma, sitä ei arvioitu rahassa — jälkimmäisessä tapauksessahan on yhdentekevää minkälaisissa esineissä se aineellistuu — vaan se liittyi välittömästi omistajansa tiettyyn työalaan eikä ollut siitä lainkaan erotettavissa, ja siinä mielessä se oli säätypääomaa. —
.Työnjako kaupungeissa [44] eri ammattikuntien välillä oli vielä [sangen vähäistä][4] ja ammattikuntien sisällä yksityisien työntekijöiden välillä kerrassaan olematonta. Jokaisen työntekijän piti taitaa koko työkierros ja osata tehdä kaikkea, mitä hänen työkaluillaan oli yleensä tehtävissä; rajoittunut liikenne ja heikot yhteydet eri kaupunkien välillä, väestön vähäisyys ja tarpeiden rajoittuneisuus ehkäisivät työnjaon edistymistä pitemmälle, ja siksi jokaisen mestariksi aikovan täytyi hallita ammattinsa kokonaisuudessaan. Siksi keskiaikaiset käsityöläiset olivat vielä kiinnostuneita erikoisalansa työstä ja taitavuudesta omalla alallaan, ja tämä kiinnostus saattoi kohota tietyn rajoitetun taideaistin asteelle. Siksipä jokainen keskiaikainen käsityöläinen paneutui kokonaan työhönsä, oli sille orjamaisen uskollinen ja paljon suuremmassa määrin työnsä pauloissa kuin nykyaikainen työläinen, joka suhtautuu työhönsä välinpitämättömästi. —
Työnjaon seuraava laajentumisvaihe oli tuotannon ja kaupankäynnin erottuminen toisistaan, erikoisen kauppiasluokan muodostuminen. Tämä jako oli perinnäistä menneiltä historiallisilta kausilta säilyneissä kaupungeissa (mm. juutalaisten asuttamissa) ja uusissa kaupungeissa se tapahtui hyvin nopeasti. Tämä loi lähiympäristön ulkopuolelle ulottuvien kauppayhteyksien mahdollisuuden, jonka toteutuminen riippui silloisista liikennevälineistä, poliittisten suhteiden määräämän yleisen turvallisuuden tilasta maanteillä (tiedetään, että koko keskiajan kauppiaat liikkuivat aseistettuina saattueina) ja kulloisenkin kulttuuriasteen sanelemista enemmän tai vähemmän alkeellisista tai kehittyneistä tarpeista kanssakäymisen ulottuvuusalueella.
Kanssakäymisen vakiintuessa yhden erityisen luokan käsiin, kaupankäynnin laajetessa kauppamiesten mukana kaupungin lähiympäristön ulkopuolelle alkoi heti vuorovaikutus tuotannon ja kaupan välillä. Kaupungit ryhtyivät yhteyteen keskenään, kaupungista toiseen kuljetettiin uusia työkaluja, ja tuotannon ja kaupan erottuminen toisistaan aiheuttaa kohta tuotannon uuden jakautumisen [45] yksityisten kaupunkien välillä, joissa kussakin tulee vallitsevaksi jokin tietty teollisuudenhaara. Aikaisempi paikallinen rajoittuneisuus alkaa vähitellen hälvetä. —
Riippuu kokonaan kanssakäymisen laajuudesta, missä määrin jollain seudulla luodut tuotantovoimat, erittäinkin keksinnöt, menevät hukkaan myöhemmältä kehitykseltä tai säilyvät sille. Niin kauan kuin kanssakäyminen rajoittuu välittömien naapureiden keskeiseksi, jokainen keksintö on tehtävä kullakin alueella erikseen; ja pelkät sattumat, kuten raakalaiskansojen päällekarkaukset, jopa tavalliset sodat, riittävät saattamaan tuotantovoimiltaan ja tarpeiltaan kehittyneen maan sellaiseen tilaan, että sen on aloitettava kaikki jälleen alusta. Historiallisen kehityksen alkuvaiheessa jokainen keksintö oli tehtävä päivittäin uudestaan ja kullakin seudulla itsenäisesti. Sen kuinka heikosti turvassa täydeltä tuholta olivat kehittyneetkin tuotantovoimat jopa suhteellisen laajankin kaupankäynnin oloissa, osoittaa foinikialaisten esimerkki;[5] suurin osa heidän keksinnöistään jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin, mikä oli tulos kyseisen kansan joutumisesta syrjään kaupankäynnistä ja Aleksanterin valloituksesta ja sen aiheuttamasta pitkäaikaisesta rappiosta. Toinen esimerkki on keskiaikainen lasimaalaus. Saavutettujen tuotantovoimien säilyminen varmistuu vasta sitten, kun kanssakäyminen tulee yleismaailmalliseksi ja nojautuu suurteollisuuteen, kun kaikki kansakunnat tulevat mukaan kilpataisteluun. —
Kaupunkien välisen työnjaon lähimpänä seurauksena oli ammattikuntalaitoksen puitteet ylittäneiden tuotannonhaarojen, manufaktuurien, syntyminen. Manufaktuurien ensimmäisen kukoistuksen — Italiassa ja sittemmin Flanderissa — historiallisena edellytyksenä oli kanssakäyminen ulkomaiden kansojen kanssa. Toisissa maissa, esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa, manufaktuurit rajoittuivat alussa sisämarkkinoihin. Mainittujen seikkojen lisäksi manufaktuurien syntymisen edellytyksinä olivat väestön lisääntynyt keskittyminen, olletikin maaseudulla, ja pääoman keskittyminen yksiin käsiin, jota alkoi tapahtua ammattikuntasäännösten vastaisesti osittain ammattikunnissa, osittain kauppiaiden keskuudessa.
[46] Se työnteon muoto, joka alun alkaen vaati konetta, vaikkapa alkeellistakin, osoittautui hyvin pian kehityskykyisimmäksi. Kudonta, jota talonpojat olivat niihin asti harjoittaneet maaseudulla sivutyönä hankkiakseen itselleen tarpeellisia vaatteita, oli ensimmäinen työ, joka kanssakäymisen laajetessa sai sysäyksen kehitykselleen ja laajentumiselleen. Kudonta oli ensimmäinen ja pääasialliseksi jäänyt manufaktuuri. Väestönkasvun yhteydessä kasvanut kankaiden kysyntä, kiertokulun nopeutumisen yhteydessä alkanut luontoispääoman kasautuminen ja mobilisointi, tämän synnyttämä ja vähitellen laajentuneen kanssakäymisen yleensä kiihottama ylellisyysesineiden tarve antoivat kudonnalle sysäyksen määrälliseen ja laadulliseen kehitykseen, joka kiskaisi sen ulos siihenastisen tuotantomuodon puitteista. Omaa käyttöään varten kutovien talonpoikien ohella, jotka jatkoivat — ja jatkavat edelleenkin — tätä tointa, kaupungeissa syntyi uusi kutojaluokka, jonka valmistamat kankaat oli tarkoitettu koko sisämarkkinoita ja useimmiten myös ulkomarkkinoita varten.
Kudonta, useimmissa tapauksissa vähäistä taitoa vaatinut ja kohta lukemattoman moniksi lajeiksi haarautunut työala, nousi koko olemuksellaan ammattikuntalaisuuden kahleita vastaan. Kudontaa harjoitettiinkin suurelta osalta ammattikuntia tuntemattomissa kylissä ja markkinapaikoissa, jotka muuttuivat vähitellen kaupungeiksi ja joista tuli pian kunkin maan kukoistavimpia kaupunkeja.
Ammattikuntalaisuudesta vapaiden manufaktuurien syntyminen aiheutti heti muutoksia omistussuhteissa. Ensimmäinen askel säätyläisestä luontoispääomasta eteenpäin liittyi kauppiaiden ilmaantumiseen, heidän pääomansa oli alun perin liikkuvaa, se oli pääomaa nykyaikaisessa mielessä, mikäli siitä voidaan puhua senaikaisiin olosuhteisiin sovellettuna. Toinen edistysaskel liittyi manufaktuuriin, joka puolestaan pani liikkeelle joukoittain luontoispääomaa ja lisäsi yleensä liikkuvan pääoman määrää luontoispääomaan verraten.
Manufaktuurista tuli samalla turvapaikka talonpojille heitä hylkineitä tai heille huonoa palkkaa maksaneita ammattikuntia vastaan, aivan samalla tavalla kuin ammattikuntakaupungit olivat aikaisemmin olleet talonpojille turvapaikkoina [47] [kartanonherrain sorrolta].[6] —
Samanaikaisesti manufaktuurien syntymisen kanssa alkoi irtolaisuuden kausi, joka aiheutui feodaalien henkivartioväen ja kuninkaiden vasalleja vastaan hylkyväestä haalimien armeijoiden hajottamisesta, maanviljelyn tehostumisesta sekä suurten peltokaistojen muuttumisesta laitumiksi. Tästäkin jo selviää, että irtolaisväestön ilmaantuminen liittyi kiinteästi feodalismin rappeutumiseen. Yksityisiä tuontapaisia irtolaisuuskausia oli ollut jo 13. vuosisadalla, mutta yleiseksi ja pysyväksi ilmiöksi se muodostui vasta 15. vuosisadan lopussa ja 16. vuosisadan alussa. Nämä maankiertäjät, joita oli niin paljon, että esimerkiksi Henrik VIII Englannissa hirtätti heitä 72 000, saatiin tekemään työtä vain mitä suurimmalla vaivalla ja äärimmäisen hädän hinnalla sekä vasta pitkän vastaanhangoittelun jälkeen. Manufaktuurin nopea kehitys, erityisesti Englannissa, nieli heidät vähitellen. —
Manufaktuurin myötä eri kansakunnat joutuivat keskenään kilpailusuhteeseen, kauppataisteluun, jota käytiin sotien, suojelutullien ja kielijärjestelmien muodossa, kun taas aikaisemmassa kanssakäymisessään kansat olivat käyneet keskenään rauhallista vaihtokauppaa. Tästä lähtien kauppa saa poliittisen merkityksen.
Manufaktuurin mukana muuttui samalla työläisen suhde työnantajaan. Ammattikunnissa kisällin ja mestarin välillä vallitsi edelleen patriarkaalinen suhde; manufaktuurissa sen tilalle tuli työläisten ja kapitalistin välinen rahasuhde; suhde, joka maaseudulla ja pikkukaupungeissa pysyi patriarkaalisuuden värittämänä, mutta varsinaisissa suurissa manufaktuurikaupungeissa kadotti jo varhain kaikki patriarkaalisuuden vivahteet.
Manufaktuuri ja tuotannon kehitys yleensä saivat tavattoman vauhdin kanssakäymisen laajennuttua Amerikan ja Itä-Intian meritien löytämisen seurauksena. Sieltä tuodut uudet tavarat, varsinkin kiertokulkuun tulleet kulta- ja hopeamassat, jotka muuttivat luokkien keskinäistä asemaa perinpohjaisesti ja antoivat feodaaliselle maanomistukselle ja työväelle ankaran iskun, seikkailuretket, kolonisaatio ja ennen kaikkea nyt mahdollistunut ja päivittäin kasvavassa määrin tapahtunut markkinoiden laajentuminen maailmanmarkkinoiksi, kaikki tämä synnytti historiallisessa kehityksessä uuden vaiheen [48], johon ei tässä yhteydessä ole yleensä tarvetta lähemmin kajota. Vastalöydettyjen maiden kolonisointi antoi kansakuntien väliselle kauppataistelulle uutta ravintoa ja myös suuremman laajuuden ja katkeruuden.
Kaupan ja manufaktuurin laajeneminen joudutti liikkuvan pääoman kasautumista, samalla kun ammattikunnissa, joilla ei ollut mitään kiihoketta tuotantonsa laajentamiseen, luontoispääoma pysyi muuttumattomana tai jopa väheni. Kauppa ja manufaktuuri loivat suurporvariston; ammattikuntiin keskittyi pikkuporvaristo, joka ei enää isännöinyt kaupungeissa kuten ennen, vaan jonka oli kumarrettava suurkauppiaita ja manufaktuurien omistajia.[7] Tästä kaikesta johtui, että ammattikunnat alkoivat rappeutua heti tultuaan kosketukseen manufaktuurin kanssa.
Kansakuntien suhteet keskinäisessä kanssakäymisessä saivat puheena olevalla kaudella kaksi erilaista muotoa. Alussa kiertokulussa olleen kullan ja hopean vähäinen määrä aiheutti näiden metallien vientikiellon; ja kasvaneen kaupunkiväestön työllistämiseksi välttämätön, enimmäkseen ulkomailta tuotu teollisuus tarvitsi etuoikeuksia, jotka saattoivat tietenkin suuntautua ei ainoastaan sisämaista vaan ensitilaisesti ulkomaista kilpailua vastaan. Näiden alkuperäisten kieltojen kautta paikallinen ammattikuntaetuoikeus laajentui koko kansakuntaa käsittäväksi. Tullit syntyivät maksuista, joita feodaaliherrat perivät alueittensa kautta kulkeneilta kauppiailta siitä hyvästä, että näitä ei ryöstetty, — maksuista, joita sittemmin perivät myös kaupungit ja jotka nykyaikaisten valtioiden syntyessä olivat mukavin keino varojen hankkimiseksi valtion kassaan.
Amerikan kullan ja hopean ilmaantuminen Euroopan markkinoille, teollisuuden vähittäinen kehitys, kaupan nopea nousu ja sen aiheuttama ei-ammattikuntalaisen porvariston kukoistus sekä rahan leviäminen antoivat näille toimenpiteille toisenlaisen merkityksen. Valtio, joka tarvitsi päivä päivältä enemmän rahaa, piti kullan ja hopean vientikieltoa nyt yllä valtion raha-asioitten vuoksi; porvarit, joille nämä juuri markkinoille singotut rahamassat muodostuivat ensisijaiseksi keinottelukohteeksi, olivat tähän täysin tyytyväisiä; siihenastisista etuoikeuksista tuli hallituksen tulolähde ja niitä myytiin rahasta; tullilainsäädäntöön ilmaantuivat vientitullit, jotka vain haittasivat teollisuuden kehitystä [49] ja palvelivat pelkästään valtion rahantarvetta. —
Toinen kausi alkoi 17. vuosisadan keskivaiheilla ja jatkui melkein 18. vuosisadan loppuun. Kauppa ja laivakulku olivat laajentuneet nopeammin kuin manufaktuuri, joka esitti toisarvoista osaa; siirtomaista alkoi tulla suuria kuluttajia; yksityiset kansakunnat kävivät pitkällisiä taisteluita jakaessaan avautuneita maailmanmarkkinoita keskenään. Tämän aikakauden alku tuo mukanaan merenkulkulait ja siirtomaamonopolit. Kansakuntien välistä kilpailua eliminoitiin mahdollisuuksien mukaan tariffien, kieltojen ja sopimusten avulla; ja viime kädessä kilpataistelua käytiin ja ratkottiin sotien (varsinkin merisotien) muodossa. Mahtavimpana merikansana englantilaiset saivat kaupan ja manufaktuurin alalla yliotteen. Jo tällöin ilmeni niiden keskittymistä yhteen maahan.
Manufaktuuria varjeltiin jatkuvasti — sisämarkkinoilla suojelutullien, siirtomaamarkkinoilla monopolien ja ulkomarkkinoilla erotustullien avulla. Kotimaassa tuotettujen raaka-aineiden jalostusta suosittiin (Englannissa villan ja pellavan, Ranskassa silkin), maassa tuotetun raaka-aineen vienti kiellettiin (Englannissa villan), ulkomailta tuodun [jalostus] laiminlyötiin tai ehkäistiin (Englannissa puuvillan). Merikaupassa ja siirtomaavaltana mahtavin kansakunta turvasi itselleen tietysti myös manufaktuurin suurimman kehityksen niin määrällisessä kuin laadullisessakin mielessä. Manufaktuuri ei yleensä voinut tulla toimeen ilman suojelua, koska pienetkin muutokset muissa maissa saattoivat riistää siltä markkinat ja syöstä sen perikatoon; vähänkin suotuisain olosuhteiden vallitessa se oli helposti alkuunpantavissa jossain maassa, mutta samasta syystä myös helposti tuhottavissa. Niiden menetelmien vuoksi, joilla sitä harjoitettiin, erityisesti 18. vuosisadan aikana maaseudulla, se kasvoi niin kiinteästi yhteen suuren ihmismassan elintavan kanssa, että yksikään maa ei rohjennut asettaa sen olemassaoloa alttiiksi sallimalla vapaan kilpailun. Siksi manufaktuuri, sikäli kuin se pystyy viemään tuotteitaan ulos, on täysin riippuvainen kaupan laajentamisesta tai rajoittamisesta, kun taas sen oma vaikutus kauppaan on suhteellisen vähäinen. Tämä selittää manufaktuurin toisarvoisen merkityksen sekä kauppiaiden vaikutuksen 18. vuosisadalla. [50] Kauppiaat ja varsinkin laivanvarustajat olivat etunenässä vaatimassa valtiolta suojelua ja monopoleja; tosin manufaktuurien omistajatkin vaativat ja myös saivat suojelua, mutta poliittisessa merkityksessä he jäivät jatkuvasti jälkeen kauppiaista. Kauppakaupungit, erityisesti merenrantakaupungit sivilisoituivat jossain määrin ja saivat suurporvarillisia piirteitä, kun taas tehdaskaupungeissa pysyi vallitsevana mitä suurin pikkuporvarillisuus. Vrt. Aikin ym.[8] Kahdeksastoista vuosisata oli kaupan vuosisata. Pinto sanoo siitä kirjaimellisesti seuraavaa: »Kauppa on vuosisatamme keppihevonen» ja: »joitakin aikoja ei ole muusta puhuttukaan kuin kaupasta, merenkulusta ja laivastosta».[9] — Pääoman liikunnan huomattavasta nopeutumisesta huolimatta se pysyi kuitenkin vielä suhteellisen hitaana. Maailmanmarkkinoiden pirstoutuminen erillisiin osiin, joista kutakin käytti hyväkseen määrätty kansakunta, kansakuntien välisen kilpailun estäminen, itse tuotannon kankeus ja vasta kehityksensä alkuasteella olleen rahajärjestelmän takapajuisuus pidättivät suuresti kiertokulkua. Siitä oli seurauksena likaisen pikkumainen rih-kamakauppiashenki, joka oli ominaista kaikille kauppa-miehille ja koko silloiselle kaupankäyntitavalle. Manufaktuurien omistajiin ja etenkin käsityöläisiin verrattuna he olivat tosin suurporvareita, mutta seuraa van kauden kauppiaisiin ja teollisuudenharjoittajiin verrattuina he pysyivat pikkuporvareina. Vrt. A. Smith.[10] —
Tälle kaudelle on myös piirteellistä kullan ja hopean vientikieltojen lakkauttaminen sekä rahakaupan, pankkien, valtionvelkojen, paperirahan, osake- ja arvopaperikeinottelun sekä kaikkiin artikkeleihin ulottuvan pörssikaupan syntyminen, rahajärjestelmän kehittyminen yleensä. Pääoma menetti jälleen huomattavan osan sitä jossain määrässä sävyttäneestä luontaisluonteesta.
Seitsemännellätoista vuosisadalla keskeytymättä kehittynyt kaupan ja manufaktuurin keskittyminen yhteen maahan, Englantiin, loi tuolle maalle vähitellen suhteelliset maailmanmarkkinat ja samalla sen manufaktuurituotteille sellaisen kysynnän, jota ei voitu enää tyydyttää siihenastisilla teollisilla tuotantovoimilla. Tämä tuotantovoimien yli kasvanut kysyntä oli se liikevoima, joka aiheutti keskiajan jälkeen järjestyksessään kolmannen [51] kauden yksityisomistuksen kehityksessä synnyttämällä suurteollisuuden — luonnonvoimien käytön teollisiin tarkoituksiin, koneellisen tuotannon ja erittäin laajan työnjaon. Tämän uuden kauden muut edellytykset — kilpailun vapaus maan sisällä, teoreettisen mekaniikan luominen (Newtonin täydellistämä mekaniikka oli yleensä 18. vuosisadan Ranskassa ja Englannissa suosituin tiede) ym. — olivat jo olemassa Englannissa. (Maan sisäinen kilpailun vapaus jouduttiin kaikkialla valloittamaan vallankumouksen kautta 1640 ja 1688 Englannissa, 1789 Ranskassa.)
Kilpailu pakotti kohta jokaisen maan, joka halusi säilyttää historiallisen roolinsa, suojelemaan manufaktuuriaan uusilla tullitoimenpiteillä (vanhat tullit eivät auttaneet enää suurteollisuutta vastaan) ja pian sen jälkeen perustamaan suurteollisuuden suojelutullien turvin. Tästä suojakeinosta huolimatta suurteollisuus teki kilpailun universaaliksi (se on kaupan käytännöllistä vapautta; suojelutullit ovat siinä vain lievennyslääke, puolustusase kauppavapauden puitteissa), loi liikennevälineet ja nykyaikaiset maailmanmarkkinat, saattoi kaupan alaisuuteensa, muutti kaiken pääoman teollisuuspääomaksi ja synnytti siten nopean kiertokulun (kehittyneen rahajärjestelmän) ja pääomien keskityksen. Universaalin kilpailun kautta se pakotti kaikki yksilöt ponnistamaan äärimmilleen tarmonsa. Se hävitti mahdollisuuksien mukaan ideologian, uskonnon, moraalin jne., ja missä se ei siihen pystynyt, se muutti ne kouraantuntuvaksi valheeksi. Se alkoi ensimmäisenä tuottaa maailmanhistoriaa sikäli, että se saattoi jokaisen sivistyskansan ja jokaisen yksilön tarpeiden tyydyttämisen riippuvaiseksi koko maailmasta ja hävitti yksityisten maiden siihenastisen luonnonvaraisen eristyneisyyden. Se saattoi luonnontieteen pääoman alaisuuteen ja riisti työnjaolta luonnonvaraisuuden viimeisenkin näennäisyyden. Se hävitti yleensä kaikki luonnonvaraisesti muodostuneet suhteet niin pitkälle kuin se on työn piirissä mahdollista, ja muutti ne rahallisiksi suhteiksi. Entisten luonnonvaraisesti muodostuneiden kaupunkien tilalle se loi suuria nykyaikaisia teollisuuskaupunkeja, jotka kasvoivat ilmiömäisen nopeasti. Kaikkialla, minne se tunkeutui, se teki lopun käsityöstä ja yleensä kaikista aikaisemmista teollisuuden asteista. Se vei päätökseen kauppakaupungin voiton maaseudusta. Sen [tuntomerkkinä][11] on automaattinen järjestelmä. [Sen kehitys][12] synnytti joukon tuotantovoimia, joita yksityisomistus kahlitsee samalla tavalla [52] kuin ammattikuntalaitos manufaktuuriteollisuutta ja pienet maalaisammatit kehittyvää käsiteollisuutta. Yksityisomistuksen vallitessa nuo tuotantovoimat saavat vain yksipuolisen kehityksen muodostuen ihmisten enemmistölle hajottaviksi voimiksi, ja paljon tällaisia tuotantovoimia jää yksityisomistuksen vallitessa yleensä käyttämättä. Suurteollisuus synnytti yleensä kaikkialla samankaltaiset suhteet yhteiskuntaluokkien välille ja hävitti siten yksityisten kansallisuuksien erikoisuudet. Ja vihdoin jokaisen kansakunnan porvariston vielä säilyttäessä kansalliset erityisetunsa suurteollisuus loi luokan, jolla on kaikissa kansakunnissa samat edut ja jonka kansallinen omalaatuisuus [Nationalität] on jo hävinnyt, luokan, joka on koko vanhasta maailmasta irrallinen ja samalla sille vastakkainen. Suurteollisuus saa aikaan sen, että suhde kapitalistiin ja myös itseensä työhön tulee työläisille sietämättömäksi.
Suurteollisuus ei ymmärrettävästikään saavuta yhtäläistä kehitystasoa maan joka seudulla. Tämä seikka ei kuitenkaan pidätä proletariaatin luokkaliikettä, sillä suurteollisuuden synnyttämät proletaarit asettuvat tämän liikkeen kärkeen ja vievät mukanaan koko massan, olletikin kun suurteollisuuden ulkopuolella olevat työläiset joutuvat tuon suurteollisuuden vuoksi vielä huonompaan asemaan kuin varsinaisessa suurteollisuudessa työskentelevät. Maat, joissa suurteollisuus on kehittynyttä, vaikuttavat samoin plus ou moins[13] teollistumattomiin maihin, koska maailmankauppa vetää nekin yleismaailmalliseen kilpataisteluun.
| * | * | * |
Nämä [tuotannon] eri muodot ovat myös työn ja samalla omistuksenkin organisaatiomuotoja. Jokaisella kaudella tapahtui kulloistenkin tuotantovoimien tiettyä yhtymistä, sikäli kuin tarpeet tekivät sen välttämättömäksi.
| * | * | * |
Tämän tuotantovoimien ja kanssakäymisen muodon välisen ristiriidan — kuten havaitsimme, se on tähänastisessa historiassa ilmennyt jo useamman kerran vaarantamatta kuitenkaan sen perusteita — on täytynyt joka kerta purkautua vallankumouksen muodossa, jolloin se on samalla saanut erilaisia sivumuotoja, kuten kaikkien ristiriitojen punoutuminen yhteen, eri luokkien väliset yhteentörmäykset, ristiriidat tajunnan alalla, aatteellinen taistelu jne., poliittinen taistelu jne. Ahtaasti asioita katseltaessa voidaan poimia esille jokin tällainen sivumuoto ja pitää yksin sitä näiden vallankumousten perustana, mikä on sitäkin helpompaa koska yksilöt, joista vallankumoukset olivat lähtöisin, loivat kukin sivistystasonsa ja historiallisen kehitysasteen mukaisesti harhakuvia omasta toiminnastaan.
| * | * | * |
Käsityksemme mukaisesti kaikkien historiassa tapahtuneiden yhteentörmäysten juuret juontuvat siis tuotantovoimien ja kanssakäymisen muodon [53] välisestä ristiriidasta. Yhteentörmäysten syntymiselle jossain maassa ei tosin ole välttämätöntä, että ristiriita olisi kärjistynyt äärimmilleen itse tuossa maassa. Kansainvälisen kanssakäymisen laajentumisen aiheuttama kilpailu teollisesti kehittyneempien maiden kanssa riittää aiheuttamaan samankaltaisen ristiriidan myös teollisesti kehittymättömimmissä maissa (niinpä Englannin teollisuuden kilpailu on osoittanut piilevän proletariaatin olemassaolon Saksassa).
| * | * | * |
Kilpailu eristää yksilöt toisistaan: ei ainoastaan porvareita, vaan vielä suuremmassa määrin proletaarit, vaikka se saattaakin heidät yhteen. Sen tähden kestää pitkän aikaa, ennen kuin nämä yksilöt voivat yhdistyä, puhumattakaan siitä että tätä yhdistymistä varten — mikäli se ei jää vain paikalliseksi — suurteollisuuden on ensiksi luotava tarpeelliset välikappaleet, isot teollisuuskaupungit sekä helpot ja nopeat kommunikaatiot, ja siksi nämä eristetyt ja tätä eristyneisyyttään päivittäin yhä uudelleen tuottavissa olosuhteissa elävät yksilöt voivat voittaa minkä tahansa järjestyneen voiman vasta pitkällisen taistelun jälkeen. Vaatia päinvastaista olisi samaa kuin vaatia, ettei tuona tiettynä historiallisena ajanjaksona olisi olemassa kilpailua tai että yksilöt heittäisivät päästään suhteet, joita he eivät eristyneisyydessään voi mitenkään valvoa.
| * | * | * |
Asuntojen rakentaminen. Villikansojen keskuudessa pidetään itsestään selvänä, että jokaisella perheellä on oma luolansa tai majansa samoin kuin paimentolaisilla on joka perheellä erillinen telttansa. Tällainen eriytynyt kotitalous tulee vielä välttämättömämmäksi yksityisomistuksen jatkuvan kehittymisen johdosta. Maanviljelystä harjoittavilla kansoilla yhteinen kotitalous on yhtä mahdoton kuin yhteinen maanviljelys. Suuri edistysaskel oli kaupunkien rakentaminen. Erillisen taloudenpidon hävittäminen, joka kytkeytyy yksityisomistuksen hävittämiseen, on kuitenkin ollut kaikkina tähänastisina aikakausina mahdoton jo sen tähden, että siihen ei ole ollut aineellisia edellytyksiä. Yhteisen kotitalouden järjestäminen edellyttää koneiden käytön kehitystä, luonnonvoimien ja monien muiden tuotannollisten voimien hyväksikäyttöä, esimerkiksi vesijohtoja, [54] kaasuvalaistusta, höyrylämmitystä yms., kaupungin ja maaseudun [vastakohtaisuuden] hävittämistä. Ilman näitä ehtoja yhteistalous ei sinänsä muodostu vuorostaan uudeksi tuotantovoimaksi, vaan menettää kaiken aineellisen pohjan ja nojaa puhtaasti teoreettiseen perustaan, ts. muuttuu pelkäksi päähänpistoksi ja johtaa vain luostaritalouteen. — Se mikä on osoittautunut vielä mahdolliseksi, on erilaisiin määrätarkoituksiin aiottujen yhteisten rakennusten (vankiloiden, kasarmien jne.) rakentaminen ja rykelmöityminen kaupunkeihin. On itsestään selvää, että erillistalouden lakkauttaminen ei ole erotettavissa perheen lakkauttamisesta [Aufhebung].
| * | * | * |
(Pyhällä Maxilla usein esiintyvä teesi, että jokainen on valtion ansiosta sitä, mitä hän on, samastuu pohjaltaan teesiin, että porvari on vain kappale lajia nimeltä porvari; teesiin, joka edellyttää, että porvarisluokka olisi ollut olemassa jo ennen kuin sen muodostavat yksilöt.)[14]
Jokaisen kaupungin porvarien oli keskiajalla pakko nahkansa säilyttämiseksi yhdistyä maa-aatelistoa vastaan; kaupan laajeneminen ja liikenneyhteyksien luominen antoivat yksityisille kaupungeille mahdollisuuden oppia tuntemaan toisia kaupunkeja, jotka puolustivat samoja etuja taistellen samaa vastustajaa vastaan. Erillisten kaupunkien monista paikallisista porvarikunnista [Bürgerschaften] muodostui vasta vähitellen porvarisluokka. Erillisten porvareiden elinehdoista tuli — johtuen niiden vastakkaisuudesta vallitseviin olosuhteisiin nähden sekä siitä määräytyvästä työtavasta — heille kaikille yhteisiä ja kustakin yksilöstä riippumattomia ehtoja. Kaupunkiporvarit olivat luoneet nuo ehdot riistäytymällä irti feodaalisten siteiden kahleista ja olivat puolestaan noiden olosuhteiden luomia olemalla feodalismille vastakkaisen asemansa määräämiä. Kaupunkien välisten suhteiden syntymisen mukana nämä yhteiset ehdot kehittyivät luokkaehdoiksi. Samat ehdot, sama vastakohtaisuus, samat edut aiheuttivat pakostakin yleensä ja kokonaisuudessaan kaikkialla myös samanlaisia tapoja. Itse porvaristo kehittyy vasta ehtojensa myötä vähitellen, hajautuu työnjaon mukaan jälleen erilaisiin ryhmiin ja lopulta sulattaa itseensä kaikki edeltäneet omistavat luokat[15] (samalla se kehittää aikaisemmin omistamattomien luokkien enemmistöstä ja eräästä osasta tähänastisia omistavia luokkia uuden luokan, proletariaatin) sitä mukaa kuin koko oleva omaisuus muuttuu teolliseksi ja kaupalliseksi pääomaksi.
Erilliset yksilöt muodostavat luokan ainoastaan sikäli kuin [55] heidän on käytävä yhteistä taistelua toista luokkaa vastaan; muussa suhteessa he ovat taas kilpailijoina toisilleen vihamielisiä. Toisaalta luokkakin itsenäistyy yksilöihin nähden niin, että nämä kokevat elinehtonsa ennalta määrättyinä — luokka määrittelee heidän asemansa elämässä ja samalla heidän persoonallisen kohtalonsa, mukauttaa heidät alaisuuteensa. Tämä on samantapainen ilmiö kuin erillisten yksilöiden mukauttaminen työnjakoon, ja se on lakkautettavissa vain yksityisomistuksen ja itsensä työn[16] lakkauttamisen kautta. Sen, miten tämä yksilöiden mukauttaminen luokan alaisuuteen ja samalla kaikenlaisten käsitysten yms. alaisuuteen kehittyy, olemme jo osoittaneet useampia kertoja. —
Kun tätä yksilöiden kehitystä, joka tapahtuu historiallisesti toisiaan seuraavien säätyjen ja luokkien olemassaolon yhteisissä ehdoissa sekä niille samalla pakolla syötettyjen yleiskäsitysten puitteissa tarkastellaan filosofisesti, voidaan tietysti helposti kuvitella, että näissä yksilöissä olisi kehittynyt Suku tai Ihminen tai että ne olisivat kehittäneet Ihmisen: se on kuvitelma, jolla annetaan historialle eräitä kovia korvapuusteja. Näitä erilaisia säätyjä ja luokkia voidaan sen jälkeen pitää yleisilmaisun erikoistumina, Suvun alalajeina, Ihmisen kehitysvaiheina.
Tätä yksilöiden mukauttamista määrättyjen luokkien alaisuuteen ei voida poistaa, ennen kuin on muodostunut sellainen luokka, jolla ei ole enää ajettavanaan mitään erikoista luokkaetua hallitsevaa luokkaa vastaan.
| * | * | * |
Persoonallisten voimien (suhteiden) muuttumista työnjaon vaikutuksesta esineellisiksi ei voida poistaa siten, että ihmiset heittävät sitä koskevan käsityksen pois päästään, vaan ainoastaan siten, että yksilöt saattavat nämä esineelliset voimat jälleen alaisuuteensa ja lakkauttavat työnjaon.[17] Tämä ei ole mahdollista ilman yhteisöä. Vain yhteisössä jokaisella yksilöllä on [56] mahdollisuus kaikinpuolisesti kehittää lahjojaan; persoonallinen vapaus tulee siis mahdolliseksi vain yhteisössä. Tähänastisissa korvikeyhteisöissä — valtiossa jne. — persoonallinen vapaus on ollut olemassa vain hallitsevan luokan olosuhteissa kehittyneille yksilöille ja ainoastaan mikäli he ovat olleet tuohon luokkaan kuuluvia yksilöitä. Näennäisyhteisö, joksi yksilöt ovat näihin asti yhdistyneet, on aina itsenäistynyt heitä vastaan ja ollut yhden luokan yhteenliittymänä toista vastaan, hallitulle luokalle ei vain kerrassaan näennäinen yhteisö vaan myös uusi kahle. Todellisessa yhteisössä yksilöt saavuttavat yhteenliittymisenä ja sen kautta samalla vapautensa.
Yksilöiden lähtökohtana ovat aina olleet he itse — tietenkin vallitsevien historiallisten ehtojen ja suhteiden puitteissa eikä ideologien »puhtaiden» yksilöiden ominaisuudessa. Mutta historiallisen kehityksen mukana — ja nimenomaan työnjaon sisällä tapahtuvan yhteiskunnallisten suhteiden kiertämättömän itsenäistymisen tuloksena — ilmestyy eroavuus jokaisen yksilön elämän välillä, sikäli kuin se on persoonallista ja sikäli kuin se on mukautettu jonkin työalan ja siihen kuuluvien ehtojen alaiseksi. (Tätä ei tule käsittää siten, että esimerkiksi koroillaeläjä, kapitalisti jne. lakkaisivat yksilöinä olemasta, vaan siinä mielessä, että heidän yksilöllisyytensä on kokonaan määrättyjen luokkasuhteiden ehdollistama ja sanelema, ja mainittu eroavuus tulee esille vain vastakohtaisuutena toiseen luokkaan ja ilmenee heille itselleen vasta sitten, kun he tekevät vararikon.) Säädyssä (ja vielä enemmän heimossa) tämä on vielä peitettyä, esimerkiksi aatelinen pysyy aina aatelisena, aateliton [roturier] aatelittomana muista olosuhteista riippumatta, se on hänen yksilöllisyydestään erottamaton kvaliteetti. Persoonallisen yksilön eroavuus luokkayksilöstä, yksilön elämänehtojen satunnaisuus tulee ilmi vasta sen luokan ilmaannuttua, joka itse on porvariston tuote. Vasta yksilöiden keskinäinen kilpailu ja taistelu tuottaa ja kehittää [57] tätä satunnaisuutta sinänsä. Siksi yksilöt ovat porvariston herruuden alaisuudessa kuvitelmissaan vapaampia kuin aikaisemmin, koska heidän elinehtonsa ovat heille satunnaisia, vaikka todellisuudessa he ovat tietysti vapaudettomampia, koska he ovat enemmässä määrin aineellisen väkivallan kahleissa. Ero säätyjärjestelmään verrattuna tulee esille erikoisesti porvariston ja proletariaatin vastakohtaisuudessa. Kaupunkiporvarien säädyn, ammattikuntien jne. noustessa maa-aatelistoa vastaan niiden olemassaolon ehdot — irtain omaisuus ja käsityö, jotka olivat piilevässä muodossa olleet olemassa jo ennen niiden erottumista feodaalilaitoksesta — esiintyivät eräänlaisena myönteisenä arvona, joka asettui feodaalisen maanomistuksen vastakohdaksi ja sai sen tähden myös tavallaan jälleen feodaalisen muodon. Tosin karkuun lähteneet maaorjat pitivät siihenastista maaorjuuttaan itselleen henkilökohtaisesti satunnaisena. Tässä mielessä he menettelivät vain samoin kuin menettelee jokainen kahleistaan vapautuva luokka; sitä paitsi he eivät vapauttaneet itseään luokkana, vaan yksitellen. Sitä paitsi he eivät astuneet ulos säätyjärjestelmän puitteista, vaan muodostivat vain uuden säädyn ja säilyttivät siihenastisen työtapansa myös uudessa asemassaan ja kehittivät sitä edelleen vapauttamalla sen siihenastisista ja heidän jo saavuttamaansa kehitystasoa vastaamattomista kahleista.
Proletaarien kohdalla sitä vastoin heidän oman elämänsä ehtona oleva työ ja sen mukana kaikki nyky-yhteiskunnan olemassaolon ehdot ovat muodostuneet eräänlaiseksi satunnaisuudeksi, johon nähden yksityisillä proletaareilla ei ole mitään valvontamahdollisuutta ja jota heille ei voi antaa mikään yhteiskunnallinen organisaatiokaan. Ristiriita yksityisen proletaarin persoonallisuuden ja hänelle pakotetun elämänehdon — työn — välillä käy hänelle itselleen ilmeiseksi, varsinkin kun hän jo nuoruudesta joutuu uhriksi ja koska hän ei oman luokkansa puitteissa voi hankkia edellytyksiä siirtymiselle toiseen luokkaan. —
[58] NB. Ei ole unohdettava, että jo maaorjien toimeentulon ylläpitämisen välttämättömyys sekä suurtalouden harjoittamisen mahdottomuus, mikä oli seurausta pienten palstojen (allotments) jakamisesta maaorjille, saattoi hyvin pian maaorjien velvollisuudet feodaaliherroja kohtaan sellaiselle luontoismaksujen ja päivätyösuoritusten keskitasolle, joka antoi maaorjalle mahdollisuuden kerätä irtaimistoa ja helpotti siten hänen pakoaan herransa omistuksesta ja antoi hänelle näköalan päästä kaupunkiporvariksi sekä synnytti myös porrastumista maaorjien keskuudessa, niin että karkulaismaaorjat olivat jo puolittain porvareita. Samalla on selvää, että sellaisilla maaorjatalonpojilla, jotka taisivat jonkin ammatin, oli suurimmat mahdollisuudet irtaimiston hankkimiseen. —
Kun karkulaismaaorjat pyrkivät vain vapaasti kehittämään ja toteuttamaan siihenastisia olemassaoloehtojaan ja sen tähden saavuttivat viime kädessä vain vapaan työn, proletaarin täytyi, voidakseen puolustaa persoonallisuuttaan, hävittää siihenastinen olemassaoloehtonsa, joka on samalla koko tähänastisen yhteiskunnan olemassaolon ehto, ts. työ. Siksi he ovat suorassa vastakkaissuhteessa siihen muotoon, jossa yhteiskunnan yksilöt ovat kokonaisuutena ilmentäneet itseään, nimittäin valtioon, ja heidän on kumottava valtio voidakseen toteuttaa persoonallisuuttaan.
| * | * | * |
Kaikesta edellä kehitellystä ilmenee, että yhteiskunnalliset suhteet, joihin tietyn luokan yksilöt joutuivat ja jotka määräytyivät heidän yhteisistä eduistaan jotain muuta luokkaa vastaan, muodostivat aina sellaisen yhteisön, johon nämä yksilöt kuuluivat vain keskinkertaisyksilöinä, vain mikäli he elivät luokkansa olemassaolon ehdoissa; he osallistuivat noihin yhteiskunnallisiin suhteisiin luokan jäseninä eikä yksilöinä. Sen sijaan vallankumouksellisten proletaarien yhteisössä, proletaarien, jotka ottavat valvontaansa oman olemassaolonsa ja kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten olemassaolon ehdot [59], tilanne on päinvastainen; tuohon yhteisöön yksilöt osallistuvat yksilöinä. Se on sellainen yksilöiden yhteenliittymä (tietenkin siihen mennessä kehitettyihin tuotantovoimiin pohjautuva), joka antaa heidän valtaansa yksilöiden vapaan kehityksen ja liikunnan ehdot, jotka ovat tähän asti olleet sattuman varassa ja itsenäistyneet erillisiä yksilöitä vastaan erkaannuttamalla heidät yksilöinä toisistaan ja yhdistämällä pakollisesti heitä työnjaon mukanaan tuomalla siteellä, joka on heidän erkaantuneisuutensa vuoksi muodostunut heille vieraaksi. Tähänastinen yhdistyminen on ollut (ei suinkaan vapaaehtoista, kuten on esitetty esimerkiksi »Yhteiskuntasopimuksessa»,[18] vaan välttämätöntä) ainoastaan sopimista (vertaa esimerkiksi pohjoisamerikkalaisen valtion ja eteläamerikkalaisten tasavaltojen muodostamista) niistä ehdoista, joiden puitteissa yksilöllä on sitten ollut mahdollisuus nauttia sattumasta. Tätä oikeutta käyttää sattumaa hyväkseen tiettyjen ehtojen puitteissa on näihin asti nimitetty henkilökohtaiseksi vapaudeksi. — Näitä olemassaoloehtoja ovat luonnollisesti vain kulloisetkin tuotantovoimat ja kanssakäymisen muodot.
| * | * | * |
Kommunismi eroaa kaikista tähänastisista liikkeistä siinä, että se kääntää ylösalaisin kaikkien tähänastisten tuotanto- ja kanssakäymissuhteiden perustan ja ensimmäisen kerran tietoisesti käsittelee kaikkia spontaanisesti muodostuneita edellytyksiä aikaisemman sukupolven luomuksina, riistää niiltä spontaanisuuden luonteen ja alistaa ne yhdistyneiden yksilöiden valtaan. Kommunismin pystyttäminen on sen tähden olennaisesti taloudellista laatua, tuon yhdistymisen aineellisten edellytysten luomista; se muuttaa olevat ehdot yhdistymisen ehdoiksi. Ne olosuhteet, jotka kommunismi luo, ovat juuri todellinen perusta, joka tekee mahdottomaksi kaiken sen, mikä on olemassa yksilöistä riippumatta, koska se ei sittenkään ole mitään muuta kuin itsensä yksilöiden tähänastisen kanssakäymisen tulosta. Käytännöllisesti katsoen kommunistit käsittelevät siis tähänastisen tuotannon ja kanssakäymisen luomia ehtoja epäorgaanisina kuvittelematta kuitenkaan edeltävien sukupolvien aikomuksena tai kutsumuksena olleen toimittaa heille materiaalia ja uskomatta näiden ehtojen olleen niitä luoneille yksilöille epäorgaanisia.
[60] Ero persoonallisen yksilön ja satunnaisen yksilön välillä ei ole mikään käsite-ero, vaan historiallinen tosiasia. Tällä erolla on eri aikoina ollut erilainen sisältö; niinpä esimerkiksi sääty sekä plus ou moins[19] myös perhe ovat 18. vuosisadalla yksilölle jotain sattumanvaraista. Kyse on erosta, jota meidän ei tule tehdä kaikkien aikojen kohdalla, vaan jonka kukin aika tekee itse erilaisten valmiina tapaamiensa ainesten välillä, eikä se tapahdu käsitteen mukaan vaan elämän aineellisten yhteentörmäysten pakosta.
Se mikä myöhemmästä kaudesta näyttää satunnaiselta — päinvastoin kuin edeltäneestä — siis satunnaiselta sen aikaisemmalta kaudelta perimien ainesten joukossa, on tuotantovoimien tiettyä kehitystä vastannut kanssakäymisen muoto. Tuotantovoimien suhde kanssakäymisen muotoon on sama kuin kanssakäymisen muodon suhde yksilöiden toimintaan tai toiminnallisuuteen. (Tämän toiminnallisuuden perusmuoto on luonnollisesti aineellinen toiminta, josta kaikki muu henkinen, poliittinen, uskonnollinen ym. toiminta riippuu. Aineellisen elämän kulloinenkin organisaatio riippuu tietysti joka kerta jo kehittyneistä tarpeista, ja noiden tarpeiden syntyminen samoin kuin niiden tyydyttäminenkin on sinänsä historiallinen prosessi, jossa ei ole mitään lampaita eikä koiria (Stirnerin[20] vastakarvainen pääargumentti adbersus hominem[21]), vaikka lampaat ja koirat nykyisessä hahmossaan ovatkin epäilemättä — tosin malgre eux[22] — historiallisen prosessin tuotteita.) Ehdot, joiden vallitessa yksilöt ovat kanssakäymisessä keskenään niin kauan kuin tuota ristiriitaa [näiden ehtojen ja yksilöiden välillä] ei vielä ole, ovat heidän yksilöllisyyteensä kuuluvia ehtoja, jotka eivät ole mitään heille ulkonaista; ne ovat ehtoja, joiden vallitessa nuo tietyissä olosuhteissa elävät tietyt yksilöt vain voivatkin tuottaa aineellista elämäänsä ja kaikkea siihen liittyvää; ne ovat siis noiden yksilöiden itsetoiminnallisuuden ehtoja ja tuon itsetoiminnallisuuden tuottamia.[23] Tietyt ehdot, joiden vallitessa ihmiset tuottavat, vastaavat siis — niin kauan [61] kuin mainittua ristiriitaa ei vielä ole — todellista edellytystään, yksipuolista olemistaan; tuo sen yksipuolisuus tulee näkyviin vasta ristiriidan ilmennyttyä ja on siis olemassa ainoastaan myöhemmille polville. Silloin nämä ehdot tuntuvat satunnaisilta kahleilta ja ne tiedostetaan kahleiksi myös aikaisemmille aikakausille.
Nämä erilaiset ehdot, jotka esiintyvät aluksi itsetoiminnallisuuden ehtoina ja myöhemmin sen kahleina, muodostavat koko historiallisessa kehityskulussa sarjan toisiinsa kytkeytyviä kanssakäymismuotoja; niiden yhteenkytkeytyneisyys ilmenee siinä, että aikaisemman, kahleiksi muuttuneen kanssakäymismuodon tilalle asettuu uusi, kehittyneempiä tuotantovoimia ja samalla yksilöiden itsetoiminnallisuuden edistyneempää astetta vastaava muoto, joka à son tour[24] muuttuu jälleen kahleeksi ja korvautuu sitten toisella muodolla. Koska nämä ehdot vastaavat joka asteella tuotantovoimien samanaikaista kehitystä, niin niiden historia on samalla kehittyvien ja jokaisen uuden sukupolven perimien tuotantovoimien historiaa ja itsensä yksilöiden voimien kehityshistoriaa.
Koska tämä kehitys tapahtuu spontaanisesti, so. olematta vapaasti yhdistyneiden yksilöiden kokonaissuunnittelun alaista, se lähtee alulle eri paikoista, heimoista, kansoista, työaloilta jne., jotka kaikki kehittyvät aluksi toisistaan riippumatta ja vasta vähitellen tulevat yhteyteen muiden kanssa. Tämä kehitys tapahtuu edelleen sangen hitaasti; erilaiset asteet ja edut eivät koskaan syrjäydy täydellisesti, vaan ainoastaan sopeutuvat voittavan etupyrkimyksen alaisuuteen ja raahautuvat sen mukana vielä vuosisatoja eteenpäin. Tästä seuraa, että jopa yhden kansakunnan puitteissa elävät yksilöt ovat, varallisuussuhteista puhumattakaan, kehitykseltäänkin kerrassaan erilaisia ja että aikaisempi etupyrkimys, jolle ominainen kanssakäymismuoto on jo väistynyt myöhempää etupyrkimystä vastaavan muodon tieltä, pitää vielä kauan perinteellisesti vallassaan yksilöihin nähden itsenäistynyttä illusorista yhteisöä (valtio, oikeus), mahtitekijää, joka voidaan kukistaa viime kädessä vain vallankumouksen kautta. Tämä selittää myös, miksi eräissä yleisluontoisemman määrityksen mahdollistavissa asioissa [62] tajunta saattaa näyttää toisinaan sivuuttaneen aikansa kokemukselliset suhteet, niin että myöhemmällä kaudella käytävissä taisteluissa voidaan nojautua menneisyyden teoreetikkojen arvovaltaan.
Sitä vastoin sellaisissa maissa kuin Pohjois-Amerikassa, jotka ovat aloittaneet kehityksensä jo kehittyneellä historiallisella aikakaudella, eteenpäinmeno tapahtuu hyvin nopeasti. Näillä mailla ei ole mitään muita luontaisia ennakkoehtoja kuin sinne asumaan asettuneet yksilöt, joiden on ollut pakko näin tehdä, koska vanhoissa maissa vallitsevat kanssakäymisen muodot eivät ole vastanneet heidän tarpeitaan. Ne aloittavat siis kehityksensä vanhojen maiden edistyneimpien yksilöiden avulla ja samalla myös noita yksilöitä vastaavan kehittyneimmän kanssakäymismuodon turvin, jo ennen kuin tuo muoto on ehtinyt lyödä itseään lävitse vanhoissa maissa. Tämä koskee kaikkia siirtokuntia, sikäli kuin ne ovat pelkkiä sotilaallisia ja kaupallisia kiinnekohtia. Karthago, kreikkalaiset siirtokunnat ja Islanti 11. ja 12. vuosisadalla ovat siitä esimerkkeinä. Samantapainen ilmiö on havaittavissa valloitusten yhteydessä, kun valloitettuun maahan siirretään valmiina toisessa maaperässä kehittynyt kanssakäymisen muoto; aikana, jolloin tuo muoto on kotimaassaan vielä edellisten aikakausien etupyrkimysten ja suhteiden rasittama, se voi ja sen täytyy lyödä itsensä täydellisesti ja esteettömästi lävitse uudessa paikassa jo pelkästään varmistaakseen valloittajien pysyvän herruuden. (Englanti ja Napoli normannien valloituksen[25] jälkeen, jolloin ne saivat feodaaliorganisaation kehittyneimmän muodon.)
Tätä historiankäsitystä vastaan tuntuisi sotivan sellainen tosiasia kuin valloitukset. Väkivaltaa, sotaa, rosvousta, ryöstömurhaa ym. on tähän asti pidetty historian liikevoimana. Tässä yhteydessä voimme rajoittua vain pääkohtiin ja siksi turvaudumme hämmästyttävimpään esimerkkiin, vanhan sivilisaation tuhoamiseen barbaarikansan toimesta ja sen jälkeen tapahtuneeseen kerrassaan uuden yhteiskuntarakenteen muodostumiseen (Rooma ja barbaarit, feodalismi ja gallit, Itä-Rooman valtakunta ja turkkilaiset[26]).
[63] Barbaarisella valloittajakansalla sota on sinänsä vielä, kuten edellä jo mainittiin, kanssakäymisen säännöllinen muoto, johon turvauduttiin sitä kiihkeämmin, kuta enemmän väestön kasvu perinteellisen ja tuolle kansalle ainoan mahdollisen alkukantaisen tuotantotavan oloissa luo uusien tuotantovälineiden tarvetta. Italiassa sitä vastoin vapaa väestö oli maaomaisuuden keskittymisen (mikä aiheutui paitsi maanostojen ja velkaantumisen myös perinnön tietä, sillä tuolloin vallinneen tapainturmeluksen ja avioliittojen harvinaisuuden vuoksi vanhat suvut kuolivat vähitellen sukupuuttoon ja niiden omaisuus jäi harvojen haltuun) ja peltojen laitumiksi muuttamisen (mikä aiheutui paitsi tavallisista ja vielä tänäänkin pätevistä taloudellisista syistä myös ryöstetyn ja verona perityn viljan maahantuonnista ja tämän aiheuttamasta italialaisen viljan kuluttajapulasta) johdosta melkein hävinnyt; orjatkin kuolivat aina olemattomiin ja heidän tilalleen oli yhtä mittaa hankittava uusia. Orjuus pysyi koko tuotannon perustana. Vapaiden ja orjien välillä olleet plebeijit eivät koskaan päässeet nousemaan ryysyköyhälistöä korkeammalle. Rooma pysyi yleensä aina vain kaupunkina, ja sen sidonnaisuus maakuntiin oli laadultaan miltei puhtaasti poliittista ja saattoi tietysti katketakin poliittisten tapahtumien vaikutuksesta.
| * | * | * |
Mikään ei ole tavallisempaa kuin käsitys, että historiassa on tähän saakka ollut vain anastusta. Barbaarit valloittivat Rooman valtakunnan, ja tällä tosiseikalla on totuttu selittämään siirtyminen antiikin maailmasta feodalismiin. Barbaarianastuksen yhteydessä kaikki riippuu kuitenkin siitä, onko valloitettu kansa ehtinyt kehittää teolliset tuotantovoimat, kuten on laita nykyajan kansoilla, vai perustuvatko sen tuotantovoimat pääasiallisesti vain sen yhdistymiseen ja vallitsevaan yhteisömuotoon [Gemeinwesen]. Anastuksen luonteen määrää myös anastuksen kohde. Arvopapereista koostuvaa pankkiirin omaisuutta ei yleensä voida anastaa, ilman että anastaja alistuu anastetussa maassa vallitseviin tuotannon ja kanssakäymisen ehtoihin. Sama koskee nykyaikaisen teollisuusmaan koko teollisuuspääomaa. Ja lopulta anastuksesta tulee kaikkialla hyvin nopeasti loppu, ja kun ei ole enää anastettavaa, on ryhdyttävä tuottamaan. Tästä hyvin pian koittavasta tuottamisen välttämättömyydestä seuraa, [64] että maahan majoittuneiden valloittajien omaksuman yhteisömuodon on vastattava heidän siellä tapaamiensa tuotantovoimien kehitystasoa tai mikäli näin ei ole alun perin laita, muututtava näiden tuotantovoimien mukaisesti. Tästä saa selityksensä myös se tosiseikka, joka oli havaittavissa kaikkialla kansainvaelluksen jälkeisinä aikoina, nimittäin että rengistä tuli herra ja että valloittajat omaksuivat hyvin pian valloitettujen kielen, sivistyksen ja tavat. Feodalismia ei suinkaan kuljetettu valmiissa muodossa Saksasta, vaan sen alkuperä juontui valloittajien sotilaallisesta organisaatiosta itsensä valloituksen aikana, ja se kehittyi varsinaiseksi feodalismiksi vasta valloituksen jälkeen vallatuissa maissa olleiden tuotantovoimien vaikutuksesta. Kuinka suuresti tämä muoto riippui tuotantovoimista, osoittavat epäonnistuneet yritykset pystyttää muita, vanharoomalaisten mallien mukaisia muotoja (Kaarle Suuri ym.).
Jatkettava.
| * | * | * |
Yksilöiden kaikki olemassaoloehdot, riippuvuussuhteet ja yksipuolisuudet ovat suurteollisuudessa ja kilpailussa sulautuneet kahteen yksinkertaisimpaan muotoon: yksityisomistukseen ja työhön. Raha tekee kanssakäymisen kaikki muodot ja itse kanssakäymisenkin yksilöille satunnaiseksi. Rahaan itseensä siis jo sisältyy, että kaikki tähänastinen kanssakäyminen on ollut yksilöiden kanssakäymistä määrättyjen ehtojen alaisena eikä yksilöiden kanssakäymistä yksilöiden kesken. Nämä ehdot ovat pelkistyneet kahdeksi asiaksi — kasautuneeksi työksi eli yksityisomaisuudeksi ja todelliseksi työksi. Jos jompikumpi niistä lakkaa olemasta, kanssakäyminen keskeytyy. Nykyaikaiset taloustieteilijät, esim. Sismondi, Cherbuliez ym. asettavat vastatusten association des individus ja association des capitaux.[27] Toisaalta itse yksilöt ovat täysin työnjaon alaisia ja sen tähden mitä täydellisimmässä riippuvuudessa toisistaan. Yksityisomistus — työn piirissä työlle vastakkaisena — kehittyy kasautumisen välttämättömyydestä ja omaa alussa vielä enimmältä osaltaan yhteisömuodon, mutta lähenee jatkuvassa kehityksessään yhä enemmän yksityisomistuksen nykyaikaista muotoa. Työnjako sanelee jo alun alkaen myös työehtojen, työvälineiden ja materiaalien jakautumisen ja samalla kasautuneen pääoman jakautumisen eri omistajille, ja sen mukana pääoman ja työn välisen jakautumisen sekä itse omistuksen erilaiset muodot. Kuta enemmän työnjako kehittyy [65] ja kuta enemmän kasautuminen kasvaa, sitä selvemmäksi tulee myös tämä jakautuneisuus. Itse työ voi olla olemassa vain tämän jakautumisen olosuhteissa.
| * | * | * |
(Eri kansakuntien yksilöiden henkilökohtainen energia — saksalaiset ja amerikkalaiset — on jo rotujen risteytymisen tuottamaa energiaa; siitä saksalaisten kretiinimäisyys; Ranskassa, Englannissa jne. vierasmaalaisia on istutettu jo kehittyneeseen, Amerikassa aivan tuoreeseen maaperään, Saksassa taas alkuperäinen väestö on pysynyt rauhallisesti paikoillaan.)
| * | * | * |
Tässä tulee siis esille kaksi tosiseikkaa.[28] Ensinnäkin tuotantovoimat esiintyvät yksilöistä kerrassaan riippumattomana ja irrallisena omana maailmanaan yksilöiden rinnalla, mikä johtuu siitä, että yksilöt, joiden voimia ne ovat, ovat hajallaan ja toisilleen vastakkaisia, kun taas toisaalta nämä voimat muodostuvat todellisiksi voimiksi ainoastaan näiden yksilöiden kanssakäymisessä ja keskinäisessä yhteydessä. Siis yhdellä puolella on tuotantovoimien kokonaisuus — nuo voimat ovat saaneet ikään kuin esineellisen muodon eivätkä enää ole yksilöille itselleen yksilöllisiä voimia vaan yksityisomistuksen voimia, ja sen tähden ne ovat yksilöllisiä voimia vain mikäli nuo yksilöt ovat yksityisomistajia. Minkään aikaisemman kauden tuotantovoimilla ei ole ollut tällaista yksilöiden kesken yksilöinä tapahtuvalle kanssakäymiselle yhdentekevää muotoa, koska itse heidän kanssakäymisensä on ollut vielä rajoitettua. Toisella puolella näitä tuotantovoimia vastassa on enemmistö yksilöitä, joista nämä voimat ovat irtautuneet ja jotka ovat sen vuoksi menettäneet elämän koko todellisen sisällön, muuttuneet abstraktisiksi yksilöiksi, jotka kuitenkin vain juuri sen kautta saavuttavat mahdollisuuden päästä yksilöinä kosketukseen toistensa kanssa.
Ainoa yhdysside, joka heillä on vielä tuotantovoimiin ja omaan olemassaoloonsa — työ — on menettänyt heidän kohdallaan itsetoiminnallisuuden kaiken näennäisyydenkin ja säilyttää heidän [66] elämäänsä vain murjomalla sitä. Kun itsetoiminnallisuutta ja aineellisen elämän tuotantoa erotti varhaisina kausina toisistaan niiden lankeaminen eri henkilöiden osalle ja kun aineellisen elämän tuotantoa itsensä yksilöiden rajoittuneisuuden vuoksi pidettiin itsetoiminnallisuuden toisarvoisena lajina, niin nyt ne ovat irtautuneet toisistaan siinä määrin, että aineellinen elämä esiintyy ylipäänsä tarkoituksena, kun taas tämän aineellisen elämän tuotanto, työ (joka on nyt ainoa mahdollinen, mutta kuten näemme, kielteinen itsetoiminnallisuuden muoto), esiintyy välikappaleena.
Nyt ollaan siis tultu niin pitkälle, että yksilöiden on otettava haltuunsa olemassaolevien tuotantovoimien kokonaisuus ei vain saavuttaakseen itsetoiminnallisuuden, vaan ylipäänsä varmistaakseen olemassaolonsa.
Tämän haltuunoton määrää ennen kaikkea haltuun otettava kohde, tuotantovoimat, jotka ovat kehittyneet kokonaisuudeksi ja ovat olemassa vain universaalisen kanssakäymisen puitteissa. Jo tämän vuoksi tällä haltuunotolla täytyy olla tuotantovoimia ja kanssakäymistä vastaava universaalinen luonne. Näiden voimien haltuunotto ei sinänsä ole mitään muuta kuin aineellisia tuotantovälineitä vastaavien yksilöllisten kykyjen kehittämistä. Tuotantovälineiden kokonaisuuden haltuunotto on jo sen vuoksi itsensä yksilöiden kykyjen kokonaisuuden kehittämistä.
Tämä haltuunotto riippuu edelleen haltuunottavista yksilöistä. Ainoastaan kaikesta itsetoiminnallisuudesta syrjäytetyt nykyajan proletaarit kykenevät saavuttamaan täydellisen, rajoittamattoman itsetoiminnallisuuden, joka sisältyy kaikkien tuotantovoimien haltuunottoon ja siitä johtuvaan kykyjen kokonaisuuden kehittämiseen. Kaikki aikaisemmat vallankumoukselliset haltuunotot ovat olleet rajoitettuja: yksilöt, joiden itsetoiminnallisuutta rajoitettu tuotantoväline ja rajoitettu kanssakäyminen kammitsevat, ottivat tämän rajoitetun tuotantovälineen [67] haltuunsa ja päätyivät siten vain johonkin uuteen rajoittuneisuuteen. Heidän tuotantovälineestään tuli heidän omaisuuttaan, mutta he itse jäivät työnjaon ja oman tuotantovälineensä alaisuuteen. Kaikissa tähänastisissa haltuunotoissa on yksilöiden joukko jäänyt yhden ainoan tuotantovälineen alaisuuteen; proletaarisessa haltuunotossa kaikkien tuotantovälineiden on tultava jokaisen yksilön alaisuuteen ja omaisuuden kaikkien yksilöiden alaisuuteen. Nykyistä universaalista kanssakäymistä ei voida saattaa yksilöiden alaisuuteen muutoin kuin saattamalla se kaikkien alaisuuteen.
Haltuunotto riippuu edelleen tavasta, jolla se on suoritettava. Se voidaan suorittaa vain sellaisen yhteenliittymisen avulla, joka itsensä proletariaatin luonteen vuoksi saattaa olla vain universaalinen, ja sellaisen vallankumouksen kautta, jossa toisaalta kaadetaan entisen tuotanto- ja kanssakäymistavan sekä yhteiskuntarakenteen mahti ja toisaalta kehittyy proletariaatin universaalinen luonne ja tuohon haltuunottoon tarvittava energia, samalla kun proletariaatti heittää sivuun kaiken, mitä sille on vielä jäänyt aikaisemmasta yhteiskunnallisesta asemastaan.
Vasta tällä asteella itsetoiminnallisuus käy yhteen aineellisen elämän kanssa, mikä vastaa yksilöiden kehittymistä ehyiksi yksilöiksi ja kaiken spontaanisuuden syrjäyttämistä. Samoin vastaavat toisiaan työn muuttuminen itsetoiminnallisuudeksi ja tähänastinen ehdollisen kanssakäymisen muuttuminen yksilöiden kanssakäymiseksi yksilöinä. Kaikkien tuotantovoimien ottaminen yhteenliittyneiden yksilöiden haltuun hävittää yksityisomistuksen. Kun tähänastisessa historiassa erityisehto on esiintynyt aina satunnaisena, niin nyt tulee satunnaiseksi itse yksilöiden eriytyminen, jokin erityinen yksityistoimi.
Yksilöitä, jotka eivät ole enää [68] työnjaon alaisia, ovat filosofit pitäneet ihanteena, jolle he ovat antaneet nimen »Ihminen», ja koko kuvailemamme prosessin he ovat käsittäneet »Ihmisen» kehitysprosessiksi, niin että jokaisella tähänastisella aikakaudella eläneiden yksilöiden tilalle on työnnetty tämä »Ihminen» ja esitetty hänet historian liikevoimaksi. Näin muodoin koko historiallinen prosessi on käsitetty »Ihmisen» itsevieraantumisen prosessiksi;[29] ja tämä johtuu itse asiassa siitä, että aikaisemman asteen yksilön tilalle on aina pistetty myöhemmän asteen keskinkertaisyksilö ja siirretty aikaisemmille yksilöille myöhemmän asteen tajunta. Tällaisen takaperoistamisen avulla, etukäteen abstrahoitumalla todellisista olosuhteista, on ollut mahdollista muuntaa koko historia tajunnan kehitysprosessiksi.
| * | * | * |
Kansalaisyhteiskunta sulkee tuotantovoimien määrätyllä kehitysasteella piiriinsä yksilöiden koko aineellisen kanssakäymisen. Se sulkee piiriinsä tietyn asteen koko kaupallisen ja teollisen elämän ja menee sikäli valtion ja kansakunnan ulkopuolelle, vaikka toisaalta sen on esiinnyttävä ulospäin kansallisuutena ja rakennuttava sisältä valtioksi. Sanonta »kansalaisyhteiskunta»[30] syntyi 18. vuosisadalla, jolloin omistussuhteet olivat jo vapautuneet antiikin ja keskiajan yhteisömuodosta [Gemeinwesen], Kansalaisyhteiskunta sellaisenaan kehittyy vasta porvariston myötä; samalla nimellä on kuitenkin tarkoitettu aina tuotannosta ja kanssakäymisestä välittömästi kehittyvää yhteiskunnallista organisaatiota, joka on kaikkina aikoina muodostanut valtion ja muun idealistisen[31] päällysrakenteen perustan.
| * | * | * |
Omaisuuden ensimmäinen muoto niin antiikin maailmassa kuin myös keskiajalla oli heimo-omaisuus, jonka edellytyksenä oli roomalaisilla sota, [69] germaaneilla karjanhoito. Antiikin kansojen sukuomaisuudella oli — koska yhdessä kaupungissa asui useampia heimoja — valtionomaisuuden luonne, ja erillisen yksilön oikeus siihen supistui pelkkään hallintaan [possessio], joka kuitenkin, kuten heimo-omaisuus yleensä, rajoittui vain maaomaisuuteen. Yksityisomaisuus sanan varsinaisessa mielessä saa muinaisilla kuten nykysilläkin kansoilla alkunsa vasta irtaimen omaisuuden myötä. (Orjuus ja yhteisö [Gemeinwesen]) (dominium ex jure Quiritum[32]). — Keskiajalta peräisin olevilla kansoilla heimo-omaisuus kehittyy eri vaiheiden kautta — feodaalinen maaomaisuus, ammattikuntien irtaimisto, manufaktuuripääoma — kunnes se muuttuu suurteollisuuden ja universaalisen kilpailun ehdollistamaksi nykyaikaiseksi pääomaksi, puhtaaksi yksityisomaisuudeksi, joka on heittänyt sivuun näennäisenkin yhteisömuodon ja syrjäyttänyt kaiken valtion taholta tulevan vaikutuksen omaisuuden kehitykseen. Tätä nykyaikaista yksityisomaisuutta vastaa nykyaikainen valtio, jonka yksityisomistajat ovat verojen kautta ostaneet vähitellen omakseen ja joka valtionvelkojen vuoksi on vajonnut täydellisesti heidän valtaansa ja jonka olemassaolokin on valtion arvopapereiden pörssikurssien nousun ja laskun kautta täysin riippuvainen yksityisomistajien, porvarien, sille antamasta kaupallisesta luotosta. Koska porvaristo ei ole enää sääty vaan luokka, sen on täytynyt järjestyä kansallisessa eikä enää paikallisessa mitassa ja antaa tavanomaisille etupyrkimyksilleen yleisyyden muoto. Yksityisomistuksen vapauduttua yhteisöllisestä muodosta valtio on saavuttanut itsenäisen olemassaolon kansalaisyhteiskunnan rinnalla ja ulkopuolella; se ei ole kuitenkaan muuta kuin sellainen järjestöllinen muoto, joka porvariston on sille annettava taatakseen keskinäisesti omaisuutensa ja etunsa niin ulospäin kuin myös sisäänpäin. Valtion itsenäisyyttä ilmenee enää ainoastaan sellaisissa maissa, joissa säädyt eivät ole täysin kehittyneet luokiksi, joissa kehittyneistä maista jo hävitetyt säädyt esittävät vielä tiettyä osaa muodostaen eräänlaisen sekoituksen ja joissa mikään väestönosa ei sen vuoksi voi saavuttaa herruusasemaa muihin nähden. Näin on asianlaita erityisesti Saksassa. Nykyaikaisen valtion täydellisin esimerkki on Pohjois-Amerikka [70]. Uudemmat ranskalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset kirjoittajat sanovat yhteen ääneen, että valtio on olemassa ainoastaan yksityisomaisuuden vuoksi, niin että tämä ajatus on syöpynyt jo myös jokapäiväiseen tietoisuuteen.
Koska valtio on se muoto, jossa hallitsevaan luokkaan kuuluvat yksilöt toteuttavat yhteisiä etujaan ja jossa aikakauden koko kansalaisyhteiskunta saa keskittyneen ilmaisunsa, niin siitä seuraa, että kaikki yhteiset instituutiot välittyvät valtion kautta, saavat poliittisen muodon. Se aiheuttaa harhakuvitelman, että laki perustuisi tahtoon, jopa todellisesta perustastaan irrotettuun, vapaaseen tahtoon. Samoin oikeus pelkistetään sitten jälleen laiksi.
Yksityisoikeus kehittyy samanaikaisesti yksityisomistuksen kanssa luonnonvaraisen yhteisömuodon hajoamisesta. Roomalaisilla yksityisomistuksen ja yksityisoikeuden kehitys jäi ilman enempiä teollisia ja kaupallisia seurauksia, koska koko heidän tuotantotapansa pysyi samana.[33] Nykyaikaisilla kansoilla, joilla teollisuus ja kauppa hajottivat feodaalisen yhteisömuodon, alkoi yksityisomistuksen ja yksityisoikeuden syntymisen mukana uusi vaihe, joka osoittautui kehityskykyiseksi. Jo ensimmäinen keskiajalla laajaa merikauppaa harjoittanut kaupunki, Amalfi, kehitti myös merioikeuden.[34] Heti kun teollisuus ja kauppa olivat kehittäneet yksityisomistusta edelleen — ensiksi Italiassa ja sitten muissa maissa — otettiin valmiiksi kehitetty roomalainen yksityisoikeus jälleen esille ja kohotettiin auktoriteetiksi. Porvariston myöhemmin siinä määrin voimistuttua, että ruhtinaat alkoivat puolustaa sen etuja kukistaakseen porvariston avulla feodaaliaateliston, alkoi kaikissa maissa — Ranskassa 16. vuosisadalla — oikeuden varsinainen kehitys, joka tapahtui kaikkialla [71] paitsi Englannissa roomalaisen lakikokoelman perustalla. Englannissakin jouduttiin siviilioikeuden kehittämiseksi (erityisesti irtainta omaisuutta koskevalta osalta) turvautumaan roomalaisen oikeuden periaatteisiin. (Ei tule unohtaa, että oikeudella paremmin kuin uskonnollakaan ei ole omaa historiaa.)
Vallitsevat omistussuhteet esitetään yksityisoikeudessa yleisen tahdon ilmaukseksi. Jo itse jus utendi et abutendi[35] osoittaa toisaalta, että yksityisomistus on tullut täysin riippumattomaksi yhteisöstä, ja kertoo toisaalta harhakuvitelmasta, että yksityisomistus perustuisi pelkkään yksityiseen tahtoon, esineen mielivaltaiseen käyttöön. Käytännössä abuti-käsitteellä[36] on yksityisomistajalle sangen määrätyt taloudelliset rajoituksensa, jollei hän halua nähdä omaisuutensa ja samalla jus abutendinsa[37] siirtyvän toisiin käsiin, koska esine hänen pelkkään tahtoonsa nähden ei ole yleensä mikään esine, vaan tulee siksi, todelliseksi omaisuudeksi, vasta kanssakäymisessä ja riippumatta oikeudesta (suhde, jota filosofit sanovat ideaksi[38]). Tämä juristinen harha, joka supistaa oikeuden pelkäksi tahdoksi, johtaa väistämättä omistussuhteiden edelleen kehittyessä siihen, että jollakin henkilöllä saattaa olla juridinen oikeus johonkin esineeseen, vaikka hän ei todellisuudessa omaa esinettä. Jos esimerkiksi jokin maapalsta lakkaa kilpailun vuoksi tuottamasta korkoa, niin sen omistajalla on tosin edelleen juridinen oikeus siihen sekä jus utendi et abutendi, mutta hän ei voi tehdä tällä oikeudellaan mitään, sillä maanomistajana hän ei omaa mitään, jollei hänellä ole sen lisäksi riittävästi pääomaa maansa muokkaamiseksi. Samasta juristien illuusiosta selittyy, että he samoin kuin yleensä kaikki lakikokoelmat pitävät yksilöiden ryhtymistä keskenään suhteisiin, esimerkiksi sopimussuhteisiin, pelkästään satunnaisina suhteina, joita voidaan tieten tahtoen solmia tai olla solmimatta [72] ja joiden sisältö riippuu kokonaan sopimuspuolten yksilöllisestä tahdonvallasta.
Aina kun teollisuuden ja kaupan kehitys on luonut uusia kanssakäymisen muotoja, esimerkiksi vakuutus- ym. yhtiöitä, oikeuden on ollut pakko hyväksyä ne omaisuuden hankkimisen uusina muotoina.[39]
Työnjaon vaikutus tieteeseen.
Rangaistustoimenpiteiden merkitys valtiossa, oikeudessa, moraalissa jne.
Laissa porvarien täytyy antaa itselleen yleinen ilmaisumuoto nimenomaan siksi, että he luokkana hallitsevat.
Luonnontiede ja historia.
Ei ole olemassa politiikan, oikeuden, tieteen jne., taiteen, uskonnon jne. historiaa.[40]
| * | * | * |
Miksi ideologit asettavat kaiken päälaelleen. Uskonsaarnaajat, juristit, poliitikot.
Juristit, poliitikot (yleensä valtiomiehet), moralistit, uskonsaarnaajat.
Tästä ideologisesta luokan sisäisestä alaosastosta: 1. Ammattien itsenäistyminen työnjaon tuloksena. Jokainen pitää käsityötään todellisena. Yhteydestä, joka heidän käsityöllään on todellisuuteen, he luovat itselleen sitäkin väistämättömimmin harhakuvitelmia, koska tämä johtuu jo itsensä käsityön luonteesta. Suhteet tulevat lainopissa, politiikassa jne. — tajunnassa — käsitteiksi; koska ne eivät kohoa näiden suhteiden yläpuolelle, näitä suhteita koskevat käsitteetkin muuttuvat heidän päässään piintyneiksi käsitteiksi: esimerkiksi tuomari käyttää lakikirjaa, koska pitää lainsäädäntöä todellisena aktiivisena liikkeellepanijana. Oman tavaran kunnioittaminen: koska heidän ammattinsa on tekemisissä yleisen kanssa.
Oikeuden idea. Valtioidea. Tavanomaisessa tajunnassa asia on asetettu päälaelleen.
| * | * | * |
Uskonto on alun alkaen transkendenttiyden tajuamista, joka nousee esille todellisesta täytymyksestä [Müssen]. Tämä on ilmaistava kansanomaisemmin.
| * | * | * |
Perinne oikeuden, uskonnon jne. alalla.
| * | * | * |
[73][41] Yksilöt ovat aina pitäneet lähtökohtana itseään, lähtevät aina omasta itsestään. Heidän suhteensa ovat heidän todellisen elämistapahtumisensa suhteita. Mistä johtuu, että nämä suhteet itsenäistyvät heitä vastaan? että heidän oman elämänsä voimat saavat yliotteen heistä?
Yhdellä sanalla: työnjako, jonka aste riippuu tuotantovoiman kulloinkin saavuttamasta kehityksestä.
| * | * | * |
Maanomistus. Yhteisöomistus. Feodaalinen. Nykyaikainen.
Säätyomaisuus. Manufaktuuriomaisuus. Teollisuuspääoma.
[1] Tästä puuttuu neljä liuskaa käsikirjoitusta. Toim.
[2] — raaka-ainetta hankkivan elinkeinon. Toim.
[3] »Liitto» (Verein), Stirnerin mukaan egoistien vapaaehtoinen yhdistys. Toim.
[4] Käsikirjoitus vaurioitunut. Toim.
[5] Marxin reunamerkintö: »ja keskiajan lasimaalaukset». Toim.
[6] Käsikirjoitus vaurioitunut. Toim.
[7] Marxin reunamerkintö: »Pikkuporvarit — keskisääty — suurporvaristo.» Toim.
[8] J. Aikin. A Description of the Country from thirty to forty Miles round Manchester. London 1795 (Kuvaus Manchesterin ympäristöstä kolmenkymmenen, neljänkymmenen mailin säteellä). Toim.
[9] Lainaus on artikkelista Lettre sur la Jalousie du Commerce (Kirje kilpailusta kauppa-alalla), joka sisältyy I. Pinton kirjaan Traité de la Circulation et du Crédit. Amsterdam 1771 (Tutkimus kauppavaihdosta ja luotosta). Toim.
[10] A. Smith. An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations. London 1776 (Kansojen varallisuus). Toim.
[11] Käsikirjoitus vaurioitunut. Toim.
[12] Käsikirjoitus vaurioitunut. Toim.
[13] — enemmän tai vähemmän. Toim.
[14] Marxin reunamerkintö: »Luokan ennaltaolo [Präexistenz] filosofeilla». Toim.
[15] Marxin reunamerkintö: »Se ensin imee itseensä suoranaisesti valtiolle kuuluvat työalat ja sitten kaikki ± [enemmän tai vähemmän] ideologiset säädyt». Toim.
[16] Siitä mitä tarkoitetaan tässä käytetyllä sanonnalla »työn lakkauttaminen» (Aufhebung der Arbeit), ks. kappale II, osio 6 ja kappale IV, osio 6 ja osiot 9–10. Toim.
[17] Engelsin reunamerkintö: »(Feuerbach: oleminen ja olemus)», ks. kappale II, osio 9. Toim.
[18] Ks. J. J. Rousseaun kirjaa Du Contract social; ou, Principes du droit politique (Yhteiskuntasopimus), joka ilmestyi Amsterdamissa 1762. Toim.
[19] — enemmän tai vähemmän. Toim.
[20] Tarkoitetaan Stirnerin artikkelissaan Stirnerin arvostelijat esittämiä ajatuksia. Toim.
[21] — ihmistä vastaan. Toim.
[22] — niistä riippumatta. Toim.
[23] — Marxin reunamerkintö: »Itsensä kanssakäymisen muodon tuottaminen.» Toim.
[24] — vuorostaan. Toim.
[25] Normannit valloittivat Englannin vuonna 1066 ja Napolin 1130. Toim.
[26] Itä-Rooman valtakunta, valtio joka erosi vuonna 395 Rooman osavaltiosta ja jonka keskuksena oli Konstantinopol; myöhemmin sai nimeksi Bysantti. Valtakunta pysyi pystyssä vuoden 1453 turkkilaisvalloitukseen saakka. Toim.
[27] — yksilöiden yhtymisen ja pääomien yhtymisen. Toim.
[28] Engelsin reunamerkintö: »Sismondi». Toim.
[29] Marxin reunamerkintö: »Itsevieraantuminen». Toim.
[30] Sanontaa »bürgerliche Gesellschaft» käytetään sekä »kansalaisyhteiskunnan» että »porvarillisen yhteiskunnan» merkityksessä. Toim.
[31] — ts. ideaalisen, aatteellisen, ideologisen. Toim.
[32] — roomalaiseen oikeuteen perustuva hallinta. Toim.
[33] Engelsin reunamerkintö: »(Koronkiskonta!)». Toim.
[34] Italialainen kaupunki Amalfi oli 900–1000 -luvulla kukoistava liikekeskus. Amalfin merioikeus (Tabula Amalphitana) oli voimassa koko Italiassa, ja sen vaikutus ulottui laajalle myös Välimeren maihin. Toim.
[35] — käytön ja väärinkäytön oikeus, ts. oikeus rajoittamatta käyttää esinettä. Toim.
[36] — väärinkäyttö. Toim.
[37] — väärinkäyttöoikeutensa. Toim.
[38] Marxin reunamerkintö: »Suhde on filosofeille idea. He tuntevat ainoastaan 'Ihmisen' suhteen omaan itseensä ja siksi kaikista todellisista suhteista tulee heille ideoita.» Toim.
[39] Tämän jälkeen käsikirjoituksessa seuraa Marxin tekemiä muistiinpanoja ajatuksista, joita piti kehitellä edelleen. Toim.
[40] Marxin reunahuomautus: »'Yhteisöä' [dem Gemeinwesen] sellaisena kuin se ilmenee antiikin valtiossa, feodaalilaitoksessa, absoluuttisessa monarkiassa, tätä yhdyssidettä vastaavat erityisesti uskonnolliset käsitykset.» Toim.
[41] Tätä käsikirjoituksen viimeistä sivua ei ole numeroitu. Se sisältää merkintöjä, jotka koskevat materialistisen historiankäsityksen esittelyn alkuosaa. Tässä hahmoteltuja ajatuksia on kehitelty sitten kappaleen I osan osiossa 3. Toim.