Morgan vietti suurimman osan elämästään nykyisinkin New Yorkin valtiossa asuvien irokeesien keskuudessa ja eräs irokeesiheimo (seneca-heimo) otti hänet ottopojakseen. Morgan havaitsi heidän keskuudessaan olevan voimassa sukulaisuusjärjestelmän, joka oli ristiriidassa heidän todellisten perhesuhteittensa kanssa. Irokeesien keskuudessa oli vallitsevana se molemmin puolin helposti purettavissa oleva yksiavioisuus, jota Morgan sanoo »pareittaisperheeksi». Sellaisen avioparin jälkeläinen oli siis kaikkien tuntema ja tunnustama; ei voinut olla mitään epäilystä, kenestä tuli käyttää nimitystä isä, äiti, poika, tytär, veli, sisar. Mutta näiden nimitysten tosiasiallinen käyttö oli ristiriidassa tämän kanssa. Irokeesi ei sano vain omia lapsiaan, vaan myös veljiensä lapsia pojikseen ja tyttärikseen, ja nämä sanovat häntä isäksi. Sisarensa lapsia hän sen sijaan sanoo sisarenpojikseen ja sisarentyttärikseen, ja nämä sanovat häntä enoksi. Irokeesinainen taas sanoo paitsi omia myös sisarensa lapsia pojikseen ja tyttärikseen ja nämä sanovat häntä äidikseen. Mutta veljiensä lapsia irokeesinainen sanoo veljenpojikseen ja -tyttärikseen, ja hän on näiden täti. Niin ikään veljesten lapset sanovat toisiaan veljiksi ja sisariksi, samoin sisaresten lapset. Sitä vastoin sisaren ja veljen lapset sanovat toisiaan serkuiksi. Eivätkä nämä ole vain pelkkiä nimiä, vaan niillä ilmaistaan todella voimassa olevia käsityksiä verisukulaisuuden läheisyydestä ja kaukaisuudesta, yhtäläisyydestä ja erilaisuudesta. Näihin käsityksiin perustuu pitkälle kehittynyt sukulaisuusjärjestelmä, jossa voidaan ilmaista satoja yksilön erilaisia sukulaisuussuhteita. Eikä siinä vielä kaikki: tämä järjestelmä on ominaista paitsi kaikille Amerikan intiaaneille (tähän mennessä ei ole havaittu ainoatakaan poikkeusta) myös miltei sellaisenaan Intian alkuasukkaille, Dekanin dravida-heimoille ja Hindostanin gaura-heimoille. Kolmattasataa eri sukulaisuussuhdetta tarkoittavat sukulaisuusnimitykset ovat Etelä-Intian tamileilla ja New Yorkin valtion seneca-irokeeseilla vielä nytkin samanlaisia. Ja vallitsevasta perhemuodosta johtuvat sukulaisuussuhteet ovat ristiriidassa sukulaisuusjärjestelmän kanssa myös mainituilla intialaisilla heimoilla samoin kuin kaikilla Amerikan intiaaneillakin.
Kuinka tämä on selitettävissä? Koska sukulaisuus esittää ratkaisevaa osaa kaikkien villi- ja barbaarikansojen yhteiskuntajärjestelmässä, niin tämän näin laajalle levinneen järjestelmän merkitystä ei voida hävittää pelkillä fraaseilla. Järjestelmä, joka Amerikassa on yleinen, joka on olemassa aivan eri rotua olevilla Aasian kansoilla ja josta kaikkialla Afrikassa ja Australiassa on tavattu runsaasti jonkin verran muunnettuja muotoja, sellainen järjestelmä on selitettävä historiallisesti; sitä ei voi tehdä olemattomaksi sanoilla, kuten esim. McLennan yritti tehdä. Nimitykset isä, lapsi, veli, sisar eivät ole pelkkiä kunnianimiä, vaan ne edellyttävät täysin määrättyjä, erittäin vakavia molemminpuolisia velvollisuuksia, jotka kokonaisuudessaan muodostavat oleellisen osan noiden kansojen yhteiskuntamuodosta. Ja selitys on löytynyt. Sandwichsaarilla (Havaijisaarilla) oli vielä tämän vuosisadan alkupuoliskolla sellainen perhemuoto, jossa olivat juuri amerikkalaisen ja muinaisintialaisen sukulaisuusjärjestelmän vaatimat isät ja äidit, veljet ja sisaret, pojat ja tyttäret, enot ja tädit, sisarenpojat ja sisarentyttäret. Mutta ihme ja kumma! Havaijilainen sukulaisuusjärjestelmä ei taaskaan sopinut yhteen sikäläisen tosiasiallisen perhemuodon kanssa. Siellä nimittäin kaikkia sisarusten lapsia sanotaan poikkeuksetta veljiksi ja sisariksi ja erotuksetta vanhempiensa kaikkien sisarusten eikä vain äitinsä ja tämän sisarten tai isänsä ja tämän veljien yhteisiksi lapsiksi. Kun siis amerikkalainen sukulaisuusjärjestelmä edellyttää alkuperäisempää perhemuotoa, jota ei ole enää Amerikassa, mutta jonka todella tapaamme vielä Havaijisaarilla, niin toisaalta havaijilainen sukulaisuusjärjestelmä viittaa vieläkin alkuperäisempään perhemuotoon, jota emme tosin voi enää todistaa olevaksi, mutta jonka on täytynyt olla olemassa, sillä muutoinhan vastaava sukulaisuusjärjestelmä ei olisi voinut syntyä.
Morgan sanoo: »Perhe on aktiivinen elementti; se ei ole milloinkaan pysyväinen, vaan kehittyy alemmasta korkeampaan muotoon sitä mukaa kuin yhteiskunta kehittyy alemmalta korkeammalle asteelle. Sukulaisuusjärjestelmät ovat sitä vastoin passiivisia; vasta pitkien ajanjaksojen kuluttua ne rekisteröivät sen edistyksen, mikä on tapahtunut ajan oloon perheessä, ja muuttuvat perinpohjin vasta sitten, kun perhe on muuttunut perinpohjin.»
»Ja», Marx lisää, »poliittisten, oikeudellisten, uskonnollisten ja filosofisten järjestelmien laita on yleensä samoin.» Samaan aikaan kun perhe kehittyy, sukulaisuusjärjestelmä luutuu, ja samaan aikaan kun tämä järjestelmä pysyy totutun tavan mukaan entisellään, perhe kehittyy sitä pitemmälle. Mutta yhtä varmasti kuin Cuvier saattoi Pariisin luota löydetyn eläimen luurangon palasista päätellä, että se oli pussieläimen luuranko ja että niillä tienoin oli kerran elänyt pussieläimiä, jotka sittemmin olivat kuolleet sukupuuttoon, yhtä varmasti mekin voimme historiallisesti säilyneestä sukulaisuusjärjestelmästä päätellä, että on ollut olemassa sitä vastaava perhemuoto, joka sittemmin on hävinnyt.
Vastikään mainitsemamme sukulaisuusjärjestelmät ja perhemuodot eroavat nykyisin vallitsevista siinä, että joka lapsella on useampia isiä ja äitejä. Amerikkalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä, jota vastaava on havaijilainen perhe, veli ja sisar eivät voi olla saman lapsen isä ja äiti; mutta havaijilainen sukulaisuusjärjestelmä edellyttää päinvastoin perhettä, jossa tämä oli sääntönä. Havaitsemme siten useita perhemuotoja, jotka ovat suorastaan vastakkaisia niille, joita tähän asti on tavallisesti pidetty yksinomaisina. Tavanomaisen käsityksen mukaan tunnetaan vain yksiavioisuus, sen ohessa miehen monivaimoisuus, ehkä vielä vaimon monimiehisyys ja samalla ollaan, kuten moralisoivan poroporvarin tuleekin olla, vaiti siitä, että käytännössä ylitetään kaikessa hiljaisuudessa, mutta ujostelematta nämä virallisen yhteiskunnan määräämät raja-aidat. Esihistorian tutkimus kertoo meille sitä vastoin suhteista, jolloin miehet elävät monivaimoisuudessa ja heidän vaimonsa samanaikaisesti monimiehisyydessä ja siksi kumpienkin lapset katsotaan heidän yhteisiksi lapsikseen; se kertoo suhteista, joissa tapahtuu ensin kokonainen sarja muutoksia ennen kuin ne lopullisesti muuttuvat yksiavioisuudeksi. Nämä muutokset ovat sellaisia, että yhteisen aviositeen piiri, joka alussa oli hyvin laaja supistuu yhä enemmän, kunnes lopulta jää jäljelle vain erillinen pari, joka nykyisin onkin vallitsevana.
Rakentaessaan tällä tavalla taannehtivasti perheen historiaa Morgan ja useimmat hänen kollegansa tulevat yksimielisesti siihen johtopäätökseen, että alkujaan heimon keskuudessa sukupuoliyhteys on ollut täysin rajoittamatonta: jokainen nainen on kuulunut jokaiselle miehelle ja jokainen mies niin ikään jokaiselle naiselle. Sellaisesta alkutilasta puhuttiin jo viime vuosisadalla, mutta vain ylimalkaisesti; vasta Bachofen suhtautui siihen vakavasti, mikä on hänen suurimpia ansioitaan, ja etsi sen jälkiä historiallisista ja uskonnollisista perimätiedoista. Me tiedämme nyt, etteivät hänen löytämänsä jäljet suinkaan johda sääntelemättömän sukupuoliyhteyden yhteiskunta-asteelle vaan paljon myöhäisempään muotoon, ryhmäavioliittoon. Tuo alkukantainen yhteiskunta-aste, mikäli se todella on ollut olemassa, kuuluu niin kaukaiseen kauteen, että tuskinpa voinemme odottaa löytävämme yhteiskunnallisista kivettymistä, jäljelle jääneiden villikansojen keskuudesta, suoranaisia todisteita sen muinaisesta olemassaolosta. Bachofeniu ansio onkin siinä, että hän asetti tutkimustyössä etusijalle juuri tämän kysymyksen.[1*]
Hiljattain on tullut muotiasiaksi kieltää tämä ihmisen sukupuolielämän alkuaste. Ihmiskuntaa halutaan säästää tältä »häpeältä». Vedotaan nimittäin paitsi suoranaisten todisteiden puuttumiseen myös varsinkin muun eläinmaailman esimerkkiin. Letourneau (»L'évolution du mariage et de la famille», 1888) on koonnut eläinmaailmasta lukuisia tosioita, jotka osoittavat täysin sääntelemättömän sukupuoliyhteyden olevan ominaista myös eläinmaailman alemmalle asteelle. Mutta kaikista näistä tosiasioista voin tehdä vain sen johtopäätöksen, että ihmisestä ja hänen alkukantaisista elinoloistaan ne eivät todista yhtään mitään. Selkärankaisten pidempiaikaisen pareittaisuuden selittävät riittävästi fysiologiset syyt, esim. linnuilla naaraan avuttomuus hautomisen aikana; lintujen uskollista yksiavioisuutta osoittavat esimerkit eivät todista mitään ihmisistä, sillä eiväthän ihmiset polveudu linnuista. Ja mikäli ehdoton yksiavioisuus on kaiken hyveellisyyden huippu, niin silloin voitonseppele kuuluu heisimadolle, jolla jokaisessa jaokkeessaan (50—200) on täydellinen naaraan ja koiraan sukupuolielimistö ja joka viettää koko elinaikansa parittumalla itsensä kanssa jokaisessa tällaisessa nivelessä. Mutta jos rajoitumme vain imettäväisiin, löydämme niiden keskuudesta sukupuolielämän kaikkia muotoja, sääntelemättömyyttä, ryhmäavioliiton tapaista, monivaimoisuutta, yksiavioisuutta, puuttuu vain monimiehisyys, jonka saattoivat luoda vain ihmiset. Läheisimpienkin sukulaistemme, nelikätisten, keskuudessa on havaittavissa kaikkea mahdollista erilaisuutta koiraiden ja naaraiden ryhmityksissä. Jos rajoitumme vielä suppeammalle alalle ja tarkastelemme vain neljää ihmisapinaa niin Letourneau voi sanoa meille vain, että ne ovat milloin yksiavioisia, milloin moniavioisia, kun taas Saussure väittää Giraud-Teulonin mukaan niiden olevan yksiavioisia. Niin ikään Westermarckin (»The History of Human Marriage», London 1891) esittämät uudemmat väitteet ihmisapinain yksiavioisuudesta eivät ole vielä läheskään todisteita. Lyhyesti, tiedot ovat senlaatuisia, että rehellinen Letourneau myöntääkin:
»Imettäväisillä henkisen kehittyneisyyden taso ja sukupuoliyhteyden muoto eivät yleensä ole missään kiinteässä suhteessa toisiinsa.»
Ja Espinas (»Des sociétés animales», 1877) sanoo suoraan:
»Lauma on korkein yhteiskunnallinen ryhmittymä, jonka voimme havaita eläinten keskuudessa. Se näyttää muodostuvan perheistä, mutta perhe ja lauma ovat jo alun perin ristiriidassa keskenään, niiden kehitys on käänteisen riippuvaista.»
Kuten jo edellä sanotusta näkyy, me emme tiedä mitään varmaa ihmisapinain perhe- ynnä muista ryhmittymistä; tiedot ovat suorastaan ristiriitaisia. Eikä se ole ihmekään. Kuinka ristiriitaisia ovatkaan ja kuinka kovin kaipaavatkaan kriittistä tarkistamista ja seulomista jo ne tiedot, joita meillä on villeistä ihmisheimoista! Mutta vielä paljon vaikeampaa on tutkia apinayhteisöjä kuin ihmisyhteisöjä. Meidän on siis hylättävä toistaiseksi kaikki johtopäätökset, jotka perustuvat noin ehdottoman epäluotettaviin tietoihin.
Edellä esittämämme Espinasin väite tarjoaa sitä vastoin meille paremman kiinnekohdan. Kehittyneimmillä eläimillä lauma ja perhe eivät ole toistensa täydennyksiä, vaan vastakohtia. Espinas tekee erinomaisesti selkoa siitä, kuinka koirasten mustasukkaisuus kiima-aikana höllentää jokaista laumaa tai hajottaa sen väliaikaisesti.
»Siellä, missä perhe on kiteytynyt yhtenäiseksi, laumoja muodostuu vain harvoissa poikkeustapauksissa. Sitä vastoin siellä, missä sukupuoliyhteys on vapaata tai vallitsee moniavioisuus, lauma syntyy miltei itsestään... Jotta lauma voisi syntyä, täytyy perhesiteiden höllentyä ja yksilön tulla jälleen vapaaksi. Siitä syystä havaitsemmekin linnuilla ani harvoin järjestyneitä parvia... Sitä vastoin imettäväisillä havaitsemme jossakin määrin järjestyneitä yhteisöjä juuri sen vuoksi, että niillä yksilö ei katoa perheeseen... Siis jo alun perin lauman yhteenkuuluvuustunteella ei voi olla suurempaa vihollista kuin perheen yhteenkuuluvuus. Älkäämme epäröikö sanoa: perhettä korkeamman yhteiskuntamuodon kehittyminen on voinut tapahtua vain siten, että tuo yhteiskuntamuoto on imenyt itseensä perheet, joissa on tapahtunut perinpohjainen muutos, mikä ei tee mahdottomaksi sitä että juuri siten nämä perheet ovat saaneet myöhemmin tilaisuuden järjestäytyä uudelleen verrattomasti suotuisammissa olosuhteissa.» (Espinas, lainaus Giraud-Teulonin teoksesta »Origines du mariage et de la famille», 1884, s. 518–520.)
Tästä näkyy, että eläinyhteisöillä on kyllä tietty, mutta vain negatiivinen arvo tehtäessä taannehtivia johtopäätöksiä ihmisyhteisöistä. Sikäli kuin tiedämme, kehittyneimmillä selkärankaisilla eläimillä on vain kaksi perhemuotoa: moninaaraisuus ja erillinen pariskunta; molemmissa saa olla vain yksi täysikasvuinen koiras, vain yksi urospuoliso. Koiraan mustasukkaisuus, joka samalla sitoo ja rajoittaa eläinperhettä, asettaa tämän perheen lauman vastakohdaksi; lauma, korkeampi yhdyselämän muoto, käy toisissa tapauksissa mahdottomaksi, toisissa tapauksissa höltyy tai hajoaa kiima-aikana ja parhaassa tapauksessa estyy kehityksessään koiraan mustasukkaisuuden vuoksi. Jo yksistään tämä riittää todistamaan, että eläinperhe ja alkukantainen ihmisyhteiskunta ovat vertailukelvottomia ja että eläinkunnasta kehittyneillä alkuihmisillä joko ei ollut ollenkaan perhettä tai oli korkeintaan sellainen perhe, jollaista ei ole eläimillä. Pieni määrä sellaisia aseettomia eläimiä kuin on muodostumassa oleva ihminen olisi kyllä tullut toimeen jopa eristyneisyydessäkin, jossa yhdyselämän korkeimpana muotona on erillinen pariskunta, niin kuin Westermarck väittää metsästäjien kuvausten mukaan gorilloilla ja simpansseilla olevan. Mutta ennen kuin voitiin kehittyä eläimellisyyttä korkeammalle, ottaa luonnon suurin edistysaskel, tarvittiin lisätekijä: yksilön puolustuskyvyn riittämättömyys oli korvattava lauman yhteisvoimalla ja yhteistoiminnalla. Siitä tilasta, jossa ihmisapinat elävät nykyään, siirtyminen ihmisyyteen olisi aivan selittämätöntä; nämä apinat vaikuttavat enemmänkin poikkeavilta sivuhaaroilta, niiden kohtalona on kuolla vähitellen sukupuuttoon ja ne joka tapauksessa ovat häviämässä. Yksistään tämä riittäisi hylkäysperusteeksi kaikille niiden ja alkuihmisten perhemuotoja rinnastaville johtopäätöksille. Täysikasvuisten urosten keskinäinen suvaitsevaisuus, siis mustasukkaisuuden puuttuminen oli ensimmäinen edellytys suurempien ja pysyvien ryhmien muodostumiselle, sillä eläimen muuttuminen ihmiseksi saattoi tapahtua vain sellaisissa ryhmissä. Entä mikä on todella se vanhin, alkuperäisin perhemuoto, jonka voimme eittämättömästi todistaa historiallisesti olevaksi ja jota voimme vielä nykyisinkin siellä täällä tutkia? Ryhmäavioliitto, muoto, jolloin kokonaiset mies- ja naisryhmät keskinäisesti omistavat toisensa ja mustasukkaisuudelle jää vain hyvin vähän sijaa. Ja edelleen myöhäisemmällä kehitysasteella tavataan poikkeuksellisena muotona monimiehisyyttä, joka on vieläkin tuntuvampi isku kaikille mustasukkaisuuden tunteille ja sen tähden eläimille tuntematon. Mutta koska tuntemiimme ryhmäavioliiton muotoihin liittyy sikäli omituisen mutkikkaita ehtoja, että ne pakostakin viittaavat aikaisempiin, yksinkertaisempiin sukupuolien keskinäissuhteiden muotoihin ja siis viime kädessä sääntelemättömän yhteyden kauteen, mikä vastaa siirtymistä eläimellisyydestä ihmisyyteen, niin viittaukset eläinpariskuntiin johtavat meidät jälleen siihen pisteeseen, josta niiden olisi pitänyt johtaa meidät kerta kaikkiaan pois.
Mitä sitten merkitsee sääntelemätön sukupuoliyhteys? Se merkitsee, että silloin ei ollut nykyisen tai jonkin aikaisemman ajan rajoituksia. Mustasukkaisuuden asettamien raja-aitojen olemme jo nähneet kaatuvan. Se jos mikään on varmaa, että mustasukkaisuus on suhteellisen myöhään kehittynyt tunne. Samoin on sukurutsauskäsitteen laita. Eivät vain veli ja sisar olleet alkuaikoina mies ja vaimo, vaan myös vanhempien ja lasten sukupuoliyhteys on sallittua vielä tänäänkin useiden kansojen keskuudessa. Bancroft (»The Native Races of the Pacific States of North America», 1875, vol. I) todistaa asian olevan näin Beringin salmen rantamien kaviateilla, Alaskan kadiakeilla ja brittiläisen Pohjois-Amerikan sisäosien tinneillä; Letourneau esittää samanlaisia tosioita chippewa-intiaaneista, Chilen cucuista, Taka-Intian karaibeista, karenilaisista, puhumattakaan siitä mitä muinaiskreikkalaiset ja -roomalaiset ovat kertoneet parthialaisista, persialaisista, skyyttalaisista, hunneista jne. Ennen sukurutsauksen keksimistä (ja se on keksintö, vieläpä mitä arvokkain) vanhempien ja lasten välinen sukupuoliyhteys ei voinut olla sen kauhistuttavampaa kuin muiden eri sukupolviin kuuluvien henkilöiden välinen sukupuoliyhteys, jota kyllä esiintyy nykyäänkin poroporvarillisissa maissa herättämättä sen suurempaa kauhistusta; meneväthän vanhat, yli 60-vuotiaat »neidotkin» toisinaan naimisiin, jos ovat kyllin rikkaita, 30-vuotiaiden nuorten miesten kanssa. Mutta jos tuntemistamme alkukantaisimmista perhemuodoista erotamme niihin kytkeytyneet sukurutsauskäsitykset — jotka ovat tyyten erilaiset ja usein suorastaan päinvastaiset kuin meidän — niin saamme sukupuoliyhteyden muodon, jota voidaan sanoa vain sääntelemättömäksi. Sääntelemättömäksi sikäli, mikäli ei ollut vielä niitä rajoituksia, jotka juurtunut tapa myöhemmin asetti. Mutta tästä ei suinkaan välttämättä seuraa, että jokapäiväisessä käytännössä olisi vallinnut mitä pahin sekamelska. Yhdistyminen tietyn ajan kestäväksi erilliseksi pariskunnaksi ei suinkaan ollut mahdotonta, ja niinhän on laita useimmiten jopa ryhmäavioliitoissakin nykyään. Ja kun sellaisen alkutilan uusin kieltäjä, Westermarck, nimittää avioliitoksi jokaista suhdetta, jossa molemmat sukupuolet pysyvät parina jälkeläisen syntymiseen saakka, niin on huomautettava että sellainen avioliitto saattoi yhtä hyvin olla mahdollinen yhtymisen ollessa sääntelemätöntä olematta silti ristiriidassa sääntelemättömyyden kanssa, ts. tapojen asettamien sukupuoliyhteysrajoitusten puuttumisen kanssa. Westermarck lähtee tosin siitä, että
»sääntelemättömyyteen sisältyy yksilöllisten mieltymysten tukahduttaminen», niin että »prostituutio on sääntelemättömyyden aidoin muoto».
Minusta tuntuu päinvastoin siltä, että alkuajan oloja on kerrassaan mahdotonta ymmärtää niin kauan kuin niitä tarkastellaan porttolan lasien läpi. Palaan tähän kohtaan vielä ryhmäavioliiton yhteydessä.
Tästä sääntelemättömän yhteyden alkutilasta kehittyi Morganin mukaan todennäköisesti hyvin aikaisin:
1. Verisukulaisperhe, perheen ensimmäinen aste. Siinä avioryhmät on erotettu sukupolvien mukaan: kaikki samaan perheeseen kuuluvat isoisät ja isoäidit ovat samalla keskenään miehiä ja vaimoja, samoin heidän lapsensa, siis isät ja äidit, joiden lapset muodostavat vuorostaan kolmannen yhteisten aviopuolisoiden piirin, ja näiden lapset, ensimmäisten lastenlastenlapset, neljännen. Tämä perhemuoto sulkee siis pois niin oikeuksien kuin velvollisuuksienkin (kuten me sanoisimme) mielessä vain esivanhempien ja jälkeläisten, vanhempien ja lasten keskeisen avioliiton. Veljet ja sisaret, serkut, pikkuserkut jne. ovat kaikki veljiä ja sisaria keskenään ja juuri sen vuoksi toistensa miehiä ja vaimoja. Veljen ja sisaren sukulaisuussuhteeseen sisältyy perheen tällä asteella itsestään keskinäisen sukupuoliyhteyden harjoittaminen.[2*] Tyypillisessä muodossaan sellainen perhe muodostuisi yhden parin jälkeläistöstä, jossa kunkin polven jälkeläiset olisivat keskenään veljiä ja sisaria ja juuri sen vuoksi toistensa miehiä ja vaimoja.
Verisukulaisperhe on hävinnyt kokonaan. Alkeellisimpienkaan villikansojen keskuudesta, joista historia kertoo, ei ole löytynyt ainoatakaan todistettavissa olevaa esimerkkiä siitä. Mutta siihen käsitykseen, että sellaisen perhemuodon on täytynyt olla olemassa, pakottaa meidät havaijilainen sukulaisuusjärjestelmä, joka on vieläkin voimassa kaikkialla Polynesiassa ja ilmentää sellaisia verisukulaisuusasteita, jotka ovat voineet saada alkunsa vain tästä perhemuodosta; tähän käsitykseen pakottaa meidät perheen koko myöhempi kehitys, joka edellyttää tämän muodon olleen välttämättömänä alkuasteena.
2. Punalua-perhe. Kun ensimmäisenä edistysaskeleena järjestäytymisessä oli vanhempien ja lasten erottaminen keskinäisestä sukupuoliyhteydestä, niin toisena oli sisaren ja veljen erottaminen. Tämä edistysaskel oli asianomaisten suuremman samanikäisyyden takia paljon tärkeämpi, mutta myös vaikeampi kuin ensimmäinen. Edistys tapahtui vähitellen, alkaen todennäköisesti sisarusten (ts. äidinpuoleisten sisarusten) välisen sukupuoliyhteyden loppumisesta, mikä ilmeni ensin yksityisinä tapauksina ja tuli vähitellen säännöksi (Havaijisaarilla on vielä tällä vuosisadalla esiintynyt poikkeuksia), ja päätyen sivulinjasisarusten, ts. meidän nimityksemme mukaan sisarusten lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten välisen avioliiton kieltämiseen. Morganista se
»kuvaa erinomaisesti sitä, kuinka luonnollisen valinnan periaate vaikuttaa».
Epäilemättä heimojen, joissa mainittu kehitys rajoitti sisäsiitosta, täytyi kehittyä nopeammin ja täydellisemmin kuin niiden, joiden keskuudessa sisarusten avioliitto pysyi sääntönä ja käskynä. Ja sitä kuinka valtava oli tuon edistysaskeleen vaikutus, osoittaa välittömästi siitä alkunsa saanut sukulaitos, joka vaikutti paljon pitemmälle kuin oli alunperin tarkoitettu ja muodosti maapallon useimpien, ellei kaikkien barbaarikansojen yhteiskuntajärjestyksen perustan ja josta Kreikassa ja Roomassa siirryttiin välittömästi sivistyskauteen.
Jokaisen alkuperheen täytyi ainakin muutaman sukupolven jälkeen hajaantua. Alkukantainen yhteinen kommunistinen talouskunta, joka oli poikkeuksetta vallitsevana aina pitkälle barbaarisuuden keskiasteelle saakka, määräsi perhekunnan maksimaalisen suuruuden, joka vaihteli olosuhteiden mukaan, mutta oli kullakin seudulla kutakuinkin pysyvä. Niin pian kuin saman äidin lasten välistä sukupuoliyhteyttä alettiin pitää sopimattomana, täytyi tämän tuntua vanhojen talousyhteisöjen jakautumisena ja uusien perustamisena (minkä ei tarvinnut kuitenkaan välttämättä tapahtua perheryhmittäin). Yksi tai useampi sisarten sarja tuli toisen ja heidän veljensä toisen yhteisön kantajoukoksi. Näin tai tähän tapaan verisukulaisperheestä syntyi Morganin punalua-perheeksi nimittämä muoto. Havaijilaisen tavan mukaan joukko sisaria — täyssisaria tai kaukaisempaa sukua olevia naisia (serkkuja, pikkuserkkuja jne.) — oli yhteisten miehiensä, muttei kuitenkaan veljiensä yhteisiä vaimoja; nämä miehet eivät sanoneet enää toisiaan veljiksi, joita heidän ei tarvinnut enää ollakaan, vaan »punaluaksi», ts. läheiseksi toveriksi, niin sanoakseni associé'ksi.[5] Samalla tavalla joukko täysveljiä tai kaukaisempaa sukua olevia miehiä oli yhteisessä avioliitossa naisjoukon, ei kuitenkaan sisartensa kanssa, ja nämä naiset sanoivat toisiaan punaluoiksi. Siinä on klassisessa muodossaan se perhemuodostuma, jossa myöhemmin tapahtui joukko muutoksia ja jonka oleellisin piirre oli miesten ja naisten yhteisyys tietyssä perhepiirissä, josta kuitenkin suljettiin pois ensin vaimojen täysveljet ja myöhemmin myös kaukaisempaa sukua olevat sekä toisaalta myös miesten sisaret.
Tässä perhemuodossa esiintyvät siis erittäin täydellisinä ne sukulaismisasteet, joita amerikkalainen järjestelmä ilmentää. Äitini sisarten lapset ovat yhä vielä hänenkin lapsiaan, samoin isäni veljien lapset hänenkin lapsiaan, ja nämä kaikki ovat minun sisaruksiani; mutta äitini veljien lapset ovat nyt hänen veljenpoikiaan ja -tyttäriään, isäni sisarten lapset hänen sisarenpoikiaan ja -tyttäriään ja he kaikki ovat minun serkkujani. Vaikka äitini sisarten miehet ovatkin yhä vielä hänen miehiään ja samoin isäni veljien vaimot niin ikään hänen vaimojaan — oikeudellisesti, vaikkakaan ei aina tosiasiallisesti — niin sisarusten välisen sukupuoliyhteyden yhteiskunnallinen pannaanjulistaminen on jakanut sisarusten lapset, joita siihen asti oli pidetty erotuksetta sisaruksina, kahteen luokkaan: toiset pysyvät edelleenkin (kaukaisempina) veljinä ja sisarina keskenään, toiset, veljen lapset toisaalta ja sisaren lapset toisaalta eivät voi enää olla sisaruksia, heillä ei voi enää olla yhteisiä vanhempia, ei yhteistä isää, ei yhteistä äitiä, ei kumpaakaan yhdessä, ja sen tähden tässä tulee ensimmäisen kerran välttämättömäksi veljen- ja sisarenlasten, serkkujen, luokka, joka olisi ollut järjetön aikaisemmassa perhejärjestelmässä. Amerikkalainen sukulaisuusjärjestelmä, joka minkälaiseen tahansa yksiavioisuuten perustuvassa perhemuodossa näyttää aivan järjettömältä, saa punalua-perheestä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten järjellisen selityksen ja luonnollisen perustelun. Punalua-perheen tai jonkin sen tapaisen muodon on täytynyt niin ikään olla olemassa ainakin amerikkalaisen sukulaisuusjärjestelmän levinneisyyden rajoissa.
Tämä perhemuoto, joka todella on olemassa todistettavasti Havaijisaarilla, olisi todennäköisesti ollut tavattavissa koko Polynesiassa, jos hurskaat lähetyssaarnaajat olisivat kyenneet, kuten muinoin espanjalaiset munkit Amerikassa, näkemään sellaisissa epäkristillisissä suhteissa muutakin kuin pelkkää »inhottavuutta».[3*] Kun Caesar kertoo meille briteistä, jotka silloin olivat barbaarisuuden keskiasteella, että »heillä aina joka kymmenellä tai kahdellatoista miehellä, vieläpä useimmiten veljeksillä tai vanhemmilla ja lapsilla keskenään on yhteiset vaimot», niin ryhmäavio on paras selitys siihen. Barbaarikaudella äideillä ei ollut kymmentä tai kahtatoista poikaa, jotka olisivat olleet kyllin vanhoja voidakseen pitää yhteisiä vaimoja, mutta punalua-perhettä vastaavassa amerikkalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä on paljon veljiä, koska miehen kaikki serkut ja pikkuserkut ovat hänen veljiään. Sanoessaan »vanhemmilla ja lapsilla keskenään» Caesar lienee erehtynyt; tässä järjestelmässä ei ole ehdottomasti mahdotonta, että isä ja poika tai äiti ja tytär kuuluvat samaan avioryhmään, mutta isä ja tytär tai äiti ja poika eivät voi kuulua siihen. Tämä tai samantapainen ryhmäavion muoto selittää niin ikään helpommin Herodotoksen ym. antiikin kirjailijoiden kertomukset vaimojen yhteisyydestä villi- ja barbaarikansoilla. Tämä pätee myös siinä suhteessa, mitä Watson ja Kaye (»The People of India») kertovat Audhin (Gangesista pohjoiseen) tikureista:
»He elävät miltei erotuksetta yhdessä» (ts. sukupuolisesti) »suurina yhdyskuntina, ja vaikka kaksi ihmistä olisikin keskenään naimisissa, niin avioside on kuitenkin vain nimellinen.»
Sukulaitos näyttää useimmissa tapauksissa kehittyneen suoranaisesti punalua-perheestä. Tosin australialainen avioluokkajärjestelmäkin voisi olla sen lähtökohtana;[6] australialaisilla on suvut, muttei vielä punalua-perhettä, vaan ryhmäavion karkeampi muoto.
Kaikissa ryhmäperheen muodoissa on epäselvää, kuka on lapsen isä, mutta on selvää, kuka on hänen äitinsä. Vaikka tämä sanookin yhteisperheen kaikkia lapsia omikseen ja vaikka hänellä onkin äidinvelvollisuuksia niitä kohtaan, hän tuntee silti omat lapsensa muiden joukosta. On siis selvää, että niin kauan kuin ryhmäavio on olemassa, vain äidinpuoleinen syntyperä on todistettavissa, siis tunnustetaan vain naispuolinen linja. Asian laita on todellakin näin kaikkien villikansojen ja alimmalla barbaariasteella olevien kansojen keskuudessa. Bachofenin toinen suuri ansio onkin siinä, että hän havaitsi tämän ensimmäisenä. Tätä äidinpuoleisen syntyperän yksinomaista tunnustamista ja siitä ajan oloon kehittyneitä perintösuhteita Bachofen sanoo äidinoikeudeksi. Käytän lyhyyden vuoksi tätä nimitystä. Se on kuitenkin väärä, sillä tällä yhteiskunnan kehitysasteella ei voida vielä puhua oikeudesta juridisessa mielessä.
Kun nyt otamme punalua-perheen kahdesta tyypillisestä ryhmästä toisen, nimittäin ryhmän, jonka muodostavat sisaret ja läheisemmät ja kaukaisemmat naispuoliset serkut (ts. täyssisarten jälkeläiset ensimmäisessä, toisessa tai etäisemmässä polvessa) lapsineen ja äidinpuoleisine veljineen sekä läheisimpine ja etäisimpine miespuolisine serkkuineen (jotka edellytyksemme mukaan eivät ole heidän miehiään), saamme juuri niiden henkilöiden piirin, jotka sittemmin esiintyvät suvun jäseninä sukulaitoksen alkuasteella. Heillä kaikilla on yhteinen kantaäiti, josta polveutuneina naispuoliset jälkeläiset ovat sukupolvittain sisaria. Mutta näiden sisarten miehet eivät voi olla enää heidän veljiään, siis polveutua tästä kantaäidistä, eivätkä siis kuulua verisukulaisryhmään, josta sittemmin tulee suku; mutta heidän lapsensa kuuluvat tähän ryhmään, sillä vain äidinpuoleinen polveutuminen on ratkaiseva, koska vain se on varma. Heti kun kaikkien sisarusten, myös etäisimpien äidinpuoleisten sivulinjasukulaisten välisen sukupuoliyhteyden kielto on vakiintunut, edellä mainittu ryhmäkin on muuttunut suvuksi, ts. muodostunut naispuolisten verisukulaisten kiinteäksi piiriksi, jonka jäsenet eivät saa mennä keskenään naimisiin ja joka tästä alkaen muiden yhteiskunnallista tai uskonnollista laatua olevien yhteisten instituutioiden ansiosta lujittuu ja erottuu yhä enemmän saman heimon toisista suvuista. Siitä tarkemmin alempana. Mutta mikäli katsomme, että suvun kehittyminen punalua-perheestä ei ole ainoastaan välttämätöntä, vaan jopa itsestään selvää, niin on syytä otaksua miltei varmana asiana, että tämä perhemuoto on ollut muinoin kaikilla kansoilla, joilla on todistettavissa sukulaitoksia, ts. miltei kaikilla barbaari- ja sivistyskansoilla.
Kun Morgan kirjoitti kirjansa, tietomme ryhmäavioliitosta olivat vielä perin suppeita. Tiedettiin vähän yhtä ja toista luokiksi järjestyneiden australialaisten ryhmäavioliitoista, minkä lisäksi Morgan oli jo 1871 julkaissut saamansa tiedot havaijilaisesta punaluaperheestä. Toisaalta punalua-perhe selitti täydellisesti Amerikan intiaanien keskuudessa vallitsevan sukulaisuusjärjestelmän, joka oli ollut Morganin kaikkien tutkimusten lähtökohtana; toisaalta se muodosti valmiin lähtökohdan, josta voitiin johtaa äidinoikeuteen perustuva suku. Punalua-perhe edusti vihdoin korkeampaa kehitysastetta kuin australialaiset luokat. Oli siis ymmärrettävää, että Morgan käsitti sen kehitysasteeksi, joka välttämättä oli edeltänyt pareittaisaviota, ja päätteli sen olleen aikaisempina aikoina yleisesti levinneenä. Olemme sittemmin tulleet tuntemaan useita muita ryhmäavioliiton muotoja ja tiedämme nyt, että Morgan meni tässä liian pitkälle. Mutta hänellä oli kuitenkin onni kohdata punalua-perheessään ryhmäavioliiton korkein, klassinen muoto, nimenomaan se muoto, josta lähtien on yksinkertaisimmin selitettävissä siirtyminen korkeampaan muotoon.
Ryhmäävioliittoa koskevien tietojemme varsinaisesta rikastamisesta saamme kiittää englantilaista lähetyssaarnaajaa Lorimer Fisonia, joka vuosikausia tutki tätä perhemuotoa sen klassisessa maaperässä Australiassa. Hänen havaintojensa mukaan alimmalla kehitysasteella ovat Australian neekerit Mount Gambierissa Etelä-Australiassa. Koko heimo on jakautunut siellä kahteen suureen luokkaan: krokit ja kumitet. Sukupuoliyhteyden harjoittaminen näiden kummankin luokan sisällä on ankarasti kielletty; sitä vastoin toisen luokan jokainen mies on syntymästään asti toisen luokan jokaisen naisen aviomies ja päinvastoin. Naimisissa toistensa kanssa ovat siis kokonaiset ryhmät, luokat eivätkä yksilöt. Ja huomattakoon, ettei sukupuoliyhteyttä ole rajoittamassa enempää ikäero kuin läheinen verisukulaisuuskaan eikä muitakaan ehtoja paitsi jakautuminen kahteen eksogaamiseen luokkaan. Krokin laillisena puolisona on jokainen kumitenainen; mutta koska hänen oma tyttärensä on kumitevaimon tyttärenä äidinoikeuden mukaan niin ikään kumite, niin tämä on siten jokaisen krokin, siis myös isänsä synnynnäinen aviovaimo. Ainakaan luokkalaitos, sellaisena kuin sen tunnemme, ei aseta siinä suhteessa mitään esteitä. Siis joko tämä laitos on syntynyt aikana, jolloin vanhempien ja lasten välisessä sukupuoliyhteydessä ei nähty vielä mitään erikoisen kauheata, vaikka hämärästi pyrittiinkin rajoittamaan sisäsiitosta — ja luokkajärjestelmä lienee syntynyt tällöin välittömästi sääntelemätöntä sukupuoliyhteyttä edellyttävästä tilasta — tai vanhempien ja lasten välinen yhteys on ollut kiellettyä jo tavan ansiosta, kun avioluokat ovat syntyneet, ja silloin nykyinen tila viittaa aikaisempaan verisukulaisperheeseen ja on ensimmäinen askel pois siitä. Jälkimmäinen on todennäköisintä. Mikäli tiedän, Australiasta ei kerrota esimerkkejä vanhempien ja lasten välisestä avioyhteydestä, ja myöhempikin eksogamian muoto, äidinoikeuteen perustuva suku, edellyttää tavallisesti ilman muuta tämän yhteyden kielletyksi jo suvun syntyessä.
Tämä kahden luokan järjestelmä on olemassa paitsi Etelä-Australian Mount Gambierissa, myös kauempana idässä Darlingjoen varrella ja koillisosassa, Queenslandissa, ja se on siis laajalle levinnyt. Se kieltää vain sisarusten välisen, veljesten lasten välisen ja äidinpuoleisten sisarten lasten välisen avioliiton, koska nämä kuuluvat samaan luokkaan; sisaren ja veljen lapset voivat sen sijaan mennä keskenään naimisiin. Vielä pitemmällä sisäsiitoksen estämisessä ollaan kamilaroi-heimon keskuudessa Darlingjoen varrella Uudessa Etelä-Walesissa, missä molemmat alkuperäiset luokat ovat jakautuneet neljäksi luokaksi, joista kukin kokonaisuudessaan on niin ikään naimisissa jonkin tietyn toisen luokan kanssa. Kaksi ensimmäistä luokkaa ovat syntymästään asti toistensa aviopuolisoja; aina sen mukaan, kuuluuko äiti ensimmäiseen tai toiseen luokkaan, lapset joutuvat kolmanteen tai neljänteen luokkaan; näiden molempien, niin ikään keskenään naimisissa olevien luokkien lapset kuuluvat taas ensimmäiseen ja toiseen luokkaan. Siis yksi sukupolvi kuuluu aina ensimmäiseen ja toiseen, seuraava kolmanteen ja neljänteen, sitä seuraava taas ensimmäiseen ja toiseen luokkaan. Tämän mukaan sisarusten (äidinpuoleisten sisarusten) lapset eivät voi, mutta sisarusten lastenlapset kyllä voivat olla mies ja vaimo. Tämä omituisen monimutkainen järjestys käy vielä sotkuisemmaksi — ainakin myöhemmin — äidinoikeuteen perustuvien sukujen porrastumisen vuoksi. Sitä emme voi nyt kuitenkaan ryhtyä tarkastelemaan. Huomaamme siis, että sisäsiitoksen estämispyrkimys työntyy yhä uudestaan esiin, mutta täysin vaistomaisesti, luonnonvaraisesti, ilman selvää tietoisuutta päämäärästä.
Ryhmäavioliitto, joka Australiassa on lisäksi luokkien avioliitto, usein yli koko mantereen hajaantuneen miesluokan joukkoavioliitto yhtä laajalle levinneen naisluokan kanssa, ei lähemmin tarkasteltuna näytä suinkaan niin hirvittävältä kuin mitä ilotalojärjestelmään tottuneet poroporvarit mielessään kuvittelevat. Päinvastoin kului vuosia ennen kuin alettiin vasta aavistaa sen olemassa olosta, ja se on aivan hiljattain tullut jälleen kiistanalaiseksi. Pintapuolisesta tarkastelijasta ryhmäavioliitto näyttää löysältä yksiavioisuudelta ja eräissä tapauksissa monivaimoisuudelta ja sen ohella tilapäiseltä uskottomuudelta. On kulutettava vuosia, kuten Fison ja Howitt, jotta voisi löytää näitä käytännössä tavallisesta eurooppalaisesta pikemminkin kotoisilta tuntuvia avioliittosuhteita sääntelevän lain, jonka mukaan vieras australialainen neekeri tapaa kuitenkin usein jokaisessa leirissä, jokaisessa heimossa, tuhansien kilometrien päässä kotiseudultaan, sellaisten ihmisten keskuudessa joiden kieltä hän ei ymmärrä, naisia, jotka antautuvat hänelle vastustelematta ja mielipahatta, ja jonka mukaan se, jolla on useampia vaimoja, luovuttaa vieraalle yhden heistä yöksi. Siinä missä eurooppalainen näkee siveettömyyttä ja laittomuutta, vallitsee itse asiassa ankara laki. Naiset kuuluvat vieraan avioluokkaan ja ovat sen tähden hänen synnynnäisiä aviovaimojaan; sama siveyslaki, joka määrää molemmat toisilleen, kieltää häpeällisen rangaistuksen uhalla kaiken yhteyden toisilleen kuuluvien avioluokkien ulkopuolella. Avioluokkalakia noudatetaan tiukasti vieläpä naisia ryöstettäessäkin, mikä on monin paikoin yleisenä sääntönä.
Naisenryöstössä näkyy jo muuten merkkejä yksiavioisuuteen siirtymisestä, ainakin pareittaisavion muodossa: kun nuori mies on ryöstänyt tai vienyt tytön ystäviensä auttamana, niin nämä kaikki ovat vuoron perään sukupuoliyhteydessä tytön kanssa, mutta sen jälkeen tämä on ryöstön alullepanijan vaimo. Jos taas ryöstetty nainen karkaa miehensä luota ja joku toinen mies saa hänet, niin naisesta tulee viimeksi mainitun vaimo ja ensimmäinen mies on menettänyt etuoikeutensa. Vaikka ryhmäavioliitto on edelleen yleisesti olemassa, sen rinnalle ja sisälle muodostuu siis poikkeuksellisia suhteita, pitempi- tai lyhempiaikaisia pariskuntia, minkä lisäksi on myös monivaimoisuutta, joten ryhmäavioliitto on jo täälläkin häviämäisillään ja kysymys on vain siitä, kumpi katoaa ensin näyttämöltä eurooppalaisten vaikutuksesta: ryhmäavioliitto vai siinä oleva australialaisneekeri.
Kokonaisia luokkia käsittävä avioliitto Australiassa vallitsevassa muodossaan on kuitenkin hyvin alkeellinen ja alkukantainen ryhmäavioliiton muoto, kun taas punalua-perhe, sikäli kuin tiedämme, on ryhmäavioliiton korkein kehitysaste. Edellinen näyttää olevan kuljeskelevien villi-ihmisten yhteiskunnallista kehitystasoa vastaava muoto, jälkimmäinen edellyttää jo kommunististen yhteisöjen verraten kiinteää asutusta ja johtaa välittömästi lähinnä korkeammalle kehitysasteelle. Kummankin avioliittomuodon välillä on varmasti vielä useita väliasteita; tässä suhteessa edessämme on miltei koskematon tutkimusala, joka on vasta avattu.
3. Pareittaisperhe. Tietynlaista lyhyemmän tai pitemmän ajan kestävää pareittaisuutta oli jo ryhmäavioliitossa tai vieläkin aikaisemmin; miehellä oli useista vaimoistaan yksi päävaimo (lempivaimoksi tätä tuskin voitaneen vielä sanoa), jolle hän oli muihin aviomiehiin nähden pääasiallisin aviomies. Tämä seikka on paljonkin hämännyt lähetyssaarnaajia, jotka pitävät ryhmäavioliittoa milloin sääntelemättömänä vaimojen yhteisyytenä, milloin mielivaltaisena avioliittorikoksena. Mutta tämän tavanmukaisen pareittaisuuden täytyi lujittua sitä enemmän, mitä enemmän kehittyi suku ja mitä enemmän muodostui sellaisia »veljien» ja »sisarien» luokkia, joiden kesken avioliitto oli nyt mahdoton. Sysäys, minkä suku antoi verisukulaisten välisen avioliiton estämiseksi, johti vieläkin pitemmälle. Niinpä huomaamme, että irokeesien ja useiden muiden barbaarisuuden ala-asteella olevien intiaanien keskuudessa avioliitto on kielletty kaikkien niiden sukulaisten kesken, jotka heidän järjestelmänsä käsittää, ja niitä on useita satoja lajeja. Avioliittokieltojen monimutkaistuessa jatkuvasti ryhmää violiitot kävivät yhä mahdottomammiksi; ne syrjäytti pareittaisperhe. Tällä asteella mies elää yhden vaimon kanssa, kuitenkin niin, että monivaimoisuus ja tilapäinen uskottomuus pysyy miesten oikeutena, vaikka ensin mainittua ilmenee taloudellisista syistä vain harvoin: vaimoilta sitä vastoin vaaditaan useimmiten mitä ankarinta uskollisuutta yhteiselämän aikana ja heitä rangaistaan julmasti aviorikoksesta. Mutta kumpikin puoli voi purkaa helposti avioliiton, ja lapset kuuluvat kuten ennenkin yksinomaan äidille.
Myös tässä yhä pitemmälle menevässä verisukulaisten loitontamisessa keskinäisestä avioliitosta vaikuttaa jatkuvasti luonnollinen valinta. Morgan sanoo:
»Ei-verisukulaissukuihin kuuluvien avioliitosta sai alkunsa niin fyysisesti kuin henkisestikin voimakkaampi rotu; kaksi edistyvää heimoa sekoittui toisiinsa, ja kallo sekä aivosto kehittyivät uusilla jälkipolvilla luonnonmukaisesti, kunnes niissä yhdistyivät kummankin heimon kyvyt.»
Sukujärjestelmään siirtyneiden heimojen täytyi siis päästä voitolle jälkeenjääneistä tai saada ne esimerkin voimalla tekemään samoin.
Perheen kehitys esihistoriallisella kaudella on näin ollen sen piirin alituista supistumista, joka alkuaikana käsitti koko heimon ja jossa vallitsevana oli molempien sukupuolien välinen yhteisavio. Aviokiellon ulottaminen ensin läheisempiä, sitten yhä etäisempiä sukulaisia ja vihdoin jopa pelkästään lankoutuneitakin koskevaksi tekee lopulta jokaisen ryhmäavioliittomuodon käytännöllisesti mahdottomaksi, ja viimein jää jäljelle vain yksi, toistaiseksi vielä löysästi yhteenliittynyt pari, molekyyli, jonka hajaantuessa avioliitto yleensä lakkaa. Jo tästä näkyy, kuinka vähän yksilöllisellä sukupuolirakkaudella tämän sanan nykyisessä mielessä on ollut yhteyttä yksiavioisuuden syntymiseen. Vielä selvemmin sen osoittaa kaikkien tällä asteella olevien kansojen käytäntö. Jos kohta aikaisemmissa perhemuodoissa miesten ei tarvinnut koskaan olla naisia vailla, sillä heitä oli päinvastoin pikemminkin enemmän kuin tarpeeksi, niin nyt naiset kävivät harvinaisiksi ja tavoitelluiksi. Sen tähden pareittaisavioisuudesta alkaa naisten ryöstäminen ja ostaminen, jotka ovat laajalti ilmeneviä oireita paljon syvemmällä alkaneesta muutoksesta, mutteivät sen enempää kuin oireita, jotka — siis pelkät naisenhankkimistavat — pedanttinen skotti McLennan on keksinyt vääntää »ryöstöavioliiton» ja »kauppa-avioliiton» nimisinä erikoisiksi perhekategorioiksi. Muuten Amerikan intiaaneilla samoin kuin muillakaan kansoilla (jotka ovat samalla asteella) avioliitosta eivät päätä asianomaiset, joiden mieltä ei usein edes kysytä, vaan heidän äitinsä. Usein kihlataan näin kaksi henkilöä, jotka eivät tunne lainkaan toisiaan, ja heille ilmoitetaan päätetystä kaupasta vasta naimisiinmenoajan tultua. Häiden edellä sulhanen antaa morsiamen sukulaisille (siis äidinpuoleisille, ei isälle eikä tämän sukulaisille) lahjoja, jotka katsotaan lunnaiksi tytön luovuttamisesta. Avioliitto on purettavissa, mikäli sitä tahtoo jompikumpi aviopuoliso, mutta useiden heimojen, esim. irokeesien keskuudessa on muodostunut vähitellen sellaisia eroja vastustava yleinen mielipide; mikäli syntyy riitoja, aviopuolisoiden sukulaiset kummaltakin puolelta ryhtyvät hieromaan sovintoaan ja vasta sitten jos se ei auta, liitto puretaan, jolloin lapset jäävät vaimolle ja kumpikin puoli on vapaa menemään uusiin naimisiin.
Pareittaisperhe, joka sinänsä on liian heikko ja epävakainen tehdäkseen oman talouden tarpeelliseksi tai edes toivottavaksi, ei suinkaan hajota aikaisemmalta ajalta periytynyttä kommunistista kotitaloutta. Mutta kommunistinen kotitalous merkitsee naisten valtiutta kodin piirissä, samoin kuin se, että tunnustetaan yksinomaan äiti, koska isää on mahdotonta todeta varmasti, merkitsee naisten, ts. äitien, korkeata kunnioittamista. Järjettömimpiä 1700-luvun valistusajalta periytyneitä käsityksiä on se, että nainen olisi ollut yhteiskunnan alkuaikoina miehen orjatar. Kaikkien villi-ihmisten sekä barbaarisuuden ala- ja keskiasteella, osittain vielä yläasteellakin olevien heimojen keskuudessa nainen ei ole ainoastaan vapaa, vaan myös varsin kunnioitetussa asemassa. Sen mikä asema hänellä on vielä pareittaisaviossakin, voinee todistaa Arthur Wright, joka oli monta vuotta lähetyssaarnaajana seneca-irokeesien keskuudessa. Hän sanoo:
»Mitä tulee heidän perheisiinsä, niin siihen aikaan, kun he asuivat vielä vanhoissa pitkissä taloissa» (useiden perheiden kommunistiset kotitaloudet) »siellä hallitsi aina jokin yksi klaani» (suku), »vaimot ottivat miehensä toisista klaaneista» (suvuista). »Naispuoli oli tavallisesti hallitsevana talossa; varastot olivat yhteisiä; mutta voi sitä onnetonta aviomiestä tai rakastajaa, joka oli liian laiska tai taitamaton auttamaan omalta osaltaan yhteisen varaston lisäämistä. Vaikka hänellä olisi ollut kuinka paljon lapsia ja yksityistä omaisuutta talossa, hän olisi saanut joka hetki pelätä, että hänen käsketään sitoa myttynsä ja painua tiehensä. Ja hänen oli turhaa vastustaa sitä; talossa tuli hänelle kuumat oltavat eikä hänen auttanut muu kuin palata oman klaaninsa» (sukunsa) »keskuuteen tai, kuten useimmiten tapahtui, pyrkiä naimisiin toisessa klaanissa. Naiset muodostivat mahtavan voiman klaaneissa» (suvuissa), »samoin kuin kaikkialla muuallakin. Sattui niinkin, että he erottivat päällikön ja alensivat hänet tavalliseksi rivimieheksi.»
Kommunistinen kotitalous, jossa kaikki tai useimmat naiset kuuluvat samaan sukuun, mutta miehet eri sukuihin, muodostaa reaalisen perustan sille alkuaikojen yleiselle naisten yliherruudelle, jonka keksiminen on Bachofenin kolmas ansio. — Huomautan lisäksi, että matkailijoiden tai lähetyssaarnaajien kertomukset villi- ja barbaarikansojen naisten rasittamisesta ylettömällä työllä eivät suinkaan ole ristiriidassa edellä sanotun kanssa. Sukupuolten välinen työnjako johtuu kokonaan muista syistä kuin naisen asemasta yhteiskunnassa. Kansat, joiden keskuudessa naisten täytyy tehdä työtä paljon enemmän kuin heille meidän käsityksemme mukaan kuuluisi, tuntevat naisia kohtaan todellista kunnioitusta usein paljon enemmän kuin eurooppalaisemme. Sivistyskauden näennäisesti kunnioitettu ja kaikesta todellisesta työstä vieraantunut daami on yhteiskunnalliselta asemaltaan äärettömän paljon alempana kuin raskasta työtä tekevä barbaarikauden nainen, jota kansansa keskuudessa pidettiin todellisena herrasnaisena (lady, frowa, Frau = herratar) ja joka olikin sellainen myös asemansa puolesta.
Onko pareittaisavio syrjäyttänyt Amerikassa jo kokonaan ryhmäavioliiton, se on ratkaistava suorittamalla lähempiä tutkimuksia vielä villeyden yläasteella olevien Luoteis- ja varsinkin Etelä-Amerikan kansojen keskuudessa. Näiden viimeksi mainittujen sukupuolisesta vapaudesta kerrotaan niin monia esimerkkejä, että tuskinpa voitaneen olettaa vanhan ryhmäavioisuuden tulleen täydellisesti voitetuksi. Missään tapauksessa se ei ole kadonnut vielä jäljettömiin. Vähintään neljänkymmenen pohjoisamerikkalaisen heimon keskuudessa miehellä, joka nai vanhimman sisaren, on oikeus ottaa vaimokseen myös kaikki tämän sisaret heti, kun he saavuttavat vaaditun iän: jäännös ajalta, jolloin koko sisaressarjalla oli yhteiset miehet. Ja Bancroft kertoo Kalifornian niemimaan asukkaista (villeyden yläaste), että näillä on tiettyjä juhlia, joihin kokoontuu useita »heimoja» harjoittamaan sääntelemätöntä sukupuoliyhteyttä. Nämä ovat ilmeisesti sukuja, joilla näiden juhlien muodossa on säilynyt hämärä muisto ajasta, jolloin yhden suvun naisilla oli kaikki toisen suvun miehet yhteisinä aviomiehinään ja päinvastoin. Sama tapa on yhä vallalla Australiassa. Muutamien kansojen keskuudessa vanhemmat miehet, päälliköt ja poppamiehet etuilevat naisten yhteisyydellä ja monopolisoivat useimmat naisista itselleen; mutta siitä hyvästä heidän täytyy määräjuhlina ja suurten kansankokousten aikana palauttaa voimaan entinen yhteisyys ja antaa vaimojensa huvitella nuorten miesten kanssa. Westermarck esittää kirjassaan, s. 28—29, kokonaisen sarjan esimerkkejä sellaisista ajoittaisista saturnalioista,[7] joissa entinen vapaa sukupuoliyhteys astuu jälleen lyhyeksi ajaksi voimaan, mm. ho-, santal-, pandža- ja kotar-heimolla Intiassa sekä eräillä afrikkalaisilla kansoilla. Westermarck tekee tästä varsin merkillisen johtopäätöksen, että tämä olisi jäännös alkuihmisille ja muille eläimille yhteisestä kiima-ajasta eikä hänen kiistämästään ryhmäavioliitosta.
Siirrymme nyt tarkastelemaan Bachofenin neljättä suurta löytöä, laajalle levinnyttä ryhmäavioliitosta pareittaisavioliittoon johtavaa siirtymämuotoa. Se minkä Bachofen esittää vanhojen jumalallisten käskyjen rikkomisen sovitukseksi — sillä vaimo ostaa oikeuden olla siveä — on itse asiassa vain mystinen ilmaus hyvityksestä, jolla vaimo lunastaa itsensä vapaaksi entisestä miesten yhteisyydestä ja saa oikeuden antautua vain yhdelle miehelle. Tänä hyvityksenä on tietty muille miehille antautuminen: Babylonian naisten täytyi antautua kerran vuodessa Mylittan temppelissä; toiset etuaasialaiset kansat lähettivät tyttärensä vuosikausiksi Anaitiksen temppeliin, jossa heidän oli harjoitettava valitsemiensa suosikkien kanssa vapaata rakkautta, ennen kuin saivat mennä naimisiin; miltei kaikilla Välimeren ja Gangesin välillä asuvilla aasialaisilla kansoilla on samanlaisia uskonnollisen värityksen saaneita tapoja. Vapaudesta maksettava sovitusuhri tulee ajan oloon yhä helpommaksi, kuten jo Bachofen huomauttaa:
»Joka vuosi toistuva uhrautuminen vaihtuu kertasuoritukseksi, vaimojen hetairismia seuraa tyttöjen hetairismi; avioliiton aikaisen hetairismin tilalle tulee avioliittoa edeltävä hetairismi, valinnattoman kaikille antautumisen tilalle tulee määrähenkilöille antautuminen.» (»Mutterrecht», p. XIX.)
Toisilla kansoilla ei ole uskonnollista väritystä; joillain kansoilla — muinaisaikoina traakialaisilla, kelteillä ym., ja vielä nykyäänkin monilla Intian alkuasukkailla, malaijilaiskansoilla, Etelämeren saarten kansoilla ja useilla Amerikan intiaaneilla — tytöt nauttivat naimisiin menoonsa saakka mitä suurinta sukupuolivapautta. Näin on laita varsinkin miltei kaikkialla Etelä-Amerikassa, minkä voi todistaa jokainen, joka on käynyt siellä hiukan syvemmällä sisämaassa. Niinpä Agassiz kertoo (»A Journey in Brazil», Boston and New York 1886, p. 266) eräästä rikkaasta intiaanialkuperää olevasta perheestä. Kun Agassiz tutustui perheen tyttäreen, hän kysyi tämän isää otaksuen sellaiseksi äidin aviomiestä, joka oli upseerina sotimassa Paraguayta vastaan; mutta äiti vastasi hymyillen: não tem pai, é filha da fortuna, hänellä ei ole isää, hän on sattuman lapsi.
»Tähän tapaan puhuvat aina intiaani- tai mestitsinaiset aviottomista lapsistaan pitämättä sitä häpeällisenä tai moitittavana, eikä tämä ole suinkaan mitään tavatonta, pikemminkin päinvastainen näyttää ylevän poikkeuksellista. Lapset tuntevat useinkin vain äitinsä, sillä koko huolenpito ja vastuu lankeaa hänelle: isästään he eivät tiedä mitään, eikä vaimonkaan mieleen näytä milloinkaan juolahtavan, että hänellä tai hänen lapsillaan olisi jonkilaisia vaatimuksia isään nähden.»
Se mikä tässä tuntuu sivistyneestä henkilöstä oudolta, onkin yksinkertaisesti äidinoikeuden ja ryhmäavioliiton mukainen sääntö.
Joidenkin kansojen keskuudessa sulhasen ystävät ja sukulaiset tai häävieraat käyttävät häissä muinaisajoilta peräisin olevaa oikeutta morsiameen, ja sulhanen on vasta viimeisenä vuorossa; näin oli muinaisaikoina Baleaareilla ja Afrikan augileilla ja vielä nykyäänkin Abessinian barealaisilla. Toisilla kansoilla taas joku viranhaltija, heimon tai suvun päämies, katsike, šamaani, pappi, ruhtinas tai olipa hän nimeltään mikä tahansa, edustaa yhteisöä ja nauttii ensimmäisen yön oikeutta. Kaikista uusromanttisista kaunisteluista huolimatta tämä jus primae noctis[8] on ryhmäavioliiton jäännöksenä vielä tänäänkin voimassa useimpien Alaskan asukkaiden keskuudessa (Bancroft, »Native Baces», I, 81), Pohjois-Meksikon tahujen (sama, s. 584) ja muiden kansojen keskuudessa; ja se on vallinnut koko keskiajan ainakin alkuaan kelttiläisissä maissa, joissa se on jäänyt perinnöksi välittömästi ryhmäaviosta, esim. Aragoniassa. Jos kohta Kastilian talonpoika ei ole ollut koskaan maaorjana, Aragoniassa vallitsi mitä häpeällisin maaorjuus aina Ferdinand Katolilaisen vuoden 1486 välitystuomioon saakka. Tässä asiakirjassa sanotaan:
»Me päätämme ja julistamme, etteivät edellä mainitut herrat» (senyors, paronit) »myöskään saa, kun talonpoika ottaa itselleen vaimon, maata ensimmäistä yötä tämän kanssa eivätkä astua herruutensa merkiksi hääyönä, kun nuorikko on mennyt levolle, vuoteen ja nuorikon yli; edellä mainitut herrat eivät myöskään saa vaatia palveluksia talonpojan tyttäreltä tai pojalta vastoin heidän tahtoaan, maksusta tai maksutta.» (Katalonialaisesta alkutekstistä lainannut Sugenheim, »Крепостное право», Петербург, 1861, стр. 335.)
Bachofen on edelleen ehdottomasti oikeassa väittäessään, että siirtyminen siitä, mitä hän sanoo »hetairismiksi» tai »synnissä siittämiseksi», yksiavioisuuteen on pääasiallisesti naisten ansiota. Mitä enemmän perinnäiset sukupuolisuhteet menettivät taloudellisten elinehtojen kehittyessä, siis alkukantaisen kommunismin lahotessa ja väestön asutustiheyden lisääntyessä, alkuperäisen naiivin luonteensa, sitä alentavammilta ja raskaammilta täytyi niiden tuntua naisista, sitä kiihkeämmin täytyi heidän pelastuakseen toivoa oikeutta olla siveitä, oikeutta olla väliaikaisessa tai vakinaisessa avioliitossa vain yhden miehen kanssa. Miehet eivät voineet olla tämän edistyksen alullepanijoita senkään takia, koska heidän päähänsä ei ole yleensä milloinkaan eikä vielä nykyäänkään pälkähtänyt luopua tosiasiallisen ryhmäavioliiton suloisuuksista. Vasta sen jälkeen kun naiset olivat siirtyneet pareittaisavioon, miehet saattoivat säätää ankaran yksiavioisuuden — tosin vain naisia varten.
Pareittaisperhe syntyi villeyden ja barbaarisuuden rajalla, enimmäkseen jo villeyden yläasteella, muutamin paikoin vasta barbaarisuuden ala-asteella. Tämä perhemuoto on luonteenomaista barbaarikaudelle, niin kuin ryhmäavioliitto on luonteenomaista villeyden ja yksiavioisuus sivistyneisyyden ajalle. Sen kehittyminen lujaksi yksiavioisuudeksi edellytti muita kuin siihen asti vaikuttaneita syitä. Pareittaisaviossa ryhmä oli jo pienentynyt viimeiseen asteeseensa, kaksiatomiseksi molekyyliksi: yhdeksi mieheksi ja yhdeksi naiseksi. Luonnollinen valinta oli tehnyt tehtävänsä yhä pitemmälle menevässä avioyhteyden rajoittamisessa; tässä suhteessa sille ei jäänyt enää mitään tehtävää. Elleivät siis uudet, yhteiskunnalliset voimat olisi alkaneet vaikuttaa, niin uuden perhemuodon syntymiseen pareittaisaviosta ei olisi ollut mitään syytä. Mutta nämä voimat alkoivat vaikuttaa.
Jätämme nyt Amerikan, pareittaisperheen klassisen maaperän. Ei ole mitään merkkejä, jotka oikeuttaisivat tekemään johtopäätöksen, että siellä olisi kehittynyt korkeampi perhemuoto, että siellä olisi ennen Amerikan löytöä ja valloitusta vallinnut jolloinkin ja jossakin luja yksiavioisuus. Toisin on laita vanhassa maailmassa.
Kotieläinten kesyttäminen ja karjalaumojen kasvattaminen oli kehittynyt täällä ennennäkemättömäksi rikkauden lähteeksi ja luonut aivan uudet yhteiskunnalliset suhteet. Pysyväistä rikkautta oli ollut aina barbaarisuuden ala-asteelle saakka milteipä vain asumus, vaatteet, karkeatekoiset koristeet ja ravinnon hankkimiseen sekä valmistamiseen tarvittavat välineet: vene, aseet, mitä yksinkertaisimmat talouskalut. Ravintoa oli pitänyt hankkia ehtimiseen päivästä päivään. Nyt sitä vastoin eteenpäin tunkeutuvat paimentolaiskansat — arjalaiset intialaisessa Viiden virran maassa ja Gangesin alueella samoin kuin silloin vielä paljon vesirikkaammilla Amu-Darjan ja Syr-Darjah tasangoilla, seemiläiset Eufratin ja Tigrisin varsilla — olivat saaneet hevos-, kameli-, aasi-, nauta-, lammas-, vuohi- ja sikalaumoistaan omaisuuden, joka tarvitsi vain kaitsemista ja mitä yksinkertaisinta hoitoa lisääntyäkseen jatkuvasti ja antaakseen mitä ravitsevinta maito- ja liharavintoa. Kaikki aikaisemmat ravinnonhankkimiskeinot joutuivat nyt taka-alalle; metsästys, joka aikaisemmin oli ollut välttämättömyys, muuttui nyt ylellisyydeksi.
Mutta kenelle tämä uusi rikkaus kuului? Alkujaan epäilemättä suvulle. Mutta karjalaumojen yksityisomistuksen on täytynyt kehittyä jo aikaisin. On vaikea sanoa, oliko isä Abraham ns. ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittajasta karjalaumojensa omistaja perheyhteisön päämiehelle kuuluvan oikeuden perusteella vai suvun tosiasiallisena perinnöllisenä päämiehenä. Varmaa on vain, ettemme saa pitää häntä omistajana tämän sanan nykyisessä mielessä. Ja varmaa on edelleen, että jo varsinaisen historian kynnyksellä havaitsemme kaikkialla perheiden päämiesten erilliseksi omaisuudeksi karjalaumat, samoin myös barbaarikauden taidetuotteet, metallikalut, ylellisyysesineet ja vihdoin ihmiskarjan — orjat.
Sillä sitten keksittiin myös orjuus. Barbaarisuuden alimmalla asteella olevalle henkilölle orja oli arvoton. Siksi Amerikan intiaanit kohtelivat voittamiaan vihollisia aivan toisin kuin mitä heitä kohdeltiin korkeammalla kehitysasteella. Miehet joko surmattiin tai otettiin voittajan heimoon veljinä. Vaimot naitiin tai otettiin lapsineen jollakin muulla tavalla heimon jäseniksi. Tällä asteella ihmistyövoima ei tuota vielä sanottavasti enemmän kuin vaaditaan sen ylläpitoon. Mutta karjanhoidon, metallinmuokkauksen, kutomisen ja vihdoin peltoviljelyksen tultua käytäntöön asianlaita muuttui. Varsinkin sen jälkeen, kun karjalaumat olivat lopullisesti siirtyneet perheiden omistukseen, työvoimalle kävi samoin kuin vaimoillekin, joita aikaisemmin oli ollut niin helppo hankkia; nyt vaimoilla oli vaihtoarvoa ja heitä alettiin ostaa. Perhe ei lisääntynyt yhtä nopeasti kuin karja. Karjaa kaitsemaan tarvittiin enemmän väkeä; siihen saatettiin käyttää sotavangeiksi otettuja vihollisia, jotka lisäksi saattoivat lisääntyä yhtä hyvin kuin karjakin.
Nämä rikkaudet, kun ne olivat joutuneet erillisten perheiden omistukseen, karttuivat hyvin nopeasti niiden hoivissa ja antoivat pareittaisavioon ja äidinoikeudelliseen sukuun perustuneelle yhteiskunnalle voimakkaan sysäyksen. Pareittaisavio oli tuonut perheeseen uuden aineksen. Se oli asettanut äidin rinnalle varman isän, jonka isyys lienee ollut sitä paitsi paremmin todistettavissa kuin monien nykyisten »isien». Silloisen perheessä vallinneen työnjaon mukaan miehen tehtävänä oli hankkia ravinto ja hankintaan tarvittavat työvälineet, joten miehellä oli siis myös omistusoikeus työvälineisiin; eron sattuessa hän otti ne mukaansa, niin kuin vaimokin piti talouskalunsa. Silloisessa yhteiskunnassa vallinneen tavan mukaan mies oli siis myös uuden ravinnonlähteen, karjan, ja myöhemmin uuden työvälineen, orjien, omistaja. Mutta samassa yhteiskunnassa vallinneen tavan mukaan hänen lapsensa eivät voineet periä häntä, sillä perinnön laita oli seuraavasti.
Äidinoikeuden mukaan, siis niin kauan kuin syntyperä laskettiin vain naispuolista linjaa, ja suvun alkuaikaisen perimistavan mukaan kuolleen perillisiä olivat suvun jäsenet. Omaisuuden täytyi jäädä suvulle. Koska esineet olivat vähäpätöisiä, ne lienevät käytännössä siirtyneet alusta pitäen lähimmille sukulaisille, siis äidinpuoleisille verisukulaisille. Mutta kuolleen miehen lapset eivät kuuluneet hänen, vaan äitinsä sukuun; he perivät äitinsä, aluksi yhdessä äidin muiden verisukulaisten kanssa, myöhemmin ehkä ensisijaisesti; isäänsä he eivät voineet kuitenkaan periä, koska eivät kuuluneet tämän sukuun, vaan isän omaisuuden täytyi jäädä hänen suvulleen. Karjalaumojen omistajan kuoltua hänen karjalaumansa siirtyivät siis lähinnä hänen veljilleen ja sisarilleen ja sisarten lapsille tai hänen äitinsä sisarten jälkeläisille. Hänen omat lapsensa sitä vastoin jäivät perinnöttä.
Siis sitä mukaa kuin rikkaudet lisääntyivät, ne toisaalta asettivat miehen tärkeämpään asemaan perheessä kuin vaimon ja toisaalla herättivät pyrkimystä muuttaa tavanomaista perimisjärjestystä lasten eduksi käyttämällä hyväksi tätä lujittunutta asemaa. Mutta tämä ei käynyt päinsä niin kauan kuin syntyperä määriteltiin äidinoikeuden mukaan. Äidinoikeus oli siis kumottava ja se kumottiin. Tämä ei ollut lainkaan niin vaikeaa kuin se meistä nyt näyttää. Sillä tämä mullistus, joka on ihmiskunnan kokemista mullistuksista perinpohjaisimpia, ei koskenut ketään suvun elossaolevaa jäsentä. Kaikki sen jäsenet saivat jäädä siksi, minä ennen olivat olleet. Riitti pelkkä päätös, että vastaisuudessa suvun miehisten jäsenten jälkeläiset pysyvät suvussa, kun taas suvun naispuolisten jäsenten jälkeläiset erotetaan siitä ja siirretään isänsä sukuun. Siten tehtiin loppu naispuolista linjaa noudattavasta syntyperän laskemisesta ja äidinoikeuden mukaisesta perintöoikeudesta sekä alettiin laskea syntyperä miespuolista linjaa ja noudattaa isänpuolista perintöoikeutta. Kuinka ja milloin tämä mullistus on tapahtunut sivistyskansojen keskuudessa, siitä emme tiedä mitään. Se kuuluu kokonaan esihistorialliseen aikaan. Mutta siitä, että se on tapahtunut, ovat enemmän kuin riittävänä todistuksena varsinkin Bachofenin kokoamat runsaat tiedot äidinoikeuden jäänteistä; kuinka helposti tuo mullistus tapahtuu, näkyy useista intiaaniheimoista, joiden keskuudessa se on tapahtunut vasta hiljattain tai on vasta tapahtumassa osaksi lisääntyvän varallisuuden ja muuttuneiden elintapojen vaikutuksesta (siirtyminen metsistä preerioille), osaksi sivistyksen ja lähetyssaarnaajien moraalisesta vaikutuksesta. Missourin kahdeksasta heimosta kuudella on miespuolista, mutta kahdella vielä naispuolista linjaa noudattava syntyperä- ja perintöjärjestys. Shawnee-, miami- ja delaware-heimon keskuuteen on juurtunut tapa siirtää lapset isän sukuun antamalla heille joku isän suvun nimistä, jotta he voisivat periä isän. »Ihmisen synnynnäistä rikkiviisautta on muuttaa asioita muuttamalla niiden nimiä ja löytää takaportti perinnäistavan murtamiseksi perinnäistavan puitteissa, kun suoranainen etu on siihen riittävänä syynä!» (Marx.) Siten syntyi auttamatonta sekaannusta, joka saatettiin poistaa ja osittain poistettiinkin vain siirtymällä isänoikeuteen. »Tämä siirtyminen näyttää yleensä mitä luonnollisimmalta.» (Marx.) Siitä mitä vertailevan oikeustieteen miehet tietävät kertoa meille — tosin miltei vain olettamuksina — tavasta, jolla tämä siirtyminen tapahtui vanhan maailman sivistyskansojen keskuudessa, ks. M. Kovalevskilta, »Perheen ja omaisuuden alkuperä ja kehitys lyhyesti esitettynä», Tukholma 1890.
Äidinoikeuden kumoaminen oli naissukupuolen maailmanhistoriallinen tappio. Mies tarttui ohjaksiin myös kotona, ja nainen menetti arvoasemansa, hänet tehtiin palvelijaksi, miehen halujen orjattareksi ja pelkäksi lastensiittämisvälineeksi. Tätä naisen alennustilaa, joka tuli julkisesti ilmi varsinkin sankariajan ja sitäkin enemmän klassisen ajan kreikkalaisilla, on vähitellen kaunisteltu ja peitelty sekä paikoittain muodollisesti lievennetty, mutta siitä ei ole suinkaan tehty loppua.
Näin perustetun miesten yksinvallan ensimmäisenä aikaansaannoksena ilmestyi nyt eräänlainen välimuoto: patriarkaalinen perhe. Tunnusomaisinta sille ei ole monivaimoisuus, josta alempana, vaan se, että
»joku määrä vapaita ja ei-vapaita henkilöitä järjestyy perheenpään isänvallan alaiseksi perheeksi. Seemiläisillä tämä perheenpää elää monivaimoisuudessa, ei-vapailla on vaimo ja lapsia, ja koko järjestymisen tarkoituksena on karjalaumojen hoitaminen määräalueella.»[9]
Oleellista on epävapaiden ottaminen perheeseen ja isänvalta; siksi roomalainen perhe on tämän tyyppisistä perhemuodoista täydellisin. Sana familia ei merkinnyt alun perin sentimentaalisuudesta ja kotiriidoista koostunutta nykypäivien poroporvarin ihannetta; roomalaisilla se ei tarkoittanut alun perin lainkaan avioparia eikä tämän lapsia, vaan yksinomaan orjia. Famulus merkitsi kotiorjaa ja familia oli yhdelle miehelle kuuluvien orjien joukko. Vielä Gaiuksen aikana familia, id est patrimonium (so. perintöosa), testamentattiin jälkisäädöksellä. Tämän sanan keksivät roomalaiset tarkoittamaan uutta yhteiskuntaorganismia, jonka päämies piti vaimon, lapset ja joukon orjia roomalaisen isänvaltansa alaisena omaten samalla määräysvallan näiden kaikkien elämään ja kuolemaan.
»Sana ei siis ole vanhempi kuin latinalaisheimojen rautapanssarinen perhejärjestelmä, joka syntyi peltoviljelyksen ja laillistetun orjuuden tultua käytäntöön ja arjalais-itaalien erottua kreikkalaisista.»[10]
Marx lisää: »Nykyiseen perheeseen sisältyy ituna paitsi orjuus (servitus) myös maaorjuus, sillä siihen on alun perin liittynyt maanviljelysrasituksia. Siihen sisältyvät pienoiskoossa kaikki ne vastakohdat, jotka myöhemmin kehittyvät laajasti yhteiskunnassa ja sen valtiossa.»
Sellainen perhemuoto merkitsee siirtymistä pareittaisaviosta yksiavioisuuteen. Vaimon uskollisuuden, siis lasten isyyden varmistamiseksi vaimo jätetään miehen ehdottomaan valtaan: jos mies tappaa vaimonsa, hän käyttää vain oikeuttaan.
Patriarkaalisen perheen mukana joudumme kirjoitetun historian piiriin ja siten sille alalle, jossa vertaileva oikeustiede voi antaa meille huomattavaa apua. Ja se on todellakin saanut aikaan tässä suhteessa oleellista edistystä. Saamme kiittää Maksim Kovalevskia (»Perheen ja omaisuuden alkuperä ja kehitys lyhyesti esitettynä», Tukholma 1890, s. 60–100) sen seikan todistamisesta, että patriarkaalinen yhteistalous, jonka tapaamme vielä nykyään serbialaisilla ja bulgarialaisilla zádruga (käännettävissä ehkä sanalla ystävyysliitto) tai bratstvo (veljeskunta)-nimisenä ja muunnetussa muodossa itämaalaisilla kansoilla, on ollut siirtymisasteena ryhmäavioliitosta syntyneen ja äidinoikeuteen perustuneen perheen ja nykyajan erillisen perheen välillä. Ainakin kun on kysymys vanhan maailman sivistyskansoista, arjalaisista ja seemiläisistä, niin tämä näyttää todistetulta.
Eteläslaavilainen zádruga on paras ja elävä esimerkki sellaisesta perheyhteisöstä. Zádrugaan kuuluu useita sukupolvia yhden isän jälkeläisiä ja näiden vaimoja, ja kaikki he asuvat yhdessä samassa talossa, viljelevät yhdessä peltojaan, saavat ravintonsa ja vaatteensa yhteisestä varastosta ja omistavat yhteisesti tulon ylijäämän. Yhteisö on kodinherran (domàčin) ylijohdon alainen; hän edustaa sitä ulospäin, saa myydä pienempiä esineitä, hoitaa kassaa ja on vastuussa siitä samoin kuin asioiden kulun säännöllisyydestä taloudessa. Hänet valitaan eikä hänen suinkaan tarvitse olla iältään vanhin. Naisia ja heidän työtään johtaa kodinherratar (domàčica), joka on tavallisesti domàčinin vaimo. Hänen sanansa on niin ikään painava, usein ratkaiseva valittaessa yhteisön tytöille puolisoja. Mutta korkein valta on perheneuvostolla, yhteisön kaikkien täysikasvuisten jäsenten, niin miesten kuin naistenkin, kokouksella. Tälle kokoukselle kodinherra tekee tiliä toimistaan; kokous tekee ratkaisevia päätöksiä, käyttää tuomiovaltaa yhteisön jäseniin nähden, päättää tärkeimmistä, varsinkin maaomaisuutta koskevista ostoista ja myynneistä jne.
Vasta noin kymmenen vuotta sitten todistettiin, että sellaisia suuria perheyhteisöjä on vielä olemassa Venäjälläkin;[11] nyt tunnustetaan yleisesti, että ne ovat juurtuneet yhtä lujasti venäläisiin kansantapoihin kuin obštšina eli kyläyhteisö. Ne esiintyvät vanhimmassa venäläisessä lakikirjassa, Jaroslavin »Pravdassa», samalla nimellä (vervj) kuin dalmatialaisissa laeissa,[12] ja niistä on todisteita myös puolalaisissa ja tšekkiläisissä historianlähteissä.
Germaaneillakaan Heuslerin mukaan (»Institutionen des deutschen Rechts») talousyksikkönä ei alun perin ole ollut erillinen perhe nykyisessä mielessä, vaan »talouskunta», johon kuului useita sukupolvia perheineen ja lisäksi melko usein epävapaita. Roomalaisenkin perheen katsotaan olleen tämäntyyppinen, ja sen mukaisesti on viime aikoina epäilty suuresti sitä, että talonisäntä olisi ollut ehdoton valtias ja perheenjäsenet täysin oikeudettomia häneen nähden. Myös kelttiläisillä lienee ollut Irlannissa samanlaisia perheyhteisöjä; Ranskassa ne säilyivät Nivernais'ssa parçonneries-nimisenä Ranskan vallankumoukseen saakka ja Franche Comtésta ne eivät ole hävinneet vielä kokonaan tänäkään päivänä. Louhansin seudulla (Saône et-Loire) on isoja talonpoikaistaloja, joissa on yhteinen, aina kattoon ulottuva korkea keskussali ja tämän ympärillä makuuhuoneet, joihin johtavat 6–8-askelmaiset portaat ja joissa asuu saman perheen useita sukupolvia.
Nearkhos mainitsee, että jo Aleksanteri Suuren aikaan Intiassa oli talousyhtymiä, jotka viljelivät; yhteisesti maata, ja sellaisia on vielä nykyäänkin samalla alueella, Pandžabissa ja kaikkialla maan luoteisosassa. Kaukasiassa Kovalevski on voinut itse todeta sellaisten olemassaolon. Algeriassa niitä on vielä kabyyleilla. Sellaisia on nähtävästi Amerikassakin; talousyhtymänä pidetään myös muinaisen Meksikon »calpullis»,[13] jota Zurita kuvaa; sitä vastoin Cunow (»Ausland»[14] n:ot 42–44, 1890) on todistanut melko selvästi, että Perussa oli sen valloittamisen aikoihin eräänlainen markkijärjestelmä (ja ihme kyllä tuon markin nimi oli marca), joka edellytti viljelysmaan aika-ajoittaista jakoa, siis yksityisviljelyä.
Joka tapauksessa patriarkallinen talouskunta yhteisine maaomaisuuksineen ja yhteisviljelyksineen saa nyt aivan toisen merkityksen kuin aikaisemmin. Me emme voi enää epäillä sitä tärkeää osaa, jota se esitti vanhan maailman sivistyskansojen ja joidenkin muiden kansojen keskuudessa eräänlaisena siirtymäasteena äidinoikeuteen perustuvan perheen ja erillisen perheen välillä. Palaamme myöhemmin siihen Kovalevskin päätelmään, että se olisi myös ollut siirtymäaste, josta on kehittynyt kylä- eli markkiyhteisö yksityisviljelyksineen ja ensin ajoittaisine ja sitten lopullisine pelto- ja niittymaan jakoineen.
Näiden talouskuntien sisäisestä perhe-elämästä huomautettakoon, että ainakin Venäjällä talonisännän sanotaan pahoin väärinkäyttäneen asemaansa talouskunnan nuorempien naisten, varsinkin miniöidensä suhteen ja muodostaneen heistä itselleen usein haaremin; siitä kerrotaan venäläisissä kansanlauluissa varsin kaunopuheisesti.
Vielä pari sanaa monivaimoisuudesta ja monimiehisyydestä ennen kuin siirrymme yksiavioisuuteen, joka kehittyi nopeasti äidinoikeuden kukistuttua. Nämä molemmat aviomuodot voivat olla vain poikkeuksia, niin sanoaksemme historiallisia ylellisyystuotteita lukuunottamatta ehkä vain tapausta, jolloin ne esiintyvät rinnakkaisesti jossakin maassa, mitä ei tiettävästi ole ollut. Koska siis miehet, joilla ei ole ollut mahdollisuutta monivaimoisuuteen, eivät ole voineet lohduttautua niiden naisten kanssa, jotka ovat jääneet liioiksi monimiehisyyden vuoksi, kun taas miesten ja naisten lukumäärä yhteiskunnallisista instituutioista riippumatta on ollut tähän saakka miltei yhtä suuri, niin kumpikaan aviomuoto ei ole voinut kohota yleisesti vallitsevaksi. Yhden miehen monivaimoisuus on ollut todellisuudessa ilmeisesti orjuuden tuote ja rajoittunut yksityisiin poikkeusasemassa oleviin henkilöihin. Seemiläisessä patriarkallisessa perheessä vain patriarkka itse ja korkeintaan vielä pari hänen poikaansa elävät monivaimoisuudessa, toiset saavat tyytyä yhteen vaimoon. Niin on nykyäänkin asianlaita kaikkialla itämailla; monivaimoisuus on rikkaiden ja ylhäisten etuoikeus ja naiset hankitaan pääasiallisesti ostamalla orjattaria; kansanjoukot elävät yksiavioisuudessa. Samanlainen poikkeus on monimiehisyys Intiassa ja Tiibetissä; sen varmaankin mielenkiintoista ryhmäavioliittoon perustuvaa alkuperää on vielä lähemmin tutkittava. Käytännössä monimiehisyys näyttää muuten paljon suvaitsevammalta kuin muhamettilaisten haaremien mustasukkaiset tavat. Ainakin Intian nayareilla on kyllä kolmella, neljällä tai useammalla miehellä yhteinen vaimo, mutta sen ohella kullakin heistä voi kolmen tai useamman muun miehen kanssa olla toinen yhteinen vaimo, ja samoin kolmas, neljäs jne. Ihme kun McLennan ei ole keksinyt tehdä näistä avioliittoklubeista, joissa voi olla jäsenenä useammassakin ja joita hän itse kuvaa, uutta klubiavioliiton ilmiötä. Muuten tämä avioliittoklubi ei ole suinkaan todellista monimiehisyyttä; se on päinvastoin, kuten jo Giraud-Teulon huomauttaa, ryhmäavioliiton erikoismuoto; miehet elävät monivaimoisuudessa, naiset monimiehisyydessä.
4. Yksiavioinen perhe. Se syntyy pareittaisavioisesta perheestä, kuten olen osoittanut, barbaarisuuden keski- ja yläasteen rajamailla; sen lopullinen voitto on alkavan sivistyskauden tunnusmerkkejä. Yksiavioinen perhe perustuu miehen herruuteen ja sen nimenomaisena tarkoituksena on siittää lapsia, joiden isyys on kiistaton, ja tämä isyys on tarpeen, koska näiden lasten on kerran rintaperillisinä perittävä isän omaisuus. Yksiavioinen perhe eroaa pareittaisavioliitosta kestävämpien aviositeiden vuoksi, joita molemmat puolet eivät enää voi purkaa mielensä mukaan. Sääntönä on, että nyt vain mies voi purkaa ne ja hylätä vaimonsa. Oikeuden aviolliseen uskottomuuteen turvaa hänelle myös nyt ainakin tapa (Code Napoléon[15] myöntää sen selvästi miehelle, mikäli hän ei tuo jalkavaimoaan kotiinsa perheen piiriin[16]), ja tuota oikeutta käytetään sitä laajemmin, mitä pitemmälle yhteiskunta kehittyy; mutta jos vaimo muistaa entisen sukupuolisuhteissa vallinneen käytännön ja aikoo palata siihen, niin häntä rangaistaan ankarammin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Kaikessa ankaruudessaan tapaamme uuden perhemuodon kreikkalaisilla. Jos kohta, kuten Marx huomauttaa, mytologian jumalattarien asema johdattaa meidät aikaisempaan kauteen, jolloin naisilla oli vielä vapaampi, kunnioitetumpi asema, niin sankariaikana miehen yliherruus ja orjattarien kilpailu on jo alentanut naisen. Lukekaapa »Odysseiasta», miten Telemakhos nuhtelee äitiään ja pakottaa hänet vaikenemaan.[17] Sodassa kaapatuista nuorista naisista tulee Homeroksen mukaan voittajien himojen uhreja; päälliköt valitsevat vuoronsa ja arvonsa mukaisesti itselleen kauneimmat; onhan, kuten tunnettua, koko »Iliaan» pohjana Akhilleuksen ja Agamemnonin riita orjattaresta. Homeroksen jokaisen huomattavamman sankarin ohessa mainitaan vankityttö, jonka kanssa sankari jakaa teltan ja vuoteen. Näitä tyttöjä otetaan mukaan kotimaahankin ja aviolliseen kotiin, kuten Aiskhyloksen Agamemnon Kassandran.[18] Orjattarien kanssa siitetyt pojat saavat pienen osan isän perinnöstä ja ovat täysin vapaita; Teukros on sellainen Telamonin avioton poika ja saa käyttää isänsä nimeä. Aviovaimolta vaaditaan, että hän suhtautuisi sovinnollisesti tähän kaikkeen, mutta pysyisi itse ankaran siveellisenä ja uskollisena puolisolleen. Sankariajan kreikkalainen nainen nauttii tosin suurempaa kunnioitusta kuin sivistyskauden nainen, mutta miehelle hän on kuitenkin loppujen lopuksi vain puolisonsa aviollisten perintölasten äiti, ylin taloudenhoitaja ja orjattarien johtajatar; näistä orjattarista mies voi mielensä mukaan ottaa ja ottaakin jalkavaimoja. Se että orjuus ja yksiavioisuus ovat olemassa rinnakkaisesti ja että on nuoria kauniita orjattaria, jotka kuuluvat miehelle kaikkinensa mitä heillä on, on antanut yksiavioisuudelle alusta alkaen sen erityisen luonteen, että yksiavioisuus on olemassa vain naista, muttei miestä varten. Ja tämä luonne sillä on vielä tänäänkin.
Mitä tulee myöhemmän kauden kreikkalaisiin, meidän on tehtävä ero doorilaisten ja joonialaisten välillä. Ensiksi mainituilla, joista klassisena esimerkkinä on Sparta, avioliittosuhteet olivat monessa suhteessa vieläkin vanhanaikaisemmat kuin Homeroksen kuvaamat. Spartassa oli pareittaisavioisuus, jota oli muovattu sikäläisten valtiokäsitysten mukaisesti ja joka muistutti vielä monessa suhteessa ryhmäavioliittoa. Lapsettomat avioliitot purettiin: kuningas Anaksandridas (noin 560 eaa.) otti lapsettoman vaimonsa lisäksi toisen ja piti kahta taloutta; samoihin aikoihin kuningas Ariston, jolla oli kaksi hedelmätöntä vaimoa, otti kolmannen vaimon, mutta myönsi kuitenkin vapauden toiselle vaimolleen. Toisaalta useilla veljeksillä saattoi olla yhteinen vaimo; ystävä saattoi jakaa ystävänsä kanssa tämän vaimon, johon hän oli mieltynyt, ja niin ikään pidettiin sopivana luovuttaa vaimo rotevan »oriin» käytettäväksi, kuten Bismarck olisi sanonut, vaikkei tämä olisi ollut maan kansalainenkaan. Vieläkin suurempaa tapojen vapautta kuvaa — Schömannin mielestä — muuan Plutarkhoksella esiintyvä kohta, jossa eräs spartalaisvaimo kehottaa ihailijaansa, joka ahdista häntä tarjouksillaan, kääntymään aviomiehen puoleen. Todellinen aviorikos, vaimon uskottomuus miehen selän takana, olikin sen tähden tuntematon. Toisaalta Spartassa ei ollut kotiorjuutta ainakaan parhaimpana aikana, helootit asuivat erikseen maatiloilla; kiusaus käyttää heidän vaimojaan oli spartalaisten[19] kohdalla sen vuoksi pienempi. Kaikkien näiden olosuhteiden vuoksi naiset olivat siis paljon kunnioitetummassa asemassa Spartassa kuin muiden kreikkalaisten keskuudessa. Spartan naiset ja Ateenan hetairojen parhaimmisto olivat ainoat kreikkalaiset naiset, joista heidän aikalaisensa puhuivat kunnioituksella ja joiden lausuntojen muistiinkirjoittamista he pitivät vaivan arvoisena.
Joonialaisiin nähden asianlaita oli kokonaan toisin. Sitä luonnehtii parhaiten Ateena. Tytöt opetettiin vain kehräämään, kutomaan ja ompelemaan, korkeintaan hiukan lukemaan ja kirjoittamaan. He elivät miltei eristettyinä, seurustelivat vain toisten naisten kanssa. Naisten huone muodosti eristetyn osan talosta; se sijaitsi yläkerrassa tai piharakennuksessa, johon miehet, varsinkaan vieraat, eivät helpolla päässeet ja johon naiset vetäytyivät miesten vieraillessa talossa. Naiset eivät menneet ulos muutoin kuin orjattaren saattamina, kotona heitä kirjaimellisesti vartioitiin; Aristofanes mainitsee molossilaisista koirista, joita pidettiin aviorikkojien pelotukseksi,[20] ja ainakin aasialaisissa kaupungeissa käytettiin naisten vartioimiseen eunukkeja, joita Khioksessa jo Herodotoksen aikana tehtiin kaupattavaksi ja Wachsmuthin mukaan muitakin kuin barbaareja varten. Euripides sanoo naista oikuremaksi,[21] taloudenhoitovälineeksi (sana on neutrisukua), ja lasten synnyttämistä lukuunottamatta nainen ei ollut ateenalaisille muuta kuin ylin palvelijatar. Miehellä oli voimisteluharjoituksensa ja julkinen toimintansa, joista nainen oli syrjäytetty; sitä paitsi miehen käytettävissä oli usein vielä orjattaria ja Ateenan kukoistuskaudella laaja ja jopa valtion suosima prostituutio. Juuri tämän prostituution perustalla kehittyivät ne Kreikan ainoat naisluonteet, jotka älynsä ja taiteellisen makunsa puolesta samoin kuin spartalaisnaiset luonteensa puolesta kohosivat antiikin naisen yleistä tasoa korkeammalle. Mutta se, että ensin täytyi muuttua hetairaksi voidakseen olla todellinen nainen, tuomitsee mitä ankarimmin ateenalaisen perheen.
Ateenalainen perhe muodostui ajan oloon esikuvaksi, jonka mukaan järjestivät kotiolonsa paitsi muut joonialaiset myös vähitellen kaikki kotimaan ja siirtoloiden kreikkalaiset. Mutta kaikesta erakkoelämästä ja vartioinnista huolimatta kreikattaret löysivät kyllin usein tilaisuuksia pettääkseen miehiään. Nämä häpesivät osoittaa jonkinlaista rakkautta vaimoaan kohtaan ja huvittelivat antautumalla jos minkälaisiin lemmenseikkailuihin hetairojen kanssa; mutta naisten alentaminen koitui kostoksi itse miehille ja alensi heitäkin aina niin pitkälle, että he vaipuivat luonnonvastaiseen poikarakkauteen ja häpäisivät Ganymedes-tarulla niin jumalansa kuin itsensäkin.
Sellainen oli yksiavioisuuden alkuperä, sikäli kuin sen jälkiä on havaittavissa muinaisajan sivistyneimmillä ja kehittyneimmillä kansoilla. Se ei ollut suinkaan yksilöllisen sukupuolirakkauden hedelmä; tämän rakkauden kanssa sillä ei ollut kerrassaan mitään tekemistä, sillä avioliitot pysyivät edelleenkin sovinnaisavioliittoina. Se oli ensimmäinen perhemuoto, jonka perustana eivät olleet luonnolliset, vaan taloudelliset ehdot, nimittäin yksityisomaisuuden voitto alkuperäisestä luontaisesta yhteisomaisuudesta. Miehen herruus perheessä ja sellaisten lasten siittäminen, jotka saattoivat olla vain hänen ja joiden oli määrä periä hänen rikkautensa, vain tämä oli yksiavioisuuden tarkoitus, minkä kreikkalaiset ovat avoimesti sanoneet. Muussa suhteessa se muodostui heille taakaksi, velvollisuudeksi, joka heidän oli täytettävä jumalia, valtiota ja esivanhempiaan kohtaan. Ateenassa laki ei määrännyt ainoastaan avioliittoa, vaan myös määräsi miehen täyttämään niin sanottujen aviovelvollisuuksien minimin.
Yksiavioisuus ei siis ilmesty historiaan suinkaan miehen ja vaimon sovintoon perustuvana liittona eikä semmitenkään avioliiton korkeimpana muotona. Päinvastoin. Se ilmestyy sukupuolen harjoittamana toisen sukupuolen sortona, koko esihistoriassa tähän asti tuntemattoman sukupuolien vastakohtaisuuden julistuksena. Eräässä vanhassa, Marxin ja minun 1846 laatimassa, julkaisematta jääneessä käsikirjoituksessa on sanat: »Ensimmäinen miehen ja naisen välinen työnjako koski lasten siittämistä».[22] Tähän voin nyt lisätä: ensimmäinen historiassa esiintyvä luokkavastakohta muodostuu samaan aikaan kun kehittyy miehen ja vaimon välinen antagonismi yksiavioisuudessa, ja luokkasorto alkaa samaan aikaan kun miessukupuoli orjuuttaa naissukupuolen. Yksiavioisuus oli suuri historiallinen edistysaskel, mutta samalla siitä alkaa orjuuden ja yksityisten rikkauden ohella se nykyisinkin jatkuva kausi, jolloin jokainen edistysaskel on samalla suhteellinen taka-askel ja jolloin toisen hyvinvointi ja edistyminen tapahtuu toisen onnettomuuden ja sortamisen kustannuksella. Yksiavioisuus on se sivilisoituneen yhteiskunnan solumuoto, jonka mukaan jo voimme tutkia tämän yhteiskunnan sisällä täysin kehittyneiden vastakohtien ja ristiriitojen luonnetta.
Entinen sukupuoliyhteyden suhteellinen vapaus ei kadonnut suinkaan pareittaisavion eikä edes yksiavioisuuden voittaessa.
»Entinen avioliittojärjestelmä, jonka rajat kävivät yhä ahtaammiksi punalua-ryhmien vähitellen tapahtuvan häviämisen vuoksi, oli yhä vieläkin sinä ympäristönä, jossa perhe kehittyi, ja jarrutti perheen kehitystä aina sivistyneisyyden koittoon asti. Sen hävitti lopullisesti uudenmuotoinen hetairismi, joka seuraa ihmisiä sivistyskauteenkin synkkänä perheen varjona.»
Morgan tarkoittaa hetairismilla sitä yksiavioisuuden ohella ilmenevää sukupuoliyhteyttä, jota miehet harjoittavat naimattomien naisten kanssa avioliiton ulkopuolella ja joka, kuten tunnettua, kukoistaa hyvin erilaisissa muodoissa koko sivistyskauden aikana muuttuen yhä avoimemmaksi prostituutioksi. Tämä hetairismi juontaa alkunsa välittömästi ryhmäavioliitosta, naisten antautumisuhrista, jolla he ostivat itselleen oikeuden siveyteen. Rahasta-antautuminen oli ensin uskonnollinen toimitus; se tapahtui rakkauden jumalattaren temppelissä, ja raha meni alussa temppelin rahastoon. Armenian Anaitisin ja Korintin Afroditen hieroduulit[23] samoin kuin Intian uskonnolliset temppelitanssijattaret, ns. bajadeerit (sana on typistetty portugalilaisesta sanasta bailadeira, tanssijatar), olivat ensimmäisiä prostituoituja. Antautumista, joka alkujaan oli jokaisen naisen velvollisuus, harjoittivat myöhemmin nämä papittaret yksinään kaikkien toisten puolesta. Toisilla kansoilla hetairismi johtuu tytöille ennen avioliittoa myönnetystä sukupuolivapaudesta ja on siis niin ikään ryhmäavioliiton jäänne, joskin se on periytynyt meille toista tietä. Omistuksellisen eriarvoisuuden syntyessä, siis jo barbaarisuuden yläasteella, esiintyy orjatyön ohessa satunnaisesti palkkatyötä ja samalla tämän välttämättömänä seuralaisena vapaiden naisten ammattimaista prostituutiota orjattarien pakollisen antautumisen ohella. Siten se perintö, jonka ryhmäavioliitto on sivistyneisyydelle jättänyt, on kaksinainen, niin kuin kaikki mitä sivistys on luonut, on kaksinaista, kaksimielistä, ristiriitaista, vastakohtaista: toisaalta on olemassa yksiavioisuus, toisaalta hetairismi ja sen äärimmäinen muoto — prostituutio. Hetairismi on yhteiskunnallinen instituutio yhtä hyvin kuin kaikki muukin; se on entisen sukupuolivapauden jatkumista miesten hyväksi. Se tuomitaan sanoissa, mutta todellisuudessa sitä ei ainostaan siedetä, vaan myös kernaasti harjoitetaan, varsinkin hallitsevien luokkien keskuudessa. Todellisuudessa tämä tuomitseminen ei kohdistu suinkaan hetairismia harjoittaviin miehiin, vaan ainoastaan naisiin: näitä halveksitaan ja hyljeksitään, jotta miesten ehdoton herruus naissukupuoleen nähden voitaisiin julistaa siten vielä kerran yhteiskunnalliseksi peruslaiksi.
Mutta itse yksiavioisuuden sisällä muodostuu samalla toinen vastakohta. Hetairismilla elämäänsä kaunistavan aviomiehen vieressä seisoo hylätty aviovaimo. Vastakohdan toinen puoli ei voi olla olemassa ilman toista, niin kuin kädessä ei voi olla kokonaista omenaa sen jälkeen, kun toinen puoli siitä on syöty. Miesten mielipide oli nähtävästi kuitenkin toinen siihen saakka, kunnes heidän vaimonsa oikaisivat heitä. Yksiavioisuutta seuraa kaksi vakinaista yhteiskunnallista tyyppiä, jotka aikaisemmin olivat tuntemattomia: vaimon vakinainen rakastaja ja aisankannattaja. Miehet olivat saaneet voiton naisista, mutta voitetut ottivat jalomielisesti huolekseen voittajien kruunaamisen. Yksiavioisuuden ja hetairismin rinnalle muodostui voittamattomaksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi aviorikos, joka oli kielletty, josta rangaistiin ankarasti, mutta jota ei voitu ehkäistä. Lapsiin nähden varma isyys perustui kuten ennenkin korkeintaan siveelliseen vakaumukseen, ja ratkaistakseen ratkaisemattoman ristiriidan Code Napoleon, artikla 312, sääti:
»L'enfant conçu pendant le mariage a pour père le mari»; »avioliiton kestäessä siitetyn lapsen isä on aviomies».
Se on tulos kolmetuhatta vuotta kestäneestä yksiavioisuudesta.
Ne erilliset perheet, jotka pysyvät uskollisina historialliselle synnylleen ja joissa miehen yksinomainen herruus saattaa miehen ja vaimon välisen ristiriidan selvästi näkyviin, ovat siis pienoiskuvia niistä vastakohtaisuuksista ja ristiriidoista, joissa sivistyneisyyden koittaessa luokiksi jakautunut yhteiskunta liikkuu ja joita se ei voi ratkaista tai voittaa. Puhun tässä luonnollisesti vain niistä pariskunnista, joiden avioelämä todellisuudessa kulkee yksiavioisuuden alkuperäisen luonteen säännösten mukaisesti vaimon kapinoidessa kuitenkin miehen herruutta vastaan. Etteivät läheskään kaikki avioliitot ole sellaisia, sitä ei tiedä kukaan paremmin kuin saksalainen poroporvari, joka ei osaa vaalia herruuttaan kotona sen paremmin kuin valtiossa; hänen vaimonsa on sen vuoksi täydellä oikeudella isännän housuissa, joiden arvoinen mies ei ole. Mutta hän luulee silti olevansa paljon korkeammalla ranskalaista kärsimystoveriaan, jolle käy useammin kuin hänelle itselleen paljon pahemmin.
Erillinen perhe ei muuten ole esiintynyt suinkaan kaikkialla ja kaikkina aikoina siinä klassisen karkeassa muodossa, joka sillä oli kreikkalaisten keskuudessa. Roomalaisilla, joilla tulevina maailmanvalloittajina oli laajempi, vaikka tosin vähemmän hienostunut käsite asioista kuin kreikkalaisilla, vaimo oli vapaampi ja kunnioitetumpi. Roomalainen uskoi, että hänen valtansa määrätä vaimonsa elämästä ja kuolemasta riittää takaamaan aviouskollisuuden. Niin ikään vaimo saattoi heillä halunsa mukaan purkaa avioliiton yhtä hyvin kuin mieskin. Mutta suurin edistys yksiavioisuuden kehityksessä tapahtui epäilemättä germaanien astuessa historian näyttämölle, koska näyttää, että juuri heillä, kaiketi heidän köyhyytensä vuoksi, yksiavioisuus ei ollut kehittynyt silloin vielä lopullisesti pareittaisavioisuudesta. Tämä päätelmämme perustuu kolmeen Tacituksen mainitsemaan seikkaan. Ensiksikin: vaikka avioliittoa pidettiin sangen pyhänä — »he tyytyvät yhteen vaimoon, naisten suojana on siveys» — niin ylhäisten ja heimopäälliköiden keskuudessa oli kuitenkin monivaimoisuutta, siis samaan tapaan kuin amerikkalaisilla, joiden keskuudessa vallitsi pareittaisavioisuus. Toiseksi: siirtyminen äidinoikeudesta isänoikeuteen oli saattanut tapahtua vasta vähän aikaisemmin, koskapa äidin veljeä — joka oli lähin miespuolinen sukulainen äidinoikeuden mukaan — pidettiin vielä miltei läheisempänä sukulaisena kuin omaa isää; tämäkin vastaa Amerikan intiaanien käsitystä, ja juuri heiltä Marx, kuten hän usein sanoi, oli löytänyt avaimen oman muinaisuutemme ymmärtämiseen. Ja kolmanneksi: naiset nauttivat germaaneilla suurta kunnioitusta ja vaikuttivat myös julkisiin asioihin, mikä on suoranaisessa ristiriidassa yksiavioisuudelle ominaisen miesherruuden kanssa. Miltei kaikissa näissä seikoissa germaanit eivät eroa spartalaisista, joiden keskuudesta, kuten olemme huomanneet, pareittaisavioisuus ei liioin ollut vielä kokonaan hävinnyt. Siis tässäkin suhteessa germaanit saattoivat maailmassa valtaan aivan uuden tekijän. Uusi yksiavioisuus, joka kehittyi roomalaisvallan raunioilla kansojen sekoittuessa, teki miehen herruuden muodoltaan lievemmäksi ja naisten aseman ainakin ulkonaisesti paljon kunnioitetummaksi ja vapaammaksi kuin se oli ollut koskaan klassisena muinaisaikana. Vasta sitten kävi mahdolliseksi, että yksiavioisuuden pohjalla — sen piirissä, sen ohella ja sitä vastoin, miten milloinkin — alkoi se mitä suurin siveellinen edistys, josta saamme kiittää yksiavioisuutta, nimittäin nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus, jota ei tunnettu lainkaan aikaisemmassa maailmassa.
Tämä edistys aiheutui kuitenkin epäilemättä siitä seikasta, että germaanit elivät vielä pareittaisperheen kautta ja oksastivat yksiavioisuuteen pareittaisperhettä vastaavan naisen aseman sikäli kuin se oli mahdollista, eikä suinkaan jostakin germaanien luontaisesta tarunomaisesta, ihmeellisestä siveellisestä puhtaudesta, joka rajoittui siihen, ettei pareittaisaviossa todellakaan ollut niin räikeitä siveellisiä vastakohtia kuin yksiavioisuudessa. Päinvastoin, varsinkin kaakkoon Mustanmeren rannikkoarojen paimentolaisten luokse tekemillään vaellusmatkoilla germaanit olivat pahoin rappeutuneet siveellisesti ja omaksuneet heiltä paitsi ratsastustaitoa myös inhottavia luonnottomia paheita, kuten Ammianus selvästi osoittaa taifaleista ja Prokopios heruleista.
Mutta vaikka yksiavioisuus oli kaikista tunnetuista perhemuodoista ainoa muoto, jossa nykyaikainen sukupuolirakkaus saattoi kehittyä, niin tämä ei merkitse, että se olisi kehittynyt siinä yksinomaan tai edes pääasiassa aviopuolisoiden keskinäisenä rakkautena. Miehen herruuden alaisen lujan yksiavioisuuden koko luonne esti sellaisen. Kaikkien historiallisesti toimivien, ts. kaikkien hallitsevien luokkien keskuudessa, avioliiton solmiminen pysyi vanhempien järjestämänä sopimusasiana, jona se oli ollut pareittaisaviosta lähtien. Ja sukupuolirakkauden ensimmäinen historiallinen muoto, joka ilmenee intohimona, jokaisen (ainakin hallitsevaan luokkaan kuuluvan) ihmisen osaksi tulevana intohimona, sukupuolivietin korkeimpana muotona — mikä juuri on sen erikoisluonne — tämä sukupuolirakkauden ensimmäinen muoto, keskiajan ritarirakkaus, ei suinkaan ollut aviollista rakkautta. Päinvastoin. Klassisessa muodossaan, provencelaisilla, ritarirakkaus viilettää täysin purjein aviorikokseen, jota runoilijat ylistävät. Provencelaisen rakkausrunouden kukkia ovat »albat» (albas), saksaksi Tagelieder (huomenlaulut). Niissä kuvaillaan kirkkain värein, kuinka ritari lojuu vuoteessa kaunottarensa — toisen vaimon — kanssa, samaan aikaan kun ulkona seisoo vartija, joka huutaa hänelle heti, kun aamurusko (alba) kajastaa, jotta ritari voisi poistua huomaamatta; erokohtauksesta muodostuu sitten laulun huippukohta. Pohjoisranskalaiset ja kunnon saksalaisetkin omaksuivat niin ikään tämän runolajin ja sitä vastaavan ritarirakkaustavan ja vanha Wolfram von Eschenbachimme on samasta arkaluontoisesta aiheesta jättänyt jälkeensä kolme ihanaa huomenlaulua, joista pidän enemmän kuin hänen kolmesta pitkästä sankarirunoelmastaan.
Porvarillinen avioliiton solmiminen tapahtuu meidän päivinämme kahdella tavalla. Katolisissa maissa vanhemmat pitävät kuten ennenkin huolen sopivan vaimon hankkimisesta nuorelle porvarispojalle, ja seurauksena on luonnollisesti yksiavioisuudelle ominaisen ristiriidan kehittyminen mitä täydellisimmäksi: hetairismin rehottaminen miehen osalta, aviorikoksen rehottaminen naisen osalta. Katolinen kirkko lieneekin kumonnut avioeron vain siksi, koska se vakuuttui siitä, ettei aviorikosta yhtä vähän kuin kuolemaakaan vastaan ole mitään lääkettä. Protestanttisissa maissa taas on tavallista, että porvarispoika saa enemmän tai vähemmän vapaasti etsiä itselleen vaimon omasta luokastaan, minkä vuoksi avioliiton solmimisen perustana voi olla tietty määrä rakkauttakin, ja sitä aina edellytetäänkin protestanttisen ulkokultaisuuden mukaisesti säädyllisyyden vuoksi. Protestanttisissa maissa mies harjoittaa veltommin hetairismia ja nainen rikkoo harvemmin aviouskollisuutta vastaan. Mutta koska ihmiset pysyvät kaikenlaisessa avioliitossa sellaisina, millaisia he olivat ennen avioliittoa, ja koska protestanttisten maiden porvarit ovat enimmäkseen poroporvareita, niin tämä protestanttinen yksiavioisuus johtaa parhaimmissakin tapauksissa vain sietämättömän ikävään aviolliseen yhteyteen, jota sanotaan perheonneksi. Näitä kumpaakin avioliittotapaa kuvaa parhaiten romaani, katolilaista tapaa ranskalainen, protestanttista saksalainen. Kummassakin »he saavat toisensa»: saksalaisessa nuorimies tytön, ranskalaisessa aviomies »aisankannattajan» osan. Tällöin ei ole suinkaan aina selvää, kumpi heistä on huonommassa asemassa. Senpä vuoksi saksalaisen romaanin pitkäveteisyys kauhistuttaa ranskalaista porvaria yhtä paljon kuin ranskalaisen romaanin »epäsiveellisyys» saksalaista poroporvaria. Muuten viime aikoina, siitä lähtien kun »Berliini on alkanut muodostua maailmankaupungiksi», saksalainen romaani on alkanut vähemmän epäröiden kuvailla hetairismia ja aviollista uskottomuutta, jotka siellä on tunnettu hyvin jo kauan.
Mutta kummassakin tapauksessa avioliiton määrää asianomaisten luokka-asema ja sikäli se on aina sovinnaisavioliitto. Tämä sovinnaisavioliitto muodostuu kummassakin tapauksessa melko usein räikeäksi prostituutioksi, usein molemmin puolin, mutta useimmiten vaimoon nähden, joka eroaa tavallisesta ilotytöstä vain siinä, että hän ei vuokraa ruumistaan tuntipalkalla kuten palkkatyöntekijä, vaan myy sen kerta kaikkiaan orjuuteen. Ja kaikkiin sovinnaisavioliittoihin nähden pitävät paikkansa Fourierin sanat:
»Niin kuin kieliopissa kahdesta kiellosta muodostuu yksi myönteinen väite, niin myös avioliittomoraalissa kaksi prostituutiota käy yhdestä hyveestä.»
Naisen suhteen sukupuolirakkaus on ja voi olla todella sääntönä vain sorrettujen luokkien, nykyään siis proletariaatin keskuudessa, riippumatta siitä, onko tämä suhde virallisesti vahvistettu vai ei. Mutta näissä tapauksissa ei ole mitään klassisen yksiavioisuuden perusteita. Näissä tapauksissa ei ole olemassa mitään omaisuutta, jonka säilyttämiseksi ja perimiseksi juuri luotiinkin yksiavioisuus ja miehen herruus, eikä sen tähden myöskään mitään syytä miehen herruuden pystyttämiseen. Sitä paitsi keinotkin puuttuvat: siviilioikeus, joka suojelee tätä herruutta, on olemassa vain omistavia varten ja heidän ja proletaarien kanssakäymistä varten; se maksaa rahaa eikä sillä työläisen köyhyyden vuoksi ole mitään merkitystä siltä kannalta, miten työläinen suhtautuu vaimoonsa. Siinä on ratkaiseva merkitys aivan toisenlaisilla henkilökohtaisilla ja yhteiskunnallisilla suhteilla. Varsinkin sen jälkeen, kun suurteollisuus on karkottanut naisen kodista työmarkkinoille ja tehtaaseen ja tekee hänestä useinkin perheen elättäjän, miehen herruuden viimeisetkin rippeet ovat menettäneet kaiken pohjan proletaarin asunnossa, jos kohta siellä onkin vielä yksiavioisuuden vakiintuessa juurtunutta raakuutta naista kohtaan. Proletaarin perhe ei ole siis enää yksiavioinen tämän sanan tarkassa merkityksessä, vaikka rakkaus olisikin molemmin puolin mitä intohimoisinta ja uskollisuus mitä lujinta ja vaikka olisikin suoritettu kaikki mahdolliset hengelliset ja maalliset vihkimiset. Sen tähden myös yksiavioisuuden ikuiset seuralaiset, hetairismi ja aviorikos, esittävät siinä kerrassaan mitätöntä osaa; vaimo on tosiasiallisesti saanut jälleen oikeuden avioeroon ja elleivät puolisot voi sietää toisiaan, he mieluummin eroavat. Sanalla sanoen proletaariavioliitto on yksiavioinen sanan etymologisessa, muttei suinkaan historiallisessa mielessä.
Lakimiehemme selittävät kyllä, että lainsäädännön edistyksellinen kehitys tekee naisten osalta kaiken valittamisen yhä suuremmassa määrin aiheettomaksi. Sivistysmaiden nykyaikaiset lakijärjestelmät tunnustavat yhä useammin, että ollakseen pätevä avioliiton täytyy olla kummankin puolen vapaaehtoinen sopimus ja että myös avioliitossa kummallakin puolella täytyy olla toistensa suhteen yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Jos näitä molempia vaatimuksia noudatettaisiin johdonmukaisesti, naisilla olisi kaikki mitä he voivat vaatia.
Tämä aito juridinen perustelu on aivan samanlainen kuin se, jolla radikaali tasavaltalainen porvari silloin tällöin rauhoittaa proletaaria. Työsopimuksenhan pitäisi muka olla tehty molemmin puolin vapaaehtoisesti. Mutta sitä pidetään vapaaehtoisesti tehtynä siksi, koska laki asettaa paperilla kummankin puolen samaan asemaan. Toisen puolen erilaisesta luokka-asemasta johtuva valta, toisen puolen harjoittama toisen puolen painostus — molempien todellinen taloudellinen asema — ei liikuta lakia. Ja työsopimuksen voimassaoloaikana kummallakin puolella pitäisi olla jälleen samat oikeudet, koska toinen tai toinen ei ole niistä nimenomaan luopunut. Laki ei voi taaskaan mitään sille, että taloudellinen asiaintila pakottaa työläisen luopumaan viimeisestäkin näennäisestä tasa-arvoisuudesta.
Edistyksellisimmänkin lain vaatimukset on avioliittoon nähden tyydytetty täydellisesti heti, kun asianomaiset ovat merkityttäneet vapaaehtoisuutensa muodollisesti pöytäkirjaan. Mitä tapahtuu juridisten kulissien takana, missä todellinen elämä sykkii, ja miten tämä vapaaehtoisuus syntyy, siitä lainsäätäjä ja lainkäyttäjä voivat olla huolehtimatta. Mutta tässä suhteessa luulisi lainkäytön yksinkertaisimmankin vertailemisen osoittavan lakimiehelle, miten tämän vapaaehtoisuuden laita on. Maissa, missä lapsille on laillisesti turvattu osuus vanhempien omaisuuden perimiseen, siis missä heitä ei voida tehdä perinnöttömiksi — mm. Saksassa ja ranskalaisen oikeuden maissa — lapset ovat avioliiton solmimiseen nähden riippuvaisia vanhempien suostumuksesta. Englantilaisen oikeuden maissa, joissa laki ei vaadi vanhempien suostumusta avioliiton solmimiseen, vanhemmilla on myös täydellinen vapaus omaisuutensa testamenttaamiseen ja he voivat mielensä mukaan tehdä lapsensa perinnöttömiksi. Onhan selvää, että siitä huolimatta ja juuri siitä syystä vapaus avioliiton solmimiseen ei ole Englannissa eikä Amerikassa niiden luokkien keskuudessa, joilla on jotakin perittävää, asiallisesti hitustakaan suurempi kuin Ranskassa ja Saksassa.
Miehen ja naisen juridisen tasa-arvoisuuden laita avioliitossa ei ole sen paremmin. Kummankin oikeudellinen eriarvoisuus, jonka olemme perineet aikaisempien yhteiskuntaolojen ajoilta, ei ole naisen taloudellisen sorron syy, vaan sen seuraus. Muinaisessa kommunistisessa kotitaloudessa, johon kuului useita aviopareja ja heidän lapsensa, naisille uskottu taloudenhoito oli yhteiskunnallisesti yhtä tarpeellinen elinkeino kuin miesten ravintoainehankinnat. Patriarkallisen perheen ja sitäkin enemmän erillisen yksiavioisen perheen muodostuessa tilanne muuttui. Kotitalouden hoito kadotti yhteiskunnallisen luonteensa. Se ei enää koskenut yhteiskuntaa. Se muodostui yksityisluonteiseksi palvelukseksi; vaimosta tuli ylimmäinen palvelijatar, joka oli syrjäytetty yhteiskunnallisesta tuotannosta. Vasta meidän aikamme suurteollisuus on avannut hänelle — ja yhäkin vain proletaarinaiselle — jälleen tien yhteiskunnalliseen tuotantoon, mutta kuitenkin niin, että mikäli hän suorittaa velvollisuutensa yksityisen perheen palveluksessa, hän jää syrjäytetyksi yhteiskunnallisesta tuotannosta eikä voi ansaita mitään, ja mikäli hän haluaa osallistua yhteiskunnalliseen elinkeinoelämään ja ansaita itsenäisesti, hän ei kykene täyttämään perhevelvollisuuksiaan. Ja tässä suhteessa naiselle käy samoin niin tehtaassa kuin muillakin työaloilla aina lääketiedettä ja asianajotointa myöten. Nykyaikainen yksityisperhe perustuu naisen avoimeen tai piilevään kotiorjuuteen, ja nykyaikainen yhteiskunta on massa, joka koostuu pelkistä yksityisistä perheistä, sen molekyyleista. Useimmissa tapauksissa, ainakin omistavien luokkien keskuudessa, miehen täytyy nykyään ansaita rahaa, elättää perhe, ja se asettaa hänet valta-asemaan, joka ei kaipaa mitään erityistä juridista etuoikeutta. Perheessä hän on porvari, vaimo edustaa proletariaattia. Mutta proletariaattia rasittavan taloudellisen sorron erikoisluonne esiintyy teollisuudessa täydessä kärkevyydessään vasta sen jälkeen, kun on poistettu kapitalistiluokan kaikki lakisääteiset etuoikeudet ja saatettu voimaan molempien luokkien täydellinen juridinen tasa-arvoisuus; demokraattinen tasavalta ei hävitä näiden molempien luokkien välistä ristiriitaa, vaan se luo vasta sen perustan, jolla taistellen tämä ristiriita ratkaistaan. Niin ikään se omalaatuinen luonne, joka on naiseen kohdistuvalla miehen herruudella nykyisessä perheessä, ja miehen ja naisen todellisen yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden tarpeellisuus samoin kuin toteuttamistapakin esiintyvät täysin selvästi vasta silloin, kun he molemmat ovat juridisesti täysin samanarvoisia. Silloin osoittautuu, että naisen vapauttamisen ensimmäisenä ehtona on koko naissukupuolen palauttaminen jälleen yhteiskunnalliseen elinkeinoelämään, mikä taas vaatii, että yksityinen perhe lakkaisi olemasta yhteiskunnan taloudellinen yksikkö.
| * | * | |
| * |
On siis kolme tärkeintä avioliittomuotoa, jotka suurin piirtein vastaavat ihmiskunnan kehityksen kolmea pääastetta. Villeyttä vastaa ryhmäavioliitto, barbaarisuutta pareittaisavioliitto, sivistyneisyyttä aviorikoksen ja prostituution täydentämä yksiavioisuus. Barbaarisuuden yläasteella pareittaisavion ja yksiavioisuuden väliin tunkeutuu orjattariin kohdistuva miesten herruus ja monivaimoisuus.
Kuten koko esityksestämme on selvinnyt, tässä vuorojärjestyksessä ilmenevään kehitykseen liittyy se omalaatuisuus, että yhä enemmän riistetään ryhmäavioliiton sukupuolivapautta naisilta, muttei miehiltä. Ja todellisuudessa ryhmäavioliitto on miehiin nähden itse asiassa nykyäänkin voimassa. Se mikä naiselle katsotaan rikokseksi ja aiheuttaa raskaita lakisääteisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia, on miehelle kunniakasta tai pahimmassa tapauksessa vähäinen siveellinen tahra, jonka hän tyytyväisenä kantaa. Mutta mitä enemmän perinteellinen hetairismi muuttuu meidän aikanamme kapitalistisen tavarantuotannon vaikutuksesta ja mukautuu tavaratuotantoon, mitä enemmän se muuttuu avoimeksi prostituutioksi, sitä suurempaa turmelusta se saa aikaan. Vieläpä se turmelee miehiä paljon enemmän kuin naisia. Prostituutio turmelee naisista vain ne onnettomat, jotka siihen sortuvat, eikä heitäkään läheskään siinä määrin kuin tavallisesti luullaan. Mutta sitä vastoin miesmaailman luonnonlaadun se pilaa kokonaan. Niinpä etenkin pitkä kihlausaika on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä aviollisen uskottomuuden todellinen alkeiskoulu.
Mutta me kuljemme kohti yhteiskunnallista mullistusta, jossa yksiavioisuuden samoin kuin sen seuralaisen, prostituution, tähänastiset taloudelliset perustat häviävät varmasti. Yksiavioisuuden aiheuttivat omaisuuden keskittyminen yksiin käsiin, nimittäin miehen käsiin, ja tarve jättää omaisuus perinnöksi juuri tietyn miehen eikä kenenkään muun lapsille. Se vaati naisen muttei miehen yksiavioisuutta, joten naisen yksiavioisuus ei suinkaan ollut estämässä miehen julkista tai peiteltyä moniavioisuutta. Mutta tuleva yhteiskunnallinen mullistus pienentää koko tämän perintöhuolen minimiin muuttamalla pysyvän, perinnöllisen omaisuuden — tuotantovälineet — ainakin valtaosaltaan yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi. Koskapa yksiavioisuus on syntynyt taloudellisista syistä, niin eikö se häviä, kun nämä syyt häviävät?
Voitaneen täydellä syyllä vastata: se ei ole ainoastaan häviämättä, vaan pikemminkin toteutuu vasta silloin täydellisesti. Sillä tuotantovälineiden muuttuessa yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi häviää myös palkkatyö ja proletariaatti, siis myös se pakko, joka panee tietyn — tilastollisesti laskettavissa olevan — määrän naisia antautumaan rahasta. Prostituutio häviää, mutta yksiavioisuus, sensijaan että häviäisi, tulee lopultakin todellisuudeksi miestenkin osalta.
Miesten asema muuttuu siis joka tapauksessa suuresti. Mutta naistenkin, kaikkien naisten, asemassa tapahtuu huomattava muutos. Tuotantovälineiden siirtyessä yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi yksityinen perhe lakkaa olemasta yhteiskunnan taloudellinen yksikkö. Yksityinen taloudenpito muuttuu yhteiskunnalliseksi työalaksi. Lasten hoito ja kasvatus tulee yhteiskunnalliseksi asiaksi: yhteiskunta huolehtii kaikista lapsista samalla tavalla, olkoot he aviollisia tai aviottomia. Kaiken tämän ansiosta häviää huoli »seurauksista», mikä tänään on oleellisin yhteiskunnallinen — niin moraalinen kuin taloudellinenkin — tekijä, joka estää tyttöä antautumasta huoletta rakastamalleen miehelle. Eikö se ole riittävä syy siihen, että sukupuoliyhteys muuttuu vähitellen vapaammaksi ja julkinen mielipide tytön kunniasta ja naisen häpeästä samalla suopeammaksi? Ja vihdoin, emmekö ole nähneet, että nykymaailmassa yksiavioisuus ja prostituutio ovat tosin vastakohtia, mutta erottamattomia vastakohtia, saman yhteiskuntajärjestyksen kohtioita? Voiko prostituutio hävitä viemättä samalla yksiavioisuutta mukanaan kadotukseen?
Sitten alkaa vaikuttaa uusi tekijä, joka yksiavioisuuden muodostumisaikana oli olemassa korkeintaan idullaan: yksilöllinen sukupuolirakkaus.
Ennen keskiaikaa ei voinut olla puhettakaan yksilöllisestä sukupuolirakkaudesta. On itsestään selvää, että ruumiillinen kauneus, ystävyyssuhteet, samanlaiset taipumukset jne. ovat herättäneet eri sukupuoliin kuuluvissa ihmisissä sukupuolisen seurustelun kaipuuta, ettei miehille enempää kuin naisillekaan ole ollut aivan yhdentekevää, kenen kanssa he ryhtyvät tähän intiimiin suhteeseen. Mutta siitä oli vielä äärettömän pitkä matka nykyiseen sukupuolirakkauteen. Ennen vanhaan avioliitoista päättivät yleensä vanhemmat asianosaisten puolesta ja nämä taipuivat siihen mukisematta. Se vähäinen aviollinen rakkaus, minkä vanha aika tuntee, ei ollut subjektiivista mieltymystä vaan objektiivinen velvollisuus, se ei ollut avioliiton perustana vaan sen lisänä. Nykyaikaisessa mielessä rakkaussuhteita esiintyi vanhalla ajalla vain virallisen yhteiskunnan ulkopuolella. Paimenet, joiden lemmeniloja ja -suruja Theokritos ja Moskhos meille laulavat, Longosin Dafnis ja Khloe olivat pelkkiä orjia, joilla ei ollut mitään osuutta valtiossa, vapaiden kansalaisten elämänpiirissä. Mutta mikäli emme ota lukuun orjia, tapaamme rakkaussuhteita vain häviävän vanhan maailman rappeutumistuotteina ja vain suhteina sellaisiin naisiin, jotka niin ikään ovat virallisen yhteiskunnan ulkopuolella, kuten hetairat, siis muukalaiset tai vapautetut: Ateenassa sen perikadon aattona ja Roomassa keisariaikana. Mikäli vapaiden kansalaisten kesken syntyi todella rakkaussuhteita, niin vain aviorikoksen tietä. Ja vanhan ajan klassisesta rakkausrunoilijasta Anakreonista sukupuolirakkaus oli siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme niin yhdentekevää, että jopa rakastetun olennon sukupuolikin oli hänestä yhdentekevä.
Meidän sukupuolirakkautemme eroaa oleellisesti vanhan ajan tavallisesta sukupuolikaipuusta, erotiikasta. Ensiksikin se edellyttää rakastetun olennon vastarakkautta; nainen on tässä suhteessa samassa asemassa kuin mies, kun taas antiikin erotiikan aikoina hänen mieltään ei suinkaan aina kysytty. Toiseksi sukupuolirakkaus saattaa olla niin voimakasta ja kestävää, että se saa omistamisen puutteen ja eron tuntumaan kummastakin asianomaisesta suurelta, ellei suorastaan suurimmalta, onnettomuudelta; he riskeeraavat suuresti, panevat alttiiksi jopa henkensäkin saadakseen toisensa, mikä vanhalla ajalla saattoi tapahtua vain aviorikoksena. Ja lopuksi syntyy uusi siveellinen mittapuu sukupuoliyhteyden arvostelemiseksi: ei kysytä ainoastaan, oliko tuo yhteys aviollista vai avioliiton ulkopuolista, vaan myös, aiheuttiko sen rakkaus ja vastarakkaus vai ei? Ymmärrettävää on, että feodaalisessa tai porvarillisessa käytännössä tämän uuden mittapuun ei käy sen paremmin kuin siveellisyyden muidenkaan mittapuiden: sen yli harpataan. Mutta sen ei käy myöskään huonommin. Se tunnustetaan niin kuin muutkin — teoriassa, paperilla. Ja enempää ei toistaiseksi voida vaatiakaan.
Keskiaika jatkaa siitä, mihin vanha aika päätyi sukupuolirakkauden kehityksessä: aviorikoksesta. Me olemme jo kuvanneet ritarirakkautta, joka synnytti huomenlaulut. Tästä rakkaudesta joka tahtoo rikkoa avioliiton, on siihen rakkauteen joka on laskeva perustan avioliitolle, vielä pitkä matka, eikä ritaristo koskaan päässyt siihen asti. Vaikka siirtyisimmekin kevytmielisistä romaanisista kansoista hyveellisiin germaaneihin, havaitsemme »Nibelungeinlaulussa», että Kriemhild rakastaa kyllä salassa Siegfriediä yhtä paljon kuin tämä häntä, mutta kun Günther ilmoittaa luvanneensa hänet ritarille jonka nimeä hän ei mainitse, Kriemhild vastaa kuitenkin ilman muuta:
»Teidän ei tarvitse minua pyytää; tahdon menetellä aina niin kuin käskette; kihlaudun mielelläni sille, jonka te, herra minulle mieheksi annatte.»[24]
Kriemhilden mieleen ei edes juolahda, että hänen rakkautensa voitaisiin ylipäänsä ottaa huomioon. Günther kosii Brünhildeä, Etzel Kriemhildeä, vaikka kumpikaan ei ole koskaan nähnyt morsiantaan; aivan samoin kosii »Gudrunissa»[25] Siegebant Irlantilainen norjalaista Utea, Hetel Hegelingeniläinen Hilde Irlantilaista ja vihdoin Siegfried Morlantilainen, Hartmut Ormanilainen ja Herwig Seelantilainen Gudrunia; ja vasta tässä käy niin, että Gudrun ratkaisee vapaasti asian Herwigin hyväksi. Sääntönä oli, että nuorelle ruhtinaalle valitsivat morsiamen hänen vanhempansa, mikäli he olivat vielä elossa, muussa tapauksessa hän teki sen itse neuvoteltuaan asiasta huomattavimpien läänitysmiesten kanssa, joiden sana oli varsin painava kaikissa tämänlaatuisissa tapauksissa. Toisin ei voinut ollakaan. Ritarin tai paronin samoin kuin itse maaruhtinaankin osalta naimisiinmeno oli poliittinen toimenpide, tilaisuus laajentaa valtaa uusien liittojen avulla; ratkaisevia olivat suvun edut eikä yksilön mielihalu. Mitenkä rakkaudella voisi näissä oloissa olla viimeinen sana avioliittoa solmittaessa?
Keskiajan kaupunkien ammattikuntaporvarin laita oli samoin. Juuri ne etuoikeudet, ammattikuntarajoitukset, keinotekoiset rajalinjat, jotka suojelivat häntä ja erottivat hänet juridisesti joko toisista ammattikunnista tai omista ammattikuntatovereistaan taikka hänen omista kisälleistään ja oppipojistaan, rajoittivat jo kyllin ahtaaksi sen piirin, josta hän saattoi etsiä itselleen sopivaa aviopuolisoa. Ja kuka morsiamista oli sopivin, sitä ei tämän monimutkaisen järjestelmän vallitessa ratkaissut suinkaan hänen yksilöllinen mielihalunsa, vaan perheen etu.
Näin siis avioliiton solmiminen pysyi lukemattoman monissa tapauksissa keskiajan loppuun saakka samanlaisena kuin se oli alusta pitäen ollut: asiana jota eivät ratkaisseet asianosaiset. Alussa jokainen oli jo maailmaan tullessaan naimisissa kokonaisen toissukupuolisen ryhmän kanssa. Ryhmäavioliiton myöhäisemmissä muodoissa asianlaita oli todennäköisesti samoin, ryhmä vain supistui yhä enemmän. Pareittaisaviossa oli sääntönä, että äidit sopivat lastensa avioliitoista; tällöinkin olivat ratkaisevia uudet sukulaisuussiteet, joiden oli hankittava nuorelle parille kestävämpi asema suvussa ja heimossa. Ja kun yksityisomaisuus pääsi voitolle yhteisomaisuudesta ja isänoikeus ja yksiavioisuus niihin liittyvine perimisetuineen pääsivät valtaan, silloin avioliiton solmiminen tuli kokonaan riippuvaksi taloudellisista näkökohdista. Muodollisesti ostoavioliitto häviää, mutta asiallisesti se leviää yhä laajemmalle, niin että myös miehelle eikä vain naiselle pannaan hinta, muttei hänen persoonallisten ominaisuuksiensa, vaan omaisuutensa mukaan. Hallitsevien luokkien keskuudessa ei alun perin tunnettu sellaista käytäntöä, että asianomaisten keskinäisen mieltymyksen olisi pitänyt olla kaiken muun voittava peruste avioliiton solmimisessa; sen tapaista sattui korkeintaan romantiikan alalla tai sorrettujen luokkien keskuudessa, joita ei otettu lukuun.
Tällainen oli asiaintila, jonka kapitalistinen tuotanto tapasi valmistautuessaan maantieteellisten löytöjen aikakaudesta lähtien maailmankaupan ja manufaktuurin tietä maailmanherruuteen. Mainittu avioliiton solmimistapa oli luultavasti erittäin sopiva kapitalistiselle tuotantotavalle, ja niinhän se olikin. Mutta kuitenkin — maailmanhistorian iva on pohjatonta — juuri kapitalismi oli antava tälle avioliiton solmimistavalle ratkaisevan iskun. Muuttaessaan kaiken tavaraksi kapitalistinen tuotanto hävitti kaikki entiset muinaisuudesta periytyneet suhteet ja asetti perittyjen tapojen, historiallisen oikeuden tilalle oston ja myynnin, »vapaan» sopimuksen. Englantilainen lakimies H. S. Maine luuli tehneensä mitä suurimman keksinnön sanoessaan, että koko kehityksemme on edellisiin aikakausiin verrattuna siinä, että olemme siirtyneet from status to contract,[26] periytyneistä oloista vapaaehtoisesti kontrahoitaviin oloihin, mikä kylläkin — sikäli kuin se on totta — oli sanottu jo »Kommunistisessa manifestissa».[27]
Mutta sopimusten teko edellyttää ihmisiä, jotka voivat vapaasti määrätä persoonastaan, teoistaan ja omaisuudestaan ja jotka ovat keskenään samanarvoisia. Juuri näiden »vapaiden» ja »samanarvoisten» ihmisten luominen olikin kapitalistisen tuotannon tärkeimpiä tehtäviä. Vaikkakin se alussa tapahtui vain puoleksi tietoisesti ja päälle päätteeksi uskonnollisen värityksen saaneella tavalla, niin kuitenkin Lutherin ja Calvinin uskonpuhdistuksesta lähtien muodostui pysyväksi teesiksi se, että ihminen kantaa täyden vastuun teoistaan vain silloin, kun hän on tehnyt ne täysin vapaasta tahdostaan, ja että siveellisenä velvollisuutena on vastustaa kaikkea, mikä pakottaa epäsiveelliseen tekoon. Mutta sopiko tämä yhteen aikaisemman avioitumiskäytännön kanssa? Avioliitto oli porvarillisen käsityksen mukaan sopimus, oikeustoimi, vieläpä kaikista tärkein, koska se määräsi kahden ihmisen ruumiin ja sielun kohtalon elinajaksi. Se tosin solmittiin silloin muodollisesti vapaaehtoisesti; ilman asianosaisten suostumusta se ei käynyt päinsä. Mutta tiedettiin liiankin hyvin, kuinka tämä suostumus saatiin ja ketkä todella päättivät avioliitosta. Mutta jos kaikkien muiden sopimusten tekoon vaadittiin todellista päätösvapautta, niin miksei tähänkin? Eikö kahdella nuorella joiden oli määrä yhdistyä pariksi, ollut oikeutta määrätä vapaasti itsestään, ruumiistaan ja sen elimistä? Eikö sukupuolirakkaus ollut ritariuden ansiosta tullut muotiin ja eikö aviopuolisoiden rakkaus ollut ritariajan aviorikosrakkauden vastakohtana sukupuolirakkauden oikea porvarillinen muoto? Mutta jos kerran aviopuolisoiden velvollisuus oli rakastaa toisiaan, niin eikö myös avioituminen ollut rakastavaisten velvollisuus eikä kenenkään muun? Eikö tämä rakastavaisten oikeus ollut vanhempien, sukulaisten ja muiden tavanomaisten avioliittomeklarien ja parittajien oikeutta suurempi? Jos kerran oikeus vapaaseen henkilökohtaiseen harkintaan tunkeutui ujostelematta jopa kirkon ja uskonnonkin piiriin, niin kuinka se saattoi pysähtyä vanhemman polven sietämättömän vaatimuksen edessä määrätä nuoremman ruumiista, sielusta, omaisuudesta, onnesta ja onnettomuudesta?
Näiden kysymysten täytyi pakostakin herätä sellaisena aikana, jolloin yhteiskunnan kaikki vanhat siteet höltyivät ja kaikki perinnäiset käsitykset alkoivat horjua. Maailma muuttui kerralla miltei kymmenen kertaa suuremmaksi; pallonpuoliskon neljänneksen asemesta länsieurooppalaisilla oli nyt silmiensä edessä koko maapallo, ja he riensivät ottamaan muut seitsemän neljännestä haltuunsa. Ja yhdessä kotimaan ahtaiden rajojen kanssa sortuivat myös keskiajalle ominaisen ajatustavan tuhatvuotiset raja-aidat. Ihmisen sekä ulkoinen että sisäinen näköpiiri avartui äärettömän paljon laajemmaksi. Mitä merkitsivät siveyden maine ja sukupolvelta toiselle siirtyneet perinnäiset kunnialliset ammattikuntaetuoikeudet nuorelle miehelle, jota houkuttelivat Intian rikkaudet, Meksikon ja Potosin kulta- ja hopeakaivannot? Se oli vaeltavien ritarien aikaa porvaristolle; silläkin oli romantiikkansa ja lemmenhaaveensa, mutta porvarilliseen tapaan ja viime kädessä porvarillisin tarkoituksin.
Kävi niin, että varsinkin protestanttisissa maissa, missä olevat olot järkkyivät pahimmin, nouseva porvaristo myöntyi yhä enemmän myös avioitumisvapauteen ja saattoi sen edellä kuvatulla tavalla voimaan. Avioliitto pysyi luokka-avioliittona, mutta luokan sisällä myönnettiin asianosaisille tietty määrä valinnan vapautta. Ja paperilla, moraaliopissa sekä runokuvauksissa ei ollut mikään sen järkähtämättömämpää ja varmempaa kuin se, että jokainen avioliitto on epäsiveellinen, ellei se perustu keskinäiseen sukupuolirakkauteen ja aviopuolisoiden todella vapaaseen sopimukseen. Sanalla sanoen rakkausavioliitto oli julistettu ihmisoikeudeksi, joka sitä paitsi ei ollut vain droit de l'homme,[28] vaan poikkeuksellisesti myös droit de la femme.[29]
Mutta tämä ihmisoikeus erosi yhdessä kohdassa kaikista muista niin sanotuista ihmisoikeuksista, jotka rajoittuivat käytännössä hallitsevaan luokkaan, porvaristoon, kun taas sorretun luokan, proletariaatin, osalta ne typistyivät joko välittömästi tai välillisesti olemattomiin. Tässä ilmenee jälleen historian iva. Hallitseva luokka pysyy tiettyjen taloudellisten vaikutteiden vallassa, ja siksi todella vapaasti solmittuja avioliittoja esiintyy sen keskuudessa vain poikkeustapauksina, kun taas sorretun luokan keskuudessa ne ovat sääntönä, kuten olemme todenneet.
Täydellinen avioitumisvapaus voi siis tulla yleisesti voimaan vasta sitten, kun kapitalistisen tuotannon ja sen luomien omaisuussuhteiden poistaminen on tehnyt olemattomiksi kaikki ne taloudelliset sivunäkökohdat, joilla nykyään on vielä niin valtava vaikutus aviopuolison valinnassa. Silloin ei jää enää muuta vaikutinta kuin keskinäinen mieltymys.
Koska sukupuolirakkaus on luonteeltaan yksinomistuksellista — vaikkakin tämä yksinomistaminen on nykyään voimassa vain naiseen nähden — niin sukupuolirakkauteen perustuva avioliitto on luonteeltaan yksiavioisuutta. Olemme nähneet, miten oikeassa Bachofen oli, kun hän piti ryhmäavioliiton kehittymistä yksiavioisuudeksi pääasiassa naisten ansiona; vain siirtyminen pareittaisaviosta yksiavioisuuteen on merkittävä miesten tilille; ja historiallisesti tämä oli oikeastaan naisten aseman huonontamista ja miesten uskottomuuden helpottamista. Kun nyt vielä häviävät taloudelliset näkökohdat — huolehtiminen omasta toimeentulosta ja etenkin lasten tulevaisuudesta — joiden takia naiset alistuvat tähän miesten tavanmukaiseen uskottomuuteen, niin siten saavutettu naisen tasa-arvoisuus on kaikesta tähänastisesta kokemuksesta päätellen vaikuttava äärettömän paljon voimakkaammin siihen suuntaan, että miehistä tulee todella yksiavioisia, kuin siihen että naisista tulisi monimiehisiä.
Samalla yksiavioisuudesta häviävät varmasti kaikki ne piirteet, jotka omaisuussuhteista syntyneinä ovat sille pakostakin ominaisia, nimittäin ensiksikin miehen herruus ja toiseksi avioliiton purkamattomuus. Miehen herruus avioliitossa johtuu yksinkertaisesti hänen taloudellisesta herruudestaan ja häviää itsestään sen myötä. Avioliiton purkamattomuus johtuu osaksi niistä taloudellisista oloista, joiden vallitessa yksiavioisuus syntyi, osaksi se on periytynyt siltä ajalta, jolloin näiden taloudellisten olojen ja yksiavioisuuden yhteenkuuluvuudesta ei ollut vielä oikeaa käsitystä ja sitä liioiteltiin uskonnollisesti. Nykyään avioliiton purkamattomuus on rikkoutunut jo tuhansia kertoja. Jos siveellinen on vain rakkaudelle perustettu avioliitto, niin sellaisena se pysyy vain, jos rakkaus kestää. Mutta yksilöllisen sukupuolirakkauden kestävyys on eri yksilöillä, varsinkin miehillä, hyvin erilainen, ja kun tunne on hävinnyt kokonaan tai kun sen on syrjäyttänyt toinen intohimoinen rakkaus, niin ero koituu hyväksi kummallekin asianomaiselle samoin kuin yhteiskunnallekin. Ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus säästyä kahlaamasta avioerokäräjien hyödyttömässä loassa.
Siis se minkä me voimme tätä nykyä esittää olettamuksenamme sukupuolisuhteiden järjestymisestä kapitalistisen tuotannon edessä olevan kukistumisen jälkeen, on suurimmaksi osaksi negatiivista ja rajoittuu enimmäkseen siihen, mikä häviää. Entä mitä luutta on tuleva? Se selviää sitten, kun on noussut uusi sukupolvi: miessukupolvi, joka ei joudu koskaan elämässään lunastamaan rahalla eikä muilla yhteiskunnallisilla mahtikeinoilla naisen antautumista, ja naissukupolvi, joka ei joudu koskaan antautumaan miehelle muista syistä paitsi todellisesta rakkaudesta eikä kieltäytymään antautumasta rakastetulleen taloudellisten seurausten pelosta. Kun nämä ihmiset ilmaantuvat, he välittävät vähät siitä, mitä tänä päivänä oletetaan heidän velvollisuudekseen; heillä on oleva oma käytäntönsä ja sen mukaiseksi muovaamansa yleinen mielipide kunkin yksilön käyttäytymisestä — ja siinä kaikki.
Mutta palatkaamme jälleen Morganiin, josta olemme loitonneet melko kauas. Sivistyskaudella kehittyneiden yhteiskunnallisten instituutioiden historiallinen tutkiminen ei kuulu hänen kirjansa aihepiiriin. Hän käsittelee sen tähden vain sangen lyhyesti tämän ajanjakson aikaisia yksiavioisuuden vaiheita. Hänestäkin yksiavioisuuteen perustuvan perheen kehityksessä on edistystä, on päästy lähemmäksi sukupuolien täydellistä tasa-arvoisuutta, joskaan hänen mielestään tätä päämäärää ei ole vielä saavutettu. Mutta, hän sanoo,
»kun tunnustetaan se tosiasia, että perheellä on kehittyessään ollut perättäisesti neljä eri muotoa ja sen nykyinen muoto on viides, niin herää kysymys, tuleeko tämäkään muoto kestämään vastaisuudessa. Ainoa mahdollinen vastaus on, että sen täytyy kehittyä edelleen sitä mukaa kuin yhteiskuntakin kehittyy, muuttua samassa suhteessa kuin yhteiskuntakin muuttuu, aivan niin kuin tähänkin asti. Perhe on tietyn yhteiskuntajärjestelmän luoma ja kuvastaa sen kehitystasoa. Koska yksiavioisuuteen perustuva perhe on muuttunut paremmaksi sivistyskauden alusta ja varsin huomattavasti nykyaikana, niin voidaan ainakin otaksua, että se kykenee muuttumaan entistä täydellisemmäksi, kunnes saavutetaan molempien sukupuolten tasa-arvoisuus. Jos yksiavioisuuteen perustuva perhe ei kykene täyttämään kaukaisessa tulevaisuudessa yhteiskunnan vaatimuksia, niin on mahdotonta ennustaa, minkälaatuinen on oleva sen seuraaja.»
[1*] Kuinka vähän Bachofen ymmärsi, mitä hän oli keksinyt tai oikeamminkin aavistanut, osoittaa se että hän nimitti tätä alkutilaa hetairismiksi. Ryhtyessään käyttämään hetairismi-sanaa kreikkalaiset tarkoittivat sillä naimattomien tai yksiavioisuudessa elävien miesten seurustelemista naimattomien naisten kanssa; hetairismi edellyttää aina tiettyä avioliiton muotoa, jonka ulkopuolella seurustelu tapahtuu, ja siihen sisältyy prostituutio ainakin jo mahdollisena. Tätä sanaa ei ole milloinkaan käytetty muussa merkityksessä. Minä ja Morgan käytämme sitä juuri tässä mielessä. Kuvittelemalla, että historiallisesti syntyneet miehen ja naisen väliset suhteet ovat johtuneet muka ihmisten silloisista uskonnollisista käsityksistä eivätkä heidän todellisista elinoloistaan, Bachofen mystifioi kauttaaltaan tavattomasti mitä merkittävimmät havaintonsa.
[2*] Eräässä vuoden 1882 keväällä kirjoittamassaan kirjeessä[1] Marx puhuu mitä ankarimpia sanoja siitä, että Wagnerin Nibelungein tekstissä muinaisaikaa on kokonaan vääristelty sanomalla: »Onko koskaan kuultu, että veli syleilisi sisartaan puolisona?»[2] Näille Wagnerin »kiimajumalille», jotka piristävät aivan nykyaikaisella tavalla lemmenpeliään sekoittamalla siihen hiukan sukurutsausta, Marx vastaa: »Muinaisaikana sisar oli vaimo ja se oli siveellistä.» (Engelsin huomautus vuoden 1884 painokseen).
Muuan Wagnerin ranskalainen ystävä [Bonnier] ja ihailija ei ole samaa mieltä tästä arviosta ja huomauttaa, että jo Vanhemmassa Eddassa, johon Wagner nojautuu, Ögisdreckassa,[3] Loki moittii Freyjaa: »Jumalien edessä syleilit omaa veljeäsi!» Sisarusten välisen avioliiton piti siis jo silloin olla kiellettyä. Ögisdrecka on sen ajan tuote, jolloin usko vanhoihin jumalaistaruihin oli kokonaan murtunut: se on aito lukianoslainen ivalaulu jumalista. Kun Loki siinä Mefistona antaa sellaisen moitteen Freyjalle, se puhuu pikemminkin Wagneria vastaan. Loki sanoo niin ikään muutamia säkeistöjä myöhemmin Njordille: »Sisaresi kanssa synnytit sinä (sellaisen) pojan» (vidh systur thinni gaztu silkan mög). Totta kyllä Njord ei ole as, vaan van ja sanoo Ynglinga-saagassa, että sisarusten väliset avioliitot ovat tavallisia vanien maassa, mutta niin ei ole laita asien keskuudessa.[4] Tämä voisi olla merkkinä siitä, että jumalina vanit ovat vanhempia kuin asit. Joka tapauksessa Njord elää asien keskuudessa heidän vertaisenaan, ja niin Ögisdrecka on pikemminkin todistus siitä, että norjalaisten jumalaistarujen syntymisaikana sisarustenvälinen avioliitto ei vielä herättänyt paheksumista ainakaan jumalien keskuudessa. Jos Wagneria tahdotaan puolustaa, niin lienee parempi vedota Eddan asemesta Goetheen, joka jumalasta ja bajadeerista sepittämäsfään balladissa tekee samanlaisen virheen naisten uskonnolliseen antautumiseen nähden ja tuo sen aivan liian lähelle nykyaikaista prostituutiota. (Engelsin lisäys vuoden 1891 painokseen).
[3*] Ne sääntelemättömän sukupuoliyhteyden, ns. »synnissä siittämisen» [»Sumpfzeugung'in»], jäljet, jotka Bachofen luulee löytäneensä, johtavat ryhmäavioon. Sitä ei voida nyt enää epäillä. »Jos kohta Bachofen pitää näitä punalua-avioliittoja 'laittomina', niin sen aikakauden ihminen pitäisi useimpia nykyisiä isän tai äidinpuoleisten serkkujen tai pikkuserkkujen välisiä avioliittoja sukurutsauksena, nimittäin verisukulaisia olevien sisarusten välisinä avioliittoina.» (Marx).
[1] Tämä Marxin kirje ei ole säilynyt. Engels mainitsee siitä Kautskylle 11. huhtikuuta 1884 lähettämässään kirjeessä. Toim.
[2] Kysymyksessä on Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian teksti, jonka säveltäjä on kirjoittanut itse skandinavialaiseepoksen Eddan ja saksalaisen eepoksen Nibelungeinlaulun perusteella. Toim.
[3] Edda ja Ögisdrecka, Skandinavian kansojen mytologisten ja sankarillisten tarujen ja laulujen kokoelma. Toim.
[4] Asit ja vanit ovat kaksi jumalaryhmää skandinavialaisessa tarustossa.
Ynglinga-saaga, ensimmäinen saaga keskiajan islantilaisen runoilijan ja historiankirjoittajan Snorre Sturlasonin norjalaisia kuninkaita (muinaisajoista 1100-luvulle asti) kuvaavasta kirjasta. Toim.
[5] — kumppaniksi. Toim.
[6] Tarkoitetaan avioluokkiaeli -jaostoja, erityisiä ryhmiä, joiksi jakautui enemmistö australialaisista heimoista. Kuhunkin ryhmään kuuluvilla miehillä oli oikeus mennä naimisiin vain määrätyn ryhmän naisten kanssa; kussakin heimossa oli 4–8 sellaista ryhmää. Toim.
[7] Saturnaliat, muinaisessa Roomassa joka vuonna Saturnus-jumalan kunniaksi pidetyt juhlallisuudet peltotöiden päättymisen jälkeen. Saturnalia-päivinä vallitsivat vapaat sukupuolisuhteet. »Saturnalia»-sanasta on tullut hillittömien pitojen ja orgioiden yleisnimi. Toim.
[8] — ensimmäisen yön oikeus. Toim.
[9] Ks. L. H. Morgan. Ancient Society. Lontoo 1877, s. 465–466. Toim.
[10] Ks. samaa, s. 470. Toim.
[11] Kysymyksessä on M. M. Kovalevskin teos »Первобытное право, выпуск I, Род» (Alkukantainen oikeus, I vihko. Suku), Moskova 1886. Teoksessaan Kovalevski viittaa Oršanskin vuonna 1875 ja Jefimenkon vuonna 1878 esittämiin tietoihin perheyhteisöistä Venäjällä. Toim.
[12] Jaroslavin »Pravdaksi» sanotaan muinais-Venäjän lakikokoelman »Russkaja Pravdan» vanhimman laitoksen ensimmäistä osaa. Lakikokoelma on laadittu 1000–1100-luvulla senaikaisen tapaoikeuden perusteella ja se kuvastaa silloisia taloudellisia ja sosiaalisia suhteita.
Dalmatialaiset lait, Policassa (osa Dalmatiaa) 1400–1600-luvulla voimassa olleiden lakien kokoelma, tunnetaan Polican statuuttien nimellä. Toim.
[13] Calpullis, Meksikon intiaanien perheyhteisöjä espanjalaisten suorittaman Meksikon valtaamisen aikoina. Jokainen perheyhteisö (calpulli), jonka jäsenet olivat samaa alkuperää, omisti yhteisen maapalstan, jota ei voitu luovuttaa pois eikä jakaa perillisten kesken. Toim.
[14] »Das Ausland» (Ulkomaat), maantieteen, kansatieteen ja luonnontieteen kysymyksiä käsittelevä saksalainen aikakauslehti, ilmestyi vuosina 1828–1893. Toim.
[15] — Napoleonin lakikokoelma. Toim.
[16] Puhe on Napoleon I:n siviililain 230. pykälästä. Toim.
[17] Homeros. Odysseia, ensimmäinen laulu. Toim.
[18] Aiskhylos. Oresteia. Agamemnon. Toim.
[19] Spartalaiset, muinaisen Spartan täysarvoiset kansalaiset.
Helootit, muinaisen Spartan oikeudettomat maahan kiinnitetyt asukkaat, joilla oli kannettavanaan määrättyjä rasituksia spartalaisten maanomistajien hyväksi. Toim.
[20] Aristofanes. Naiset Thesmoforia-juhlassa. Toim.
[21] Euripides. Orestes. Toim.
[22] Marx–Engels. Saksalainen ideologia (»Valitut teokset» [6 osaa], 2. osa, s. 88). Toim.
[23] Hieroduulit, temppeliorjia ja -orjattaria muinaisessa Kreikassa ja Kreikan siirtokunnissa. Naishieroduulit harjoittivat monin paikoin, varsinkin Etu-Aasian ja Korintin kaupungeissa, temppeliprostituutiota. Toim.
[24] Ks. Nibelungeinlaulu, kymmenes laulu. Toim.
[25] Gudrun, keskiajalta, 1200-luvulta peräisin oleva saksalainen eeppinen runoelma. Toim.
[26] — statuksesta sopimukseen. Toim.
[27] Ks. Marx–Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», luku I. (»Valitut teokset» [6 osaa], s. 335–340). Toim.
[28] Sanaleikki: droit de l'homme merkitsee sekä »ihmisen oikeus» että »miehen oikeus». Toim.
[29] — naisen oikeus. Toim.