John Spargo

Syndikalismi, teollisuusunionismi ja sosialismi

1913

Julkaistu: 1913
Suomennos: Santeri Nuorteva
Lähde: »Syndikalismi, teollisuusunionismi ja sosialismi». Fitschburg, Mass., suomalaisen sos. kustannusyhtiön kustannuksella, 1914
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Tekijän alkulause

Joulukuussa 1912 ja tammikuussa 1913 pidin viisi luentoa syndikalismista sosialistipuolueeseen kuuluvan erään Brooklynin osaston pyynnöstä. Muutamia näitä luentoja olen sittemmin pitänyt muuallakin.

Jo kauan olin ajatellut ottaa keskustelun alaiseksi syndikalistisen filosofian ja syndikalististen menettelytapojen tärkeitä kohtia, käsitelläkseni niitä kansainvälisen sosialismin periaatteellisella kannalla seisovan marxilaisen sosialistin näkökannalta, joten minulle tehty pyyntö luennoida kysymyksestä oli minulle tervetullut, koska se antoi hyvän tilaisuuden aikomuksieni toteuttamiselle.

Tämän kirjan alkulauseeksi edellä sanotun lisäksi tahdon vaan toistaa sen selityksen, jolla alotin edellä mainitut luentoni.

»Kuten esityksestäni selviää, minä puolestani en ole syndikalismin kannattaja. Olen käyttänyt suuren osan elämääni taistellakseni sen periaatteita vastaan. Tästä syystä erittäin huolellisesti koetan pitää huolta siitä, että esittäessäni syndikalismin periaatteita, menettelen mahdollisimman puolueettomasti ja riippumatta siitä, kuinka ankarasti sen jälkeen arvostelen niitä. Uskon, että antamani selostus syndikalistien käsityksistä tyydyttää kaikkia ajattelevia syndikalisteja, jotka tietoisesti ovat omaksuneet syndikalismin ja jotka eivät ole vain joittenkin uusien lauseparsien loiston huumaamia. En pane syndikalistien laskuun mitään muuta kuin sen, mikä on löydettävissä heidän omasta kirjallisuudestaan. Oma etuni, samoin kuin heidänkin, vaatii minun antamaan mahdollisimman todellisen ja harkitun esityksen syndikalismin perusperiaatteista sekä jättämään huomioon ottamatta kaikki epäoleelliset vivahdukset, jotka liikkeessä löytyvät yksilöllisten edustajainsa edustamina. Tämä tarkotusperäni ei kuitenkaan ole helposti saavutettavissa, sillä syndikalismi yhä vielä on muodostumisensa alaisena. Sen opit eivät vielä ole kehittyneet pysyväisiksi ja varmoiksi, sen filosofia on varsin sekava. Kuitenkin koetan antaa teille selvemmän ja yhdenmukaisemman selostuksen syndikalismista, kuin mitä tähän asti on saatavissa englanninkielellä ja myöskin koetan olla erikoisesti tasapuolinen esityksessäni.

»Tämän tarkotusperän saavuttamiseksi on välttämätöntä luoda itselleen myötätuntoinen käsitys liikkeestä. Tulen sen tekemään, ei sillä kylmällä tunteettomuudella, jolla luonnontutkija tutkii jotakin esinettä, vaan henkilön myötätuntoisella mielenkiinnolla, joka itse on ottanut osaa siihen elävään toimintaan, jota esitykseni koskee. Olen itse puolestani joutunut tekemisiin samojen probleemien kanssa kuin syndikalistinen toverini, olen ottanut osaa samoihin taisteluihin, toivonut samoja toiveita ja tuntenut samoja pelkoja. Minä itse olen köyhälistöläinen, samaa luuta ja samaa verta kuin muut työläiset. Lakot, sulut, mustat listat, ylityö, työttömyys, kodittomuus ja nälkä ovat minulle tunnettuja asioita. Olen itse saanut kokea niitä. Ne ovat muodostaneet minun elämäni ja kiduttaneet sitä. Ei kukaan syndikalisti ole voinut selvemmin nähdä parlamentarisen sosialismin vaikeuksia, esteitä ja vaaroja. Olen itse sekä saarnannut että harjottanut sabotagea. Olen epätoivolla ajatellut sitä pitkää tietä, jota myöten rauhallisilla keinoilla taistelevan valtiollisen työväenliikkeen täytyy kulkea ja olen usein tuntenut, että rohkeuteni sekä kestävyyteni asetetaan liian kovalle koetukselle. Sellaisina hetkinä olen nälkäisellä sydämmellä ja halulla kuunnellut niitä ääniä, jotka lupaavat helpon tien luvattuun maahan. Usein olen melkein päättänyt seurata noita ääniä. Näin ollen luulen voivani ymmärtää niitä, jotka päättävät astua »välittömän toiminnan» tielle. Mutta tuo houkuteleva ääni, niin kaunis kuin se onkin, on viettelijän ääni ja ne, jotka seuraavat sen kutsua, joutuvat kadotukseen.»

Pyydän saada kiittää niitä hyviä tovereitani, jotka järjestivät mainitsemani luennot Brooklynissä. Minulle on jäänyt monta miellyttävää muistoa noista illoista ja toivon, että jotkut kuulijoistanikin ovat niistä saaneet yhtä paljon hyötyä ja nautintoa kuin minä itse.

Nestledown, Old Bennington, Vt., tammikuun lopulla, 1913.

John Spargo

I

Mitä on syndikalismi?

I.

Uusien aatesuuntien luonteen tarkka määritteleminen on varsin vaikea tehtävä. Aina kun joku uusi aatesuunta ilmenee, tahi entinen aatesuunta astuu uuteen vaiheeseen, syntyy vääriä käsityksiä uuden ja vanhan käsityksen välisistä eroavaisuuksista. Syntyy väittelyjä ja väittelyn kiihko vaikuttaa hämmentävästi asian ymmärtämiseen. Uuden suunnan edustajat tekevät liioteltuja väitteitä ja vanhan suunnan seuraajat osottavat liiallista pelkoa.

Tämä tosiasia ilmenee selvästi meidän aikanamme, kun kiihkoisasti väitellään syndikalismista, joka on erään vanhan aatesuunnan uusi kehitysvaihe ja joka esittää meille probleemeja, jotka näyttävät uusilta, vaikka ne itse asiassa eivät ole muuta kuin jo aikoja sitten pohdittuja kysymyksiä uudessa muodossa. Näistä kysymyksistä syntynyt väittely muodostuu myrskyiseksi kuin syksyinen viima, joka repii lehtiä puista. Sangen harvoin edes yritetäänkään tarkoin määritellä, mistä on kysymys, vaikka tällainen määritteleminen olisi kaikista tärkein tehtävä. Kuuluimmepa me niihin, jotka kulkevat uuden aatesuunnan lipun alla ja julistavat uusia tunnuslauseita, tahi vanhan ajatuskannan puolustajiin, jotka uskollisesti pysyvät taistelussa koeteltujen lippujen ja entisten tunnuslauseitten ympärillä, tahi kuuluimmepa me päättämättömien ja periaatteellisesti horjuvien suureen joukkoon, niin me kaikki tarvitsemme selvän ja pätevän käsityksen niistä kysymyksistä ja tehtävistä, joista erimielisyydet johtuvat. Ennen kuin voimme löytää oikean suhtautumisen johonkin kysymykseen, tulee meidän tarkoin määritellä esillä olevain asiain luonne.

Sana »syndikalismi» alkujaan ei ole muuta kuin ranskalainen nimitys englanninkieliselle määritelmälle »trade unionism» — ammatillinen liike. Englanninkielessä (myöskin suomenkielessä) käytetään sanaa »syndicate» — syndikaatti — tarkottaen sillä kapitalistien yhtymää, joka on muodostettu alkuunpannakseen jonkun erikoisen liikeyrityksen. Ranskassa käytetään samaa sanaa paljon laajemmassa merkityksessä. Sillä tarkotetaan yleensä jotakin ihmisten yhdistymää, siihen liittyneiden henkilöitten vissien etujen edistämiseksi. Englanninkielisen »trade union» -nimityksen asemasta käyttävät ranskalaiset sanaa »syndicates ouvriers», s. o. työväen syndikaatteja eli yhdistyksiä. Kirjaimellisesti käsitettynä sana »syndikalismi» siis tarkottaa minkä yhdistyksen tahi ryhmittymän menettelytapaa tahansa. Jokapäiväisessä käytännössä Ranskassa sillä kuitenkin tarkotetaan etupäässä taloudellista työväenliikettä — ammattiunioita. Voimme siis sanoa, että sana »syndikalismi» on unionistisen liikkeen ranskalainen nimitys.

On kuitenkin ilmeistä, että muissa maissa tätä sanaa ei käytetä yleensä unionistisen liikkeen nimenä, ei ainakaan sellaisen unionistisen liikkeen, joka meille kaikille ennestään on tunnettu. Mikäli sillä tarkotamme unionistista liikettä, niin tarkotamme erästä sen erikoista lajia, sellaista lajia, joka suuresti eroaa meidän tähän asti tuntemastamme. Innokkaimpia unionisteja näemme syndikalismin vihollisina ja myös näemme, että syndikalistit puolestaan vimmatusti hyökkäävät ensinmainittujen kimppuun. Mikä on syynä tähän?

Ranskassa, kuten muuallakin, on erilaisia unioita. Toiset ovat konservativisia. Ne noudattavat maltillista toimintatapaa ja vaistomaisesti tunnustavat työnantajan ja työntekijät samanarvoisiksi työsopimuksen osallisiksi. Toiset uniot ovat radikaalisia. Niiden menettelytapa on hyökkäävä, sen perusteena on syvä vakaumus siitä, että työnantajat ovat loiseläjiä ja että ainoastaan työläisten etuja on otettava huomioon. Edellisiä usein nimitetään »keltaisiksi» ja »vanhoillisiksi». Jälkimäisiä kutsutaan »punaisiksi» ja »vallankumouksellisiksi». Kun tässä maassa käytämme sanaa »syndikalismi», niin tarkotamme sillä aina erästä »punaisen» eli »vallankumouksellisen» unionismin lajia.

II.

Sen ammatillisen liikkeen tarkotusperät, johon olemme ennestään tutustuneet, ovat jotenkin tarkoin määritellyt ja helposti ymmärrettävät. Se joko suoranaisesti julistaa tahi käytännöllisen toimintansa kautta pakottuu käytännössä näkemään ja tosiasiana pitämään sen, että nykyinen teollisuusyhteiskunta jakaa ihmiset kahteen luokkaan, joiden edut ovat toisilleen vastakkaiset. Unionistisen liikkeen olemassaolo sinänsä on seuraus vakaumuksesta, että työnantajaluokan edut eivät ole samat kuin työntekijän, ja että työntekijäin on yhdyttävä voidakseen yhteistoiminnallaan vallottaa työnantajilta parempia palkkoja, työajan lyhennyksiä ja työolojen parannuksia. Tämä käsitys on sama niin vanhoillisimmilla kuin jyrkimmilläkin unionistisen liikkeen henkilöillä. Jollei heillä olisi tätä vakaumusta, niin koko unionistisella liikkeellä ei olisi minkäänlaista olemisen perustetta.

Kaikki ammattiliitot ja yhdistykset, olivatpa ne konservativisia tahi radikaalisia, myös hyväksyvät — joko nimenomaan julistamalla sen periaatteekseen tahi käytännössä pakottuen toimimaan sen mukaisesti — sen käsityskannan, että työläistä riistetään, että maakorko, pääomakorko ja liikevoitto syntyvät sen kautta, että ihmistyö yhdistetään tuotannon lähteisiin; he tunnustavat että tämän yliarvon näin ollen pitäisi kuulua työläisille. He ovat sitä mieltä, että näitten arvojen joutuminen toisten käsiin on riistämistä ja että se olisi lopetettava.

Muutamat uniot jyrkästi julistavat nämä vakaumuksensa periaatteellisissa julistuksissaan ja perustuslaeissaan. He selittävät, että pääomanomistajan ja työläisen välillä on olemassa perusteellinen ristiriita, joka ei lopu ennenkuin loppuu työn riistäminen palkkajärjestelmän kautta. Jotkut uniot kieltäytyvät laatimasta tällaisia julistuksia, jopa väittelevät niitä vastaan, julistaen haluavansa vain »kohtuullisen palkan kohtuullisesta työstä» ja vieläpä selittävät haluavansa ylläpitää sopusointua pääoman omistajain ja työläisten välillä. Käytännöllisessä toiminnassa tällainen teoreettinen maltillisuus ei kuitenkaan ole suuresta merkityksestä. Kysykääpä keneltä union organiseeraajalta tahansa, millä tavalla hän selittää unioittensa olemassa olemisen syyn, niin hän ryhtyy teille selittämään, että työläisten täytyy puolustautua työnantajaa vastaan, joka rajoittaa työläisten vapautta ja elämisen mahdollisuuksia. Kysykää sitten häneltä, kuinka sellainen vaara voi olla olemassa, jos kerran työnantajan edut eivät ole vastakkaisia työläisten eduille silloin kun nämä kaksi tekijää esiintyvät teollisuuselämässä, niin hänen täytyy heti luopua unionsa julistamasta sopusointuteoriasta ja turvautua sen todelliseen periaatteelliseen kantaan, joka perustuu luokkaristiriitojen todellisuuteen.

Pyytäkää tällaista organiseeraajaa, että hän selittäisi teille, mitä hän tarkottaa lauseella »kohtuullinen palkka kohtuullisesta työstä», ja että hän tekisi teille selkoa niistä periaatteista, johon tuo tunnuslause perustuu. Hänen on silloin pakko myöntää, että tuo lause on sisällyksetön ja merkityksetön. Todellisuudessa on hänen käsityksensä sellainen, että työläisten tulee saada niin paljon palkkaa kuin he voivat pakottaa työnantajan heille maksamaan, ja että heidän täytyy taistella pakottaakseen työnantajan maksamaan yhä enemmän ja enemmän yhä lyhyemmästä työpäivästä, kunnes saavutetaan tämän taistelun johdonmukainen johtopäätös, nim. että työtä ei enää riistetä maakoron, pääomakoron ja liikevoiton hyväksi.

Uniot ovat tavallisesti järjestetyt ammatillisille perusteille. Tämän ilmiön historiallinen syy on ilmiselvä ja yleisesti tunnettu eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Ammattiyhdistykset syntyivät aikoinaan historiallisena välttämättömyytenä. Muurarit järjestyivät muurareina, kirvesmiehet kirvesmiehinä, suutarit suutareina ja jokainen ammattikunta hyväksyi itselleen sellaiset säännöt ja toimintaohjeet, jotka parhaiten soveltuivat sen tarpeisiin. Tosin oli aina olemassa toisilleen läheisiä ammattialoja, kuten esimerkiksi nahkurien ja jalkinetyöntekijäin, ja ammatillisen liikkeen ensimäisistä alkeista alkaen johti käytännön välttämättömyys pyrkimyksiin yhdistää toisilleen läheiset järjestöt yhteistoimintaan. Joskus ovat tällaiset pyrkimykset ja suunnitelmat johtaneet siihen, että eri itsenäiset ammattikunnat ovat yhdistyneet yhteisten yleissääntöjen ja yleisten toimintaohjeitten sitomiksi liitoiksi. Toisissa tapauksissa ovat erinäiset ammattiuniot sulautuneet samaksi liitoksi, joka on ulottunut kaikkiin toisilleen läheisiin ammattialoihin.

Tavataan sanoa, että useat nykyajan keksinnöt itse asiassa ovat vain entisten uusintoja ja tässäkin tapauksessa on hyvä pitää mielessä se tosiasia, että sillä liikkeellä, minkä me nykyään kutsumme »industrialiseksi» eli »teollisuus-unionismiksi» on melkein yhtä vanha historia kuin itse ammatillisellakin liikkeellä. Jo vuonna 1834, ensimäisessä ammatillisten yhdistysten kongresissa, oli tämä kysymys tärkeimpänä keskustelukysymyksenä. Seitsemänkymmentä vuotta sitten koettivat Englannin kivihiilenkaivajat yhdistää yhdeksi suureksi unioksi kaikki kaivoksissa ja niiden ympärillä työskentelevät työläiset, riippumatta heidän erikoisammatistaan.

Mutta historiallinen kehitys harvoin kulkee suoraa tietä eteenpäin. Siinä voi aina havaita monta sivupolkua. Samalla aikaa kun ammatillinen liike keskittyi sen kautta, että paikalliset yhdistykset yhtyivät koko maata käsittäviksi kansallisliitoiksi ja nämä vuorostaan ammattijärjestöiksi, tapahtui yhtä huomattava ja tärkeä pyrkimys epäkeskittymiseen. Sekin esiintyi historiallisena ja taloudellisena välttämättömyytenä. Joskin muutamat teollisuusalat kokonaan sulautuivat toisiinsa, niin toiselta puolelta on yhä kehittyvä työnjako johtanut siihen, että sellaiset alat, jotka aikaisemmin olivat jonkun teollisuuden sivuhaaroja, ovat muodostuneet aivan erikoisiksi teollisuusaloiksi. Tämän teollisuuden kehityksen rinnalla näemme, että työläisten ammattiyhdistyksetkin ovat joutuneet uudestaan muodostumisen alaisiksi, niin että voimme tavata useita unioita aloilla, missä ennen on ollut vain yksi yhteinen unio ja joilla nyt on monta eri teollisuuden haaraa sensijaan, että siellä aikaisemmin oli vain yksi.

Mutta tällainen erikoistuminen ja jakaantuminen on vuorostaan johtanut sellaiseen keskinäiseen riippuvaisuuteen eri teollisuuden haarojen välillä, että ammatittain järjestyminen on jäänyt aikansa jälelle, eritoten sellaisilla aloilla, joilla koneet muodostavat tärkeimmän työvoiman. Me näemme siis, että teollisuuden kehityksellä on ollut kahdellainen vaikutus. Mikä ennen oli yhteinen ammattiyhdistys ja käsitti kaikki jonkun teollisuuden haaran työläiset, se jakaantui moneksi pieneksi ammattiunioksi. Tämä hajaantuminen ei tullut seurauksena mistään väärästä teoriasta, vaan johtui itse teollisuuden kehityksestä. Mutta tämä kehitys pian saavuttaa asteen, jolloin se pakottaa uniot ei enää yhä jatkuvaan hajaantumiseen, vaan liittoutumiseen ja uudestaan yhtymiseen. Ei kukaan marxilainen sosialisti pidä kummallisena sitä seikkaa, että ammatillisen liikkeen muodot ja menettelytavat aina riippuvat itse teollisuuden kehityksestä, eivätkä mukaudu joittenkin pelkkien teoriain mukaan.

Unionistisen liikkeen luonteenomaisia taisteluaseita ovat lakko ja boykotti. Joskus kuuluu siihen myös valtiollinen toiminta, jolla tarkotamme äänioikeuden käyttämiseen perustuvaa lainlaadinta-toimintaa. Unionistisen liikkeen kehittämä luokkayhteishenki luonnostaan johtaa yhteiseen valtiolliseenkin toimintaan tarkotuksella saavuttaa joitakin tarkotusperiä lainlaadinnan kautta. Niinpä on monissa maissa muodostunut unionistisen liikkeen johtamia politillisia puolueita. Mutta tämän liikkeen luonteenomaisimmat aseet ovat kuitenkin lakko ja boykotti.

Jos me otamme nämä molemmat aseet perinpohjaisen tarkastuksemme alaisiksi, niin huomaamme, että ne suuresti eroavat toisistaan eräässä tärkeässä suhteessa. Boykotti ei ole koskaan voinut olla suuresta merkityksestä yhden ainoan ammattialan työläisten käyttämänä. Lakko sen sijaan on usein ollut vaikuttava silloinkin, kun sitä ovat käyttäneet vain yhden ammattialan työläiset. Valaiskaamme tätä asiaa muutamalla esimerkillä. Olettakaamme, että jonkun suuren kenkätehtaan työläiset lähtevät lakkoon ja heidän tilallensa tulee unioon kuulumattomia työläisiä. Lakkolaiset päättävät julistaa kaikki tehtaassa valmistetut kengät boykotteerattaviksi. On ilmeistä, että jos ainoastaan lakkolaiset ja heidän perheensä boykotteeraavat tehtaan tuotteita, niin se ei vaikuta paljoa. Mutta jos boykottiin yhtyvät kaikki työväen järjestöt ja kieltäytyvät ostamasta sen tehtaan tuotteita, niin muodostuu boykotti varsin tehokkaaksi aseeksi. Boykotti on luonteeltaan enemmän luokka-ase kuin ammattikunta-ase. Totta on, että luokkasolidarisuus usein johtaa boykotin käyttämiseen vain jonkun ammattikunnan erikoisetujen hyväksi, mutta se ei juuri nyt kuulu esillä olevaan esitykseen.

Lakko on alusta pitäen ollut pääasiallisesti ammattikunnallinen ase. Suutarit lähtivät lakkoon, eli toisin sanoen, kieltäytyivät tekemästä työtä kunnes heidän vaatimuksiinsa myönnyttiin, mutta tämä asia ei koskenut muurareita tahi kutojia, jotka edelleen jäivät työpaikoilleen. Joskus lähtivät läheisillä aloilla työskentelevät työläiset lakkoon, osottaakseen myötätuntoisuutta tahi muuten kannattaakseen läheisellä teollisuusalalla työskenteleviä työläisiä, — nahkurit esimerkiksi auttoivat suutareita heidän taistelussaan. Kun ammattiuniot yhtyivät ammattiliitoiksi samoilla teollisuuden aloilla, kuten esim. kangasteollisuudessa, niin sama yhteisetu teki lakosta teollisuuslakon. Mutta kun jonkun teollisuusalan unio jakaantui useaan erikoisunioon, niin kunkin tällaisen erikoisunion taisteluvoima kävi heikommaksi. Luokkayhteishengen tunne heikkeni hajaantumisen kautta. Mitä pienemmän osan koko teollisuuden haarasta kukin unio muodosti, sitä enemmän kehittyi siinä ryhmäetujen valvominen luokkaetujen kustannuksella. Unionistit pysyivat lujasti kiinni vanhoissa ennakkoluuloissa ja toimintatavoissa, kukin piti huolta vain itsestään, määritteli yksinään toimintaehtonsa, oli lakossa yksikseen ja täten aikaan sai sellaisen tilanteen, että kun jossakin tehtaassa joku työläisryhmä yksinään meni lakkoon, niin oli paljon helpompi saada rikkureita näiden tilalle kuin jos olisi pitänyt täyttää tehtaan kaikkien työläisten paikat. Muut työläiset, muitten unioitten jäsenet, saattoivat jäädä paikoilleen ja tuntea itsensä vapaiksi lakonrikkojan, »skääpin», häpeämerkistä, sillä olivathan he edelleen uskollisia oman unionsa jäseniä ja noudattivat oman unionsa tekemiä työsopimuksia.

Tämä asiaintila on johtanut siihen, että ammatillisen järjestymisen merkitys luokkataistelun aseena on suuresti vähentynyt. Se on synnyttänyt ryhmähenkeä, ryhmätaisteluja ja ammattiyhdistysten sotia toisiaan vastaan. Se on myöskin luonut maaperää luottamusmiesten ja virkailijain epärehellisyydelle. Yksi ainoa ammattiunio yksistään sen kautta, että se solmii työnantajan kanssa pitkäaikaisen tahi pitkällä irtisanomisajalla kahlehditun työsopimuksen, vaikeuttaa, jopa tekee mahdottomaksi tehokkaan lakon jonkun läheisen ammatin alalla. Aivan äskettäin, kun stereotypeeraajain unio yhtyi lakossa olleisiin Chicagon sanomalehtien painajiin, erotettiin se kansallisjärjestöstään siitä syystä, että se lähtemällä lakkoon oli rikkonut järjestönsä tekemän työsopimuksen työnantajain kanssa. Paikallisen latojain järjestön jäsenet estettiin yhtymästä kannatuslakkoon samallaisilla uhkauksilla ja samasta syystä heidän kansallisjärjestönsä virkailijain taholta.

Kaiken tämän vuoksi kapitalistiluokka onkin alkanut käyttää ryhmittäin solmittuja työsopimuksia parhaana aseenaan työläisten luokkataistelua vastaa. Tässä yhteydessä lienee mieltäkiinnittävää huomata, että englantilaiset ammattiyhdistykset, joskin vielä osaksi kärsivät samallaisesta epäkohdasta, kuitenkin viime aikoina ovat päättävästi työskennelleet sen poistamiseksi, pyrkien laatimaan kaikki työsopimuksensa yhtä pitkäksi ajaksi ja samana aikana päättyviksi.

III.

Syndikalismi, muitten pyrkimystensä ohella, pyrkii poistamaan edellämainitut ammattiyhdistysten epäkohdat. Se on unionistisen liikkeen sellaisen aineksen kapinallisuuden välttämätön tulos, joka kiihkeästi asettaa luokkasolidarisuuden ammattikuntasolidarisuuden tilalle. Me voimme tuntea täydellistä myötätuntoa liikkeen tätä tarkotusperää kohtaan, joskaan emme hyväksy niitä keinoja, joilla tuo tarkotusperä aijotaan saavuttaa. Ei millään muotoa sovi otaksua, että kaikki syndikalismin vastustajat vastustavat syndikalismin luokkasolidarisuusihannetta. Useat syndikalismin vastustajat työskentelevät saman tarkotusperän saavuttamiseksi nykyään olevissa ammattiunioissa ja he vastustavat syndikalismia sen vuoksi, että se hidastuttaa luokkajärjestymisen astumista ammattisolidarisuuden tilalle.

Syndikalismista saa selvemmän käsityksen tarkastamalla sitä käytännössä kuin tutkimalla sen filosofista rakennetta. On tosin olemassa eräänlainen syndikalistinen filosofiakin, mutta huomattavin merkitys on tällä liikkeellä sen käytännöllisessä esiintymisessä. Syndikalismin menettelytavat — samoin kuin sen teoriatkin — ovat, kuten tulemme näkemään, jonkun verran erilaiset eri maissa, mutta sillä on olemassa riittävästi yhtäläisiä pyrkimyksiä ja teorioita, joiden perusteella voimme luoda yhteisen kuvan siitä, ja pitää tätä kuvaa syndikalistisen liikkeen yleisenä kuvauksena.

Haluaisimme antaa syndikalismista seuraavan määritelmän:

Syndikalismi on eräänlaista työläisten taloudellista järjestymistä, jonka tarkotuksena on työläisten riistämiseen perustuvan kapitalistisen järjestelmän hävittäminen ja sen tilalle sellaisen uuden yhteiskuntamuodon asettaminen, jossa ei ole luokkayliherruutta eikä riistämistä. Sen huomattava käytännöllinen periaate on, että tämä tarkotusperä on saavutettavissa unioitten välittömällä toiminnalla ilman valtiollista toimintaa ja ilman valtion välitystä. Liikkeen vakaumuksena on, että uudessa yhteiskuntajärjestyksessä ei tule olemaan mitään politillista valtiota, vaan sen tilalla ainoana hallitusmuotona työväenjärjestöjen välitön hallinto työläisten itsensä kautta.

Siellä täällä voi olla syndikalisteja, jotka ehkä eivät hyväksy edellä lausutun määritelmän kaikkia osia, sillä syndikalistinen teoria on edelleen muodostumisen alainen ja näin ollen sitä ei voi aivan tarkoin ja kaikkien syndikalistien yhtäläisesti hyväksymällä tavalla määritellä.

Seuraavassa tulemme huomaamaan, että syndikalismi alkujaan on anarkististen ja sosialististen teoriain yhteensovitus. Luokkataistelu, jonka anarkistit johdonmukaisesti kieltävät, muodostaa yhden syndikalismin perusperiaatteen. Syndikalistit kieltävät valtiollisen toiminnan ja valtion vallottamisen tarpeellisuuden työläisten käsiin, jota sosialistit vuorostaan kannattavat. Anarkistien kauan saarnaama »välittömän toiminnan» tehokkuus muodostaa syndikalistien periaatteitten kulmakiven. Syndikalistit halveksien kokonaan hylkäävät tuotantolaitoksien ottamisen kuntien ja valtion haltuun, joka seikka muodostaa tärkeimmän kohdan kaikkien sosialistipuolueitten ohjelmassa. Syndikalistien teoriayhdistelmässä on paljon suurempi määrä anarkismia kuin marxilaista sosialismia. Mutta siinä yhdistelmässä on sen lisäksi myös jotakin muuta, nimittäin unionismia. Syndikalismin tärkein taisteluase, välittömän toiminnan pääasiallinen muoto, on sama, joka on luonteenomainen unionismille ja jota ilman unionismi ei olisi voinut olla olemassa, nim. lakko. On varsin mieltäkiinnittävä nähdä kuinka taantumuksellisin ammattiunionisti ja radikaalisin syndikalisti eräissä suhteissa tulevat aivan samoihin tuloksiin. Vanhoillinen unionisti luottaa unionistisen liikkeen riittävään tehokkuuteen, hän luottaa yksinomaan lakkoon ja boykottiin ja hän kieltää valtiollisen toiminnan merkityksen. Hän viittaa siihen tosiasiaan, että muutamilla työaloilla vallitsee kahdeksan tuntinen työpäivä, joka on saavutettu union voimalla eikä politillisella toiminnalla. Syndikalisti asettuu samalle kannalle ja puolustaa kantaansa samallaisilla esimerkeillä. Äärimmäisyydet kohtaavat toisensa.

Voisi sanoa, että syndikalismi teoreettisesti perustuu sosialistiseen luokkataistelukäsitteeseen, että sen yhteiskunta-ihanne on lainattu anarkistien propagandavarastosta ja että sen taisteluaseina ovat unionistisen liikkeen aseet, joita on terästetty ja kiillotettu bakunismin teräsimellä.

IV.

Kaikki syndikalistit ovat yhtä mieltä siitä, että valtiolaitoksella ei tule olemaan mitään paikkaa siinä uudessa yhteiskuntajärjestyksessä, jota kohtaan he pyrkivät. He ovat kaikki yhtä mieltä siitäkin, että ainoa silloin tarpeellinen hallitusmuoto tulee olemaan tuotanto- ja jakolaitosten hallinto ja että näiden laitosten työläiset itse tulevat hoitamaan sen. Mutta he eivät ole yhtä yksimielisiä siitä, millainen tämä valtiolaitoksen tilalle astuva hallitusjärjestelmä tulee olemaan rakenteeltaan, millä tavalla saavutetaan teollisuushallinnon ihanne. Tämä epätietoisuus onkin hyvin luonnollinen ja välttämätön, eikä yksikään marxilainen sosialisti moiti syndikalisteja siitä, että he eivät pysty tuomaan esiin kumoamatonta uskonkappaletta tulevan yhteiskuntamuodon yksityiskohtaisesta järjestelystä.

Ranskassa, vallankumouksellisen syndikalistien kotimaassa, on vallalla sellainen käsitys, että valtion käsissä olevan hallitusvallan tilalle astuu työväen unioitten taloudellinen hallinto. He pitävät työväen uniota sekä nykyajan mahtavimpana taisteluaseena että myöskin tulevan yhteiskuntajärjestyksen taloudellisen hallinnon ituna. Herrat Edouard Berth ja Émile Pouget, molemmat taitavia syndikalismin kirjallisia agitaattoreja, ovat edellämainitulla kannalla ja heidän kirjotuksistaan päättäen he kuvittelevat tätä unioitten uutta tehtävää jonkinlaiseksi keskiajan ammattikuntien toimintamuotojen uudestaan syntymiseksi. Syndikalistien käsityksen mukaisesti on unioilla nykyään kahdenlainen tehtävä: 1) taistella kapitalismia vastaan lakkaamatta ja kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla, ja 2) kaikin puolin valistaa jäseniään ja valmistaa heitä kykeneviksi heidän tuleviin vastuunalaisiin yhteiskuntatehtäviinsä. Valistustyön tulee olla varsin monipuolisen. Sen tulee sisältää opetusta yhteiskunnallisissa kysymyksissä ja eritoten yhteiskunnallisessa järjestämistyössä, joka on välttämätöntä työläisille, jotka tulevat uudestaan järjestämään yhteiskunnan. Sen tulee myöskin antaa työläisille teknillisiä tietoja, eritoten opettaa heille parannettuja teknillisiä menettelytapoja, sillä se on välttämätöntä työläisille heidän voidakseen kehittyä kelvollisiksi tuotannon hoitajiksi. Opetukseen pitää kuulua myöskin työläisten yleistä sivistyttämistä sekä heidän itsensä eduksi, että yhteiskunnan tietoisuustason yleiseksi kohottamiseksi.

Tulevaisuuden unioitten tehtävä tulee syndikalistien mielestä olemaan myös kahdenlainen: 1) niiden tulee toimia tuottajina ja 2) muodostaa osia yhteisjärjestöstä, joka järjestää tuotannon ja tavaroitten kulutuksen sekä valvoo yhteiskunnan yleisiä etuja. Pouget on lausunut tämän ajatuksen seuraavin sanoin: »Unio tulevaisuudessa tulee olemaan se perustus, jolta nousee järjestynyt yhteiskunta, vapaana riistämisestä ja sorrosta.»^[1*]) Sorel, syndikalistisen liikkeen huomattavin teoreettinen edustaja, on lausunut jokseenkin samallaisen käsityksen kirjottamassaan lentokirjassa L'avenir Socialiste des Syndicates, ja myöskin Edouard Berth on esiintuonut samallaisia ajatuksia. Berth on oleellisesti Proudhonin oppilas ja hän on suositellut erästä unionismin muotoa, joka on tarkka keskiajan ammattikuntien jäljennös.^[2*] Ammattikunnissa tavataan kolme eri arvoastetta: oppilas, sälli ja mestari. Huomattavin syndikalistinen järjestö, Ranskan Confédération Générale du Travail, edustajakokouksessaan vuonna 1906 antoi virallisen hyväksymisen sille käsitykselle, että uniot tulevat hoitamaan teollisuuden uudessa yhteiskuntajärjestyksessä, lausumalla, että »tämän päivän taistelujärjestöt tulevat olemaan huomispäivän tuotantoa ja jakoa hoitavia ryhmiä».

Kaikessa tässä kuitenkaan emme löydä mitään uutta ja ennen kuulumatonta. Päinvastoin se on hyvinkin vanhaa. Jos lähdemme tarkastamaan »Kansainvälisen työväenliiton» historiaa, niin löydämme nämä käsitykset siellä selvästi lausuttuina. Niinpä Baselin kongressissa vuonna 1869 eräs proudhonilainen edustaja suositteli »Kansainvälisen» toiminnan rajottamista unioitten eli »syndikaattien» muodostamiseen, ensiksikin »koska erinäiset ammattikuntien ryhmät kaupungeissa tulevat muodostamaan tulevaisuuden hallitusmuodon», jolloin »hallitusvallan tilalle asetetaan syndikaattien yhteinen toimikunta ja syndikaattien edustajista kokoonpantu komitea tulee järjestämään työoloja — joka kaikki tulee astumaan valtiollisen toiminnan tilalle.»^[3*]

Tässä yhteydessä sallittakoon minun tehdä se sivuhuomautus, että sekaannus ja pelko, jonka syndikalistinen agitationi on aikaan saanut Englannin ja Amerikan sosialistien riveissä, suuressa määrin johtuu sosialismin historian tuntemattomuudesta. Tämä tietämättömyys on tehnyt mahdolliseksi sen, että varsin muinaisaikaiset ja aikanaan hyljätyt käsityskannat on otettu vastaan uusina. Noin vuosi sitten istuin erään suuren kaupungin sosialistisen majurin toimistossa ja puoleksi hämmästyksellä, puoleksi hauskuudekseni kuuntelin, kuinka puoluetoverini, majuri, isällisessä äänilajissa moitti minua siitä, että olen välinpitämätön niistä »uusista aatteista», jotka hän äskettäin sanoi keksineensä. Hän puhui muutamista sosialisteista, minustakin niiden joukossa, sanoen: »Te olette jääneet paikoillenne seisomaan. Te olette kadottaneet yhteyden elämän todellisuuden kanssa. Ollen uskollisia liikkeellemme ja taistellen sen puolesta, teillä ei ole ollut aikaa kehittyä. On olemassa uusia aatteita, joita ei yksikään teistä ole huomannut, ja kuitenkin nämä uudet aatteet hallitsevat koko meidän liikettämme. Pelkkä sosialismi on kulunutta tavaraa. Valtiollinen toiminta oli aikoinaan ainoa aseemme, mutta nyt meillä on mahtavampia aseita. Uusi sosialismi tarkoittaa teollisuus-kansanvaltaa, joka on aivan uusi käsite. Me emme tarvitse valtiota, sillä teollisuudessa järjestyneet työläiset tulevat hallitsemaan yhteiskuntaa. Tämä on juuri sitä teollisuuskansanvaltaa — mutta kuka on tähän asti kuullut siitä puhuttavan, tahi yleislakosta tahi teollisuusunionismista, ennen kuin aivan viime aikoina.» Toverini oli hyvin hämmästynyt ja luultavasti myöskin varsin epäilevällä kannalla, kun ilmoitin hänelle, että nämä »uudet aatteet» ovat hyvinkin vanhoja; että ajatus itsenäisten teollisuusryhmien astumisesta valtion tilalle oli Proudhonin seuraajain lempiajatus puoli vuosisataa sitten, että Robert Owen kahdeksankymmentä vuotta sitten omasi samallaisia käsityksiä kuin Industrial Workers of the World -liitto omaa tänä päivänä ja että yleislakko oli yksi vanhan, Marxin aikaisen »Kansainvälisen» riitakapuloita.

Muutamat syndikalistit avoimesti tunnustavatkin nämä tosiasiat ja esittävät syndikalismin kernaammin owenilaisuuden ja proudhonismin uudestaan syntymisenä kuin minään uutena liikkeenä. Niinpä englantilainen syndikalisti Tom Mann eräässä kirjottamassaan sanomalehtikirjotuksessa, jonka hän kirjotti istuessaan linnassa tuomittuna »yllyttävästä puhetavasta», nimenomaan väittää, että syndikalismi on ainoastaan owenilaisen propagandan uudestaan heräämistä. Hän sanoo:

»Syndikalismi tarkottaa, että syndikaatit eli työläisten uniot kontrolleeraavat teollisuuden koko yhteiskunnan hyväksi; tämä ehdottomasti edellyttää, että on olemassa verrattain täydellinen industrialistinen järjestö. Johon kuuluvat kaikki työläiset ja jossa vallitsee oikea suhde järjestön eri osien välillä. Robert Owen kahdeksankymmentä vuotta sitten esitti tällaisen välttämättömyyden ja oli jo hyvällä alulla toteuttaa sitä käytännössä, mutta osottautui, että työläiset eivät vielä pystyneet käyttämään hyväkseen tällaisia verrattain korkealle kehittyneitä toimintamuotoja ja näin ollen on työläisten täytynyt vaeltaa kahdeksankymmentä vuotta teollisuuden erämaassa sen vuoksi, että he silloin eivät olleet henkisesti tahi aineellisesti pystyviä astumaan 'luvattuun maahan'. Owen'in jälkeen ovat työläiset turvautuneet moniin muihin keinoihin, päästäkseen teollisuus-orjuudesta, mutta ei yksikään näistä keinoista ole osottautunut todellakin kelvolliseksi, parlamentaarinen toiminta vähemmin kuin mikään muu.

»Robert Owenln kiihkeinä aikoina Englannin työläisillä ei ollut mitään politillisia »oikeuksia», ja näyttää siltä kuin Owen ei olisikaan paljoa välittänyt tällaisten 'oikeuksien' omistamisesta. Hän näki ja hän opetti, että työläisten kärsimykset olivat suoranainen seuraus heidän riippuvaisuudestansa kapitalistiseen luokkaan, toisin sanoen, että työnantajaluokka ei välitä työväen luokasta muussa tarkotuksessa kuin että se hallitsisi ja riistäisi heidän työvoimansa, voidakseen käyttää työläisiään voittoa tuottavina koneina.»

Englantilainen anarkistinen lehti Freedom eräässä toimituskirjotuksessa antaa yhtäläisen tunnustuksen sekä Proudhonille että Robert Owenille syndikalismin perustajina. Proudhon kirjassaan L'Idée Générale de la Révolution on selittänyt, että vallankumouksellisuuden todellinen päämäärä on sulattaa, sovittaa ja hajottaa valtiollinen hallitusjärjestelmä taloudelliseksi sillä tavalla, että vähennetään, yksinkertaistutetaan, hajotetaan ja hävitetään toinen toisensa jälkeen kaikki sen hirvittävän suuren koneen osat, joka kutsutaan hallitukseksi eli valtioksi. »Freedom» lausuu toivovansa, että äskettäin perustettu Englannin syndikalistinen liike tulisi nauttimaan »samanlaisesta menestyksestä joka tuli Owenin liikkeen osalle sinä aikana (1834), jolloin Owenin perustama tuottajaluokkien yleinen unio omasi enemmän kuin viisisataatuhatta jäsentä, joiden joukossa oli monta maanviljelystyöläisten uniota, samoin kuin työläisnaisten järjestöjä.» Totta kyllä, on väitetty, että Owenin aikaisella suurella teollisuusuniolla oli näin suuri jäsenmäärä, mutta myöskin hyvin tiedetään, että se ei ollut mikään varsinainen jäsenistö siinä merkityksessä, jossa uniot tänä päivänä sitä ymmärtävät, vaatien jäseniltään säännöllisiä jäsenmaksuja. Englannin ammattiliikkeen historioitsijat huomauttavat meille, että »koska liiton yleisiä tarkotuksia varten ei kannettu mitään huomattavaa säännöllistä maksua, niin oli alajärjestöjen eroaminen ja yhtyminen jäsenistöön hyvin helppoa». Sitäpaitsi kaikki, jotka suuren innostuksen hetkinä yleisissä kokouksissa lausuivat myötätuntonsa tälle liikkeelle, katsottiin jäseniksi.

Kuinka täydellisesti Owen omasi niitä oppeja, jotka nykyaikana esitetään Haywoodin ja muitten I. W. W:n johtajain kautta, tulee näkymään muutamista allaolevista otteista hänen lausunnoistaan. Hän oli sitä mieltä, että palkkatyöläisten ei-valtiollinen yhtyminen saattoi korottaa palkkoja ja lyhentää työaikaa »siihen määrään, että työläiset hyvin lyhyessä ajassa tulisivat saamaan täydet tulokset työstään». Hän kertoo meille seuraavasti:

»Owenin ehdottaman järjestelmän mukaisesti tuli tuotannon välineitten muodostua ei koko yhteiskunnan omaisuudeksi. vaan sen erikoisen työläisryhmän omaisuudeksi, joka käytti niitä. Ammattiuniot muodostettaisiin »kansallisyhtiöiksi», jotka hoitaisivat kaikki teollisuuden haarat; maanviljelijäin unio omistaisi maan, kaivosmiesten unio kaivokset, kutomotyöläisten unio teollisuuslaitokset. Jokainen eri ammattiala hoidettaisiin vastaavan ammattiunion kautta, joka olisi keskittynyt yhdeksi 'Grand Lodgeksi'.»

Suuri yhteiskunnallinen vallankumous syntyisi täten hyvin nopeasti. Owen itse oli sitä mieltä, että kuusi kuukautta olisi riittävä aika tätä varten. Automaattisen prosessin kautta koko kapitalistisen teollisuusjärjeston tilalle astuisi unioitten teollisuusjärjestelmä. Eikä ainoastaan Owenin päämäärät olleet samanlaiset kuin tämän päivän vallankumouksellisen syndikalismin, mutta hän myöskin edusti samanlaisia menettelytapoja. Sarnattiin samanlaista toimintaa, alhaisia jäsenmaksuja, teollisuuksittain järjestymistä, »One big uniota», suurlakkoa ja kiusantekoa teollisuudessa.

Edellämainitsemassamme toimituskirjotuksessa Freedom selittää:

»Mutta Proudhonin mutualismi samoin kuin owenilainen liike joutui pois taloudellisen toiminnan uraltaan politillisten liikkeitten, kuten esimerkiksi Chartismin, vaikutuksesta. Näin ei tule käymään syndikalismin, joka käyttää välitöntä toimintaa sekä kapitalismia että valtiota vastaan. Toimia valtiota vastaan tarkottaa sitä, että hyökätään valtiolaitosten kimppuun ja hävitetään ne ja että valtiojärjestöjen tilalle asetetaan tuottajaluokan teollisuusuniot.»

Muistan muutamia vuosia sitten keskustelleeni Ranskan työväenliikkeestä ja sen kehityksen ilmiöistä vanhan sosialistin Lucien Senialin kanssa ja muistan erään merkitsevän huomautuksen, jonka hän silloin teki puhuessaan Ranskassa vallitsevista proudhonilaisista aatteista ja siitä, kuinka ne ovat jääneet siellä olemaan kauan sen jälkeen kuin ne ovat hävinneet muista maista. Hän esitti sen ajatuksen, että Ranskassa yleensä, mutta etenkin Pariisissa, kaiken henkisen elämän keskus on työpajoissa, joissa kussakin on muutamia sällejä mestarin alaisena ja että tämä tosiseikka selittää meille, minkätähden siellä vallitsee sellainen käsityskanta, että tulevaisuuden yhteiskunta tulee perustumaan itsenäisiin teollisuusryhmiin ja minkätähden anarkistiset käsityskannat siellä niin itsepintaisesti ovat pysyneet voimassa. Tämän jälkeen on Sombart teoksessaan »Sosialismi ja Yhteiskunnallinen liike», esittänyt samanlaisen selityksen syndikalismista. Tosiasia onkin, että Ranskan syndikalistien periaatteissa heijastuvat Ranskan teollisuusolot. Kun tarkastamme sitä Saksan, Englannin tahi Amerikan teollisuuskehityksen kannalta, niin se näyttää meistä kummalliselta ja taantumukselliselta.

V.

Saksassa on varsin vähän syndikalismia. Syndikalistien, eli kuten niitä siellä nimitetään »Lokalistien», unioitten lukumäärä on varsin pieni ja uniotkin ovat pieniä. Niiden vaikutusvalta on myöskin sangen vähäinen.^[4*] Niiden käsityskannat ovat jokseenkin samat kuin Ranskan syndikalistien. Myös Englannissa on varsin vähän syndikalismia, joskin siitä on Amerikassa vallalla aivan päinvastainen luulo. Ruotsissa ja Tanskassa on pieni, mutta varsin suuriääninen joukko syndikalisteja, joka ammentaa aatteita etupäässä ranskalaisilta syndikalisteilta ja Amerikan Industrial Workers of the World -liitolta, joka viimemainittu on tämän maan syndikalistinen järjestö.^[5*] Se vähä mitä Englannissa on syndikalistista liikettä, asettuu pääasiallisesti amerikalaisten kannalle painostaen unioitten teollisuusjärjestöiksi muodostamisen välttämättömyyttä. Tämä onkin luonnollinen seuraus Amerikan ja Englannin teollisuuden kehityksen suuresta yhtäläisyydestä. Mutta Englannin syndikalistit seuraavat ranskalaisten aateveljiensä esimerkkiä siinä suhteessa, että he koettavat työskennellä jo olevien unioitten sisällä ja täten edustavat toisellaista menettelytapaa kuin I. W. W.^[6*]

Amerikan syndikalismi, I. W. W:n edustamana, eroaa Europan syndikalistisista järjestöistä menettelytavoissaan olemassa olevia ammattiunioita kohtaan ja unioitten järjestämistä koskevissa teorioissaan. Ranskan ja Italian syndikalistien tavoin I. W. W. jyrkästi vastustaa valtiota sellaisenaan ja pyrkii asettamaan sen tilalle unioitten johtaman hallinnon. Tässä suhteessa ovat varsin tyypillisiä William D. Haywoodin lausunnot, jotka esitän tässä sen mukaisina kuin ne julkaistiin New York »Call»- ja »Volkszeitung»-lehdissä. »Minä halveksin lakia» ... »Ei kukaan todellinen sosialisti voi olla lainkuuliainen kansalainen» ... »Kun työläinen tulee tuntemaan totuuden ... hän tulee käyttämään kaikkia aseita voittaakseen taistelussa, niinpä hän myöskään ei häikäile rikkomasta lakia.» ... »Sosialismin aikana tulee hallitus olemaan teollisuushallitus, työpajahallitus.» Ranskalaisten ja italialaisten veljiensä tavoin Amerikan syndikalistit nauravat valtiolliselle toiminnalle ja parlamentarismille, turvautuen yksinomaan »välittömään toimintaan». »Työväenjärjestöjen menettelytapoja määrää ainoastaan se voimamäärä, mikä on niiden käytettävissä niiden hyödyksi. »Kysymys 'oikeasta' ja 'väärästä' ei liikuta meitä», sanoo Vincent St. John.^[7*] Pääasiallisena aseena on lakko ja jos sen kautta ei onnistuta saamaan myönnytyksiä työnantajalta, »niin palataan takasin työhön ja käytetään 'sabotagea', sen avulla pakottaakseen työnantajat alistumaan työläisten vaatimuksiin.»^[8*]

»Lyhyesti sanoen, I. W. W. suosittelee hyökkäävää 'välittömän toiminnan' taktiikkaa, jota on käytettävä niin paljon kuin voimamme myöten antavat.»^[9*]

Kuten Europankin syndikalistit, niin myös I. W. W.-liiton jäsenet selittävät, että he eivät ole erikoisesti sosialisteja eikä anarkisteja, vaan yksinkertaisesti vallankumouksellisia työläisiä. Heiltä ei vaadita mitään valtiollista uskontunnustusta. Ei oteta huomioon sitä, kutsuuko joku henkilö itseään sosialistiksi tahi anarkistiksi, kristilliseksi tai ateistiksi, onko hän maan kansalainen tahi vieraasta maasta tullut. Ainoana pääsyn ehtona on myöntävä vastaus kysymykseen: »oletko palkkatyöläinen?» Tässä ei vielä olekaan mitään moitittavaa. Mutta käytännöllisessä toiminnassa I. W. W., kuten kaikki muutkin syndikalistiset järjestöt, on valtiollisvastainen ja erittäin katkerasti ja väsymättömästi se käy sotaa sosialistipuoluetta vastaan. Se kylläkin aina turvautuu sosialistipuolueeseen, saadakseen rahallista apua ja se vetoaa puolueen edustajiin lainlaatijakunnissa saadakseen heidän apuaan, mutta säännöissään se määrää, että ei mikään paikallisunio saa millään ehdolla luovuttaa varoja minkään valtiollisen järjestön hyväksi, oli se sitten sosialistinen tahi joku muu. Edempänä puhutaan vielä tästä yksipuolisuudesta, ja siitä loiseläjän asemasta, johon syndikalismi on asettunut valtiolliseen sosialistiliikkeeseen nähden. Tällä hetkellä pantakoon merkille vain se seikka, että I. W. W. on valtiollisvastainen järjestö.

Kun näin olemme tarkastaneet niitä pääkohtia, joissa I. W. W. ja europpalainen syndikalismi ovat samalla kannalla, on meidän vielä tarkastettava erästä tärkeää eroavaisuutta niiden välillä. Me voimme tehdä tämän parhaiten sillä, että esitämme lyhyen katsauksen I. W. W:n historiaan. Kaikki sitä varten tarvittavat tosiasiat löydetään Vincent St. Johnin kirjottamasta pienestä kirjasesta, jonka nimi on »The I. W. W., Its Structure and Methods». Tämän kirjasen on I. W. W. itse kustantanut ja sitä näin ollen voidaan pitää virallisena asiakirjana.

VI.

Syksyllä 1904 kokoontui kuusi unionistisen liikkeen toimihenkilöä, jotka melkein kaikki olivat huomattuja sosialistipuolueen jäseniä, keskustelemaan työväenliikkeen asemasta tässä maassa ja eritoten ammattiunionismista johtuvista epäkohdista ja heikkouksista. Keskustelujen tuloksena oli, että päätettiin kutsua muutamia muita henkilöitä toiseen sulettuun kokoukseen, joka oli pidettävä Chicagossa tammikuussa 1905. Kaikkiaan kutsuttiin kokoukseen 36 henkilöä ja ainoastaan kaksi kutsuttua kieltäytyi saapumasta. Tässä kokouksessa laadittiin manifesti ja päätettiin julkaista se. Manifestissa esitettiin tavanmukaista ammatillisen liikkeen ja American Federation of Laborin kritiikkiä sekä painostettiin uuden järjestön perustamisen välttämättömyyttä. Siinä myös julistettiin yleisen konventionin pitäminen Chicagossa kesäkuussa, tarkoituksella perustaa tällainen uusi järjestö. Konventioni pidettiinkin ja hyväksyttiin teollisuusunion järjestämisen suunnitelma. Hyväksytyn suunnitelman mukaan olisi kaikkien samalla paikkakunnalla ja samalla teollisuuden alalla työskentelevien työläisten järjestyttävä asianomaisen teollisuuden paikallisunioon. Samassa tehtaassa täten ei saisi olla monta keskenään kilpailevaa eri ammattien uniota, vaan yksi yhteinen järjestö. Kaikki tällaiset jonkun teollisuusalan paikallisuniot sitten yhdistettäisiin »Kansalliseen Teollisuusunioon», jolla olisi täydellinen hallintovalta kaikkien siinä teollisuudessa työskentelevien paikallisunioitten yli. Läheisiä teollisuusaloja edustavien teollisuusunioitten tulisi vuorostaan yhtyä »Departementtijärjestöihin». Niinpä esim. joku »Leipurien Kansallinen Teollisuusunio» yhtyisi teurastajain, ruokakauppa-apulaisten ym. kanssa »Ravintotarpeitten Departementtijärjestöön». Lopuksi yhdistettäisiin kaikki »departementtijärjestöt» »Yleiseksi järjestöksi», joka vuorostaan muodostaisi »Kansainvälisen järjestön» yksikön.

I. W. W:n ihanne voidaan verrattain tarkasti ilmaista kansanomaisella tunnuslauseella »One Big Union» — yksi suuri unio. Tämä periaate sellaisenaan ei millään muodoin ole vastakkainen unionistisen liikkeen periaatteille. Se on yhtä vanha kuin itse ammatillinen liike. Englannin ammatillisen liikkeen tutkijat muistanevat, kuinka monta kertaa sitä on jo aikaisemmin koetettu toteuttaa. Niinpä jo vuodesta 1828 puhutaan sitä tavottelevista pyrkimyksistä. Vuonna 1834 paljon puhuttiin yhdistymisestä eri teollisuuksien välillä. Silloin tehtiin rohkea ja vakava yritys yhdistää seitsemällä eri rakennusalalla työskentelevät työläiset yhdeksi kansalliseksi rakentajain unioksi entisen seitsemän union tilalle. Vuonna 1844 ja taas vuonna 1863 suunniteltiin yhden yleisen kaivostyöläisten union muodostamista. Samana ajanjaksona tehtiin monta eri yritystä rautateollisuuden alalla työskenteleväin työläisten yhdistämiseksi yhteen unioon. Tätä ajatussuuntaa edusti muitten muassa William Newton, joka oli koneenkäyttäjäin yhdistetyn liiton perustaja. Hänen toivonaan oli yhdistää kaikki koneenkäyttäjät ja mekanikot yhteen suureen kansalliseen unioon. Että nämä kaikki yritykset eivät onnistuneet, ei johtunut siitä, että suunnitelmat sellaisinaan olisivat olleet kelvottomia, vaan oli epäonnistumisen syynä se, että ne eivät osottautuneet sinä aikana tehokkaiksi järjestymisen muodoiksi. Uniot muodostuivat teollisuusolojen muodostumisen mukaisesti.

I. W. W:n perustajat olivat pelkkiä utopisteja. He piirustivat itselleen ihanteen ja sanoivat: »Nyt järjestäkäämme liike, joka on tämän ihanteemme mukainen.» He jättivät huomioon ottamatta sen tärkeän tosiasian, että työväen järjestöt, kuten kaikki muutkin yhteiskunnalliset laitokset, ovat taloudellisten olojen tilasta riippuvaiset ja mukautuvat taloudellisten muutoksien mukaan. He näkivät että olemassa olevassa unionistisessa liikkeessä selvästi ilmeni pyrkimys teollisuusjärjestymistä kohti, eikä se suinkaan ilmennyt seurauksena minkään kauniin teorian pohtimisesta, vaan vastakaikuna jokapäiväisen kokemuksen paljastamille tarpeille. Kaivostyöläiset, olutpanimotyöläiset ja muut kehittivät teollsuusunionismia olemassa olevan liikkeen sisässä, mutta I. W. W. ei luottanut unioitten kehitykseen, — luultavasti siitä syystä, että niin monet I. W. W:n henkisistä synnyttäjistä eivät olleet varsinaisia palkkatyöläisiä, vaan intellektualeja. Luonteenomaisella utopistisella kärsimättömyydellä ja kehityksen lakien syrjäyttämisellä perustettiin uusi järjestö kilpailemaan American Federation of Labor -liiton kanssa ja kylvämään lisää eripuraisuutta ja hajaannusta Amerikan työväenliikkeeseen.^[10*]

Näin menetellen astui I. W. W. aivan vastakkaiselle kannalle kuin ranskalaisten ja italialaisten ottamalle, jotka viimemainitut aina ovat pitäneet tarkkaa huolta siitä, että ei perustettaisi kilpailevia järjestöjä ja jotka aina ovat työskennelleet olemassa olevien järjestöjen kehitysmahdollisuuksien varassa. Siellä on koetettu kehittää jo perustettuja järjestöjä ja juurruttaa niihin syndikalistisia käsityksiä; uusia unioita on perustettu ainoastaan sellaisille työaloille, joilla ei sitä ennen ollut olemassa mitään järjestymistä. Eroavaisuus tämän ja I. W. W.-liiton menettelyn välillä parhaiten selviää, kun hetkeksi olettaa, että I. W. W.-liitto muodostuessaan olisi omaksunut Ranskan syndikalistien menettelytavat. Silloin ei unioista olisi eronnut paljon radikaalista ainesta, jättäen järjestöt taantumuksellisten ainesten valtaan, vaan ne olisivat jääneet järjestöihin ja jatkaneet siellä työtänsä taistelevana vähemmistönä, innostuttaen ja kehittäen joukkoja vallankumouksellisilla periaatteilla. Ne eivät olisi eronneet. American Federation of Labor -liitossa nykyään toimiva vähemmistö, joka aina uskollisena unionisesta liikettä kohtaan koettaa saattaa järjestöt hyväksymään teollisuuksittain järjestymisen, täten toimii sopusoinnussa Ranskan syndikalistien antaman esimerkin kanssa.^[11*]

VII.

Seurauksena I. W. W.-liiton epäkäytännöllisistä menettelytavoista on Amerikassa syntynyt uusi syndikalistinen järjestö, »The Syndicalist League of North America». Se noudattaa sitä menettelytapaa, jota Ranskan ja Italian syndikalistit noudattavat ja se erittäin jyrkästi tuomitsee I. W. W.-liittoa ja sen utopistisia teorioita. Sen jäsenmäärä on vähäinen, mutta propagandatyössään se osottaa omaavansa laveamman käsityksen yhteiskunnallisten ja taloudellisten teollisuusjärjestöjen tehtävistä kuin mitä näemme tuon suuremman syndikalistisen järjestön, I. W. W:n keskuudessa olevan.^[12*]

Englantilainen syndikalisti Tom Mann asettuu myös samalle kannalle, kuten näkyy eräästä Syndicalist-lehdessä syyskuussa 1912 olleesta toimituskirjotuksesta, jossa sanotaan mm.:

»Jos A. F. of L:n vastustuskyky tekee I. W. W:n jatkuvan elämän mahdottomaksi, niin on olemassa eräs keino, jonka avulla voidaan kukistaa sekä kapitalistit että politikoitsijat; on yhdyttävä A. F. of L.-liiton unioihin, ryhdyttävä valistamaan niiden sisässä olevia jäseniä, jotta saataisiin taisteleva vähemmistö, joka siellä edistäisi syndikalistisia käsityksiä ja taistelutapoja.»

Samalla tavalla kuin I. W. W. ja Ranskan sekä Italian syndikalistit, myös mainittu Syndicalist League suosittelee industrialistista unionismia, toisin sanoen se suosittelee työläisten järjestymistä teollisuuksittain eikä ammatittain. Mutta se eroaa I. W. W:stä samassa suhteessa kuin ranskalaisetkin syndikalistit, se pitää muotoa vähemmän tärkeänä kuin sitä henkeä, joka järjestöissä vallitsee. Sen kannalta katsoen on vallankumouksellisella hengellä täytetty ammattiunio paljon parempi kuin vallankumouksellista henkeä vailla oleva teollisuusunio. Mutta ei siinä kaikki. Syndicalist League myöskin vastustaa »One Big Union» periaatetta siinä muodossa kuin I. W. W. sitä edustaa. Se vastustaa hallitusvallan keskittämistä, joka seikka taasen on yksi huomattavimpia I. W. W:n periaatteita. Se kannattaa epäkeskitettyä teollisuusunionismia, toisin sanoen suosii itsenäisiä, paikallisia teollisuusunioita. Samoin kuin Ranskan syndikalistit, niin myöskin Syndicalist League pelkää, että keskitetyn uniovallan seurauksena ei voi olla mitään muuta kuin teollisuusdespotismi. He viittaavat siihen tosiasiaan, että Confédération Générale du Travail Ranskassa on tyypillinen epäkeskitetty syndikalistinen unio, jonka muodostavat sekä ammattiuniot että teollisuusuniot, ollen löyhässä yhteydessä keskenään, omaten täydellisen sisäisen itsenäisyyden, eikä yksikään yksityinen unio ole pakotettu alistamaan päätösvaltaansa minkään yleistoimikunnan vallan alle. He selittävät, että solidarisuus on puhtaasti henkinen ominaisuus, joka on riippumaton kaikista muodoista.

Tämä League väittää, että I. W. W:n järjestymismuoto, joka kieltää paikallisilta unioilta itsenäisyyden ja keskittää kaiken voiman kansallisen toimeenpanevan komitean käsiin, itse asiassa edustaa tulevan yhteiskuntamuodon byrokratiseksi muodostumista. I. W. W.-liiton sitä periaatetta, että työläisten on itse hoidettava kaivannot jne., täytyy arvostella yhteydessä teollisuusjärjestön rakenteen kanssa ja »One Big Union» edellyttää keskitettyä keskusjohtoa.^[13*] Tällainen hallintomuoto, sanovat Leaguen syndikalistit, edustaa paasivaltaa ja byrokratismia. Se merkitsee sitä, että politillisen valtion tilalle astuu yksinvaltias teollisuusvaltio. He sanovat, että tällainen teollisuusvaltio luonnostaan muodostuisi vielä vähemmän joustavaksi, vielä vähemmän persoonallista vapautta antavaksi kuin nykyinen valtio. Jos kaikki uniot yhdistetään yhdeksi suureksi unioksi ja niiden valta keskitetään yhdeksi ainoaksi hallintovirastoksi, niin, kysyvät he, voiko yhteiskuntamuoto, joka on sellaisen vallan hallittavana, muodostua muunlaiseksi kuin byrokratiseksi?

VIII.

Otaksun, että edellisestä olemme saaneet kutakuinkin tarkan kuvan syndikalismista ja sen tarkotusperistä. Jos otamme labriolalaisen, sorelilaisen, haywoodilaisen, ranskalaisen, I. W. W:n tahi Syndicalist Leaguen edustaman syndikalismin tarkastettavaksemme, niin huomaamme, että ne kaikki yhtyvät seuraaviin johtaviin periaatteisiin:

1) Kapitalismi on hävitettävä ja sen mukana on hävitettävä politillinen valtio.

2) Tämä päämäärä on saavutettavissa ainoastaan työväen luokan itsensä kautta.

3) Sitä ei voi saavuttaa valtiollisella toiminnalla, vaan ainoastaan työläisten välittömän toiminnan avulla, taloudellisten yhteentörmäyksien suoranaisena seurauksena eikä välillisesti lainsäädännön kautta.

4) Työläiset luovat uudestaan yhteiskunnan ja poistavat luokkaherruuden sekä taloudellisen riistännän.

5) Uudessa yhteiskunnassa tulevat työväen uniot omistamaan ja hallitsemaan kaikki teollisuuslaitokset, järjestämään kulutuksen ja valvomaan yhteiskunnan yleistä hyvinvointia. Muuta hallitusmuotoa ei tule olemaan.

Edempänä tulemme lähemmin tarkastamaan syndikalismin tärkeimpiä taisteluaseita ja taistelutapoja. Tässä kohdassa on tarpeellista päästä selville siitä, mitä yleensä tarkotetaan käsitteellä »välitön toiminta». Kun tätä käsitettä ei ole tarkoin määritelty, niin on se antanut aihetta monille ristiriidoille ja väärinkäsityksille. Sosialistit kiihkeästi riitelevät siitä keskenään, kukin tarkottaen tuolla sanalla milloin mitäkin. »Välitön toiminta» on monen mielestä samaa kuin väkivaltainen toiminta, ihmisten pahoinpitelemistä ja omaisuuden hävittämistä. McNamara-veljesten ja heidän liittolaistensa mieletöntä räjähdyttämistouhua pidetään usein »välittömän toiminnan» tyypillisimpänä esimerkkinä. Tällaista »välitöntä toimintaa» yleisesti tuomitaan. Mutta ei ole mitään järkeä siinä, että jotakin henkilöä syytetään murhapolttojen ja murhien suosijaksi jos hän ei tarkota »välittömällä toiminnalla» mitään tällaista. Ikävä kyllä, tapahtuu usein sillä tavalla. Miehiä, jotka käyttävät nimitystä »välitön toiminta», tarkottaen sillä perin rauhallisia menettelytapoja, usein asetetaan samaan luokkaan vaarallisten rikoksentekijäin kanssa.

Mutta syndikalistit saavat syyttää itseään tästä asiantilasta. Heidän olisi pitänyt välttää sellaisen nimityksen käyttämistä, jolla historiallisessa kielenkäytössä on vakiintunut terrorismia ja väkivaltaa, murhaamistakin, tarkottava merkitys. Anarkistit ovat kauan käyttäneet tätä nimitystä, tarkottaen sillä »teon propagandaansa». Mikael Bakuninin ja John Mostin seuraajat aina käyttivät sitä tässä merkityksessä. McNamarat ja heidän liittolaisensa turvautuivat »välittömään toimintaan» siinä merkityksessä kuin sosialistit ja anarkistit yleensä tätä sanaa käsittävät.

Tämän sanan todellinen merkitys, sikäli kuin syndikalistit sitä käyttävät, on kuitenkin paljon yleisempi ja kiinteämpi. Siihen tosin sisältyy väkivaltaisiakin toimintaa ja yleensä kaikellaista yhteiskunnallista terrorismia, mutta siihen sisältyy paljon muutakin.» Välittömään toimintaan saattaa sisältyä äärimmäistä väkivaltaisuutta», sanoo Voltairine de Cleyre, »mutta se voi myös olla yhtä rauhallista kuin keväisen puron hiljainen juoksu.»^[14*]

Kaikki työväen toiminta, joka tapahtuu välittömästi, s. o. ilman valtiovallan välitystä, on »välitöntä toimintaa». Niinpä lakko parempien työpalkkojen aikaansaamiseksi on sitä. Siinä työläiset oman järjestönsä avulla ja pyytämättä lainlaadinnallista tahi valtion apua, suoraan pyrkivät päämääräänsä. Haywood on uudelleen ja uudelleen viitannut New Yorkin painajain vallottamaan 8-tuntiseen työpäivään, käyttäen sitä esimerkkinä välittömän toiminnan ansioista. Tuo päämäärä saavutettiin lakolla eikä välillisesti valtiollisen toiminnan kautta. Jos lakossa tahi mustalla listalla olevat työläiset järjestyvät osuustoiminnalliseen liittoon, saavuttaakseen joitakin taloudellisia etuisuuksia, niin sekin on »välitöntä toimintaa». Union leimojen käyttämistä union ehdoilla valmistetuissa tavaroissa pidetään niinikään »välittömään toimintaan» kuuluvana.^[15*] Lakkolaisten lasten siirtäminen omaistensa kodeista muissa kaupungeissa olevien työläisten luo, kuten tehtiin Lawrencessa, Mass., on myös katsottava kuuluvaksi »välittömän toiminnan» menettelytapoihin.

Voltairine de Cleyre jyrkästi paheksuu »välittömän toiminnan» tulkitsemista sillä tavoin, että se tarkottaisi vain väkivaltaisia hyökkäyksiä ihmiselämää ja omaisuutta vastaan^[16*] ja hän osottaa historian esimerkeillä, että välitön toiminta voi tarkottaa pelkästään passiivistakin vastarintaa. Sellaista hajotettiin Massachusettsin quakerien keskuudessa ja Baconin kapinan aikana. Esimerkkinä »välittömästä toiminnasta» hän myöskin käyttää Amerikan vallankumouksen aikaisia liittoutumisia tarkotuksella vastustaa englantilaisten tavarain tuontia maahan, sekä pelkästään kotimaisten tavarain käyttämistä, leimaveromerkkien hävittämistä ja teelastin hävittämistä Bostonin satamassa. Luetellessaan »välittömän toiminnan» esimerkkejä hän myöskin puhuu pelastusarmeijan, sosialistien ja I. W. W.-liiton »puhevapaustaisteluista», New Yorkin ja muitten kaupunkien emäntien hajottamasta boykotista tarkotuksella pakottaa lihakauppiaat alentamaan lihan hintoja, Grangen, Farmers Alliancen ja muitten sellaisten farmarien yhdistysten hajottamasta boykotista kapitalisteja vastaan, omaisuuden hävittämisestä lakkojen aikana ja hyökkäyksistä lakonrikkureita vastaan.

Näin ollen on selvää, että tämä nimitys itse asiassa tarkottaa yleensä kaikkea ei-parlamentaarista toimintaa, rauhallista yhtä hyvin kuin väkivaltaista, laillista samoin kuin rikoksellistakin. On typerää, että henkilö, joka luottaa yksinomaan rauhallisiin ja laillisiin toimintatapoihin, nimittää niitä »välittömäksi toiminnaksi», sillä johtaen vastustajien mieleen yleisesti vallitsevan käsityksen tällaisen toiminnan väkivaltaisuudesta. Mutta yhtä typerää on, että me aina kun on puhe »välittömästä toiminnasta», otaksumme, että sillä tarkotetaan vain väkivaltaisuutta ja laittomuutta.

»Välittömän toiminnan» tärkeimmät muodot ovat yleislakko ja sabotage, jotka molemmat otetaan tässä kirjassa perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

II

Syndikalismin filosofia

I.

Saatuamme riittävän käsityksen syndikalistien tarkotusperistä, me joudumme luonnollisesti ja välittömästi tutkimaan sen aatteellista perustetta, sen filosofiaa. Ymmärtääksemme jonkun suuren kansanliikkeen luonteen, meidän tulee tuntea jotakin muutakin kuin vaan sen käytännöllisen ohjelman ja tarkotusperät. Meidän täytyy tutustua sen aatteellisiin perusteisiin. Meidän pitää ymmärtää, mihin perustuu sen yhteiskuntakritiikki ja millä tavalla se selittää sitä kehitystä, jonka varassa nykyinen yhteiskuntajärjestelmä on muodostunut. Meidän täytyy myös olla selvillä niistä periaatteista, joihin perustuu liikkeen ohjelma, ja jotka johtavat sen käytännöllistä toimintaa ja sen tulevaisuuden toiveita.

Kuten sosialismi ja anarkismi, niin syndikalismikin ilmenee 1) nykyisen yhteiskuntajärjestyksen tuomitsijana; 2) yhteiskunnallisen kehityksen teorian esittäjänä, johon samalla sisältyy selitys nykyisen järjestelmän perusteista ja syistä; 3) yhteiskuntaihanteena, joka asettaa eteemme määrätyn uuden yhteiskuntamuodon, johon on pyrittävä; 4) käytännöllisenä toimintana, jonka tarkotus on tämän päämäärän saavuttaminen. Jos haluamme saada täydellisen käsityksen syndikalismin filosofiasta, niin tulee meidän tarkastaa syndikalistista liikettä kaikissa näissä mainituissa suhteissa.

Ryhtyessämme tällaiseen tarkastukseen me heti huomaamme, että syndikalismi miltei räikeällä avomielisyydellä selittää ottavansa huomioon ainoastaan köyhälistön, palkkatyöläisten, edut. Tämä sävy intohimoisesti väreilee sen kaikessa propagandatyössä. Se suhtautuu halveksumisella kaikkien muitten kuin köyhälistön etuihin. Ja tämä köyhälistöläisluonne ei rajoitu yksinomaan sen arasteluihin nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä, vaan se on vallitsevana sävynä syndikalistien kaikissa yhteiskuntateorioissa, tarkotusperissä ja taistelutavoissa. Tämä tosiasia esittää meille alusta pitäen huomattavan syndikalistien liikkeen luonteenomaisuuden; — mitä hyvänsä tämä liike lieneekään, niin joka tapauksessa se edustaa erikoisesti köyhälistöläistä filosofiaa.

Syndikalistit eivät suhtaudu yhteiskunnan ei-proletaarisiin aineksiin vain passiivisella välinpitämättömyydellä. Syndikalisti kuvaa vallassa olevata kapitalistista järjestelmää yhteisönä, jonka muodostavat kaksi suurta luokkaa, joiden edut perusteita myöten ovat toisilleen vastakkaiset ja jotka tämän etujensa vastakkaisuuden vuoksi ovat pakotetut viimeiseen asti käymään sotaa toisiaan vastaan. Tätä taistelua ei saa keskeyttää mikään aselepo tahi tilapäinen sovittelu. Se on sotaa kuolemaan asti ja päättyy ainoastaan toisen vastustajan täydellisellä häviöllä. Kapitalistit ovat riistäjiä ja työväenluokan sortajia. He ovat järjestäneet nykyisen yhteiskuntajärjestelmän nimenomaan siinä tarkotuksessa, että he sen avulla voisivat orjuuttaa, sortaa ja nöyryyttää työläisiä. Ainoastaan kapitalistisen järjestelmän ja sen kaikkien laitoksien kukistaminen voi vapauttaa työväen luokan.

Tähän tehtävään kutsuvat syndikalistit työläisiä. Kapitalistisen yhteiskunnan koko rakenne on revittävä alas ja sen tilalle on asetettava uusi yhteiskuntajärjestys, jossa hallitsijoina ovat työläiset — ei enää köyhälistönä, vaan vapautuneina, vapaina ja tasa-arvoisina työntekijöinä, jotka nauttivat kaikki työnsä hedelmät ilman että loiseläjäyläluokalla enää on tilaisuutta riistämisen ja hävittämisen kautta vähentää työläisten tuloja. Kun näin on asianlaita, niin jokainen työläinen on jokaisen kapitalistin ja kapitalistisesta järjestelmästä hyötyvän henkilön luonnollinen vihollinen.

Me näemme siis, että syndikalistisen filosofian toinen huomattava luonteenomaisuus on, että se on luokkataistelun filosofiaa. Se ei ole vain tavallista köyhälistöläisfilosofiaa, vaan erikoisesti hyökkäävää köyhälistöläisfilosofiaa ja hyökkäävästi kapitalistisvastaista. Tässä suhteessa se on samalla kannalla kuin sosialismi.

Tämä syndikalismin luokkaluonne myöskin antaa tukea syndikalistien väitteille, että syndikalismi itse asiassa olisi marxilaisuutta kehittyneessä muodossa. Syndikalisten etevimmät teoretikot kaunopuheliaasti selittävät, että syndikalismi on puhdasta ja väärentämätöntä marxilaisuutta. Niinpä Sorel,^[17*] Labriola ja Lagardelle, syndikalismin kolme huomattua teoreetikkoa, kaikki julistavat olevansa Marxin todellisia seuraajia. He selittävät poikkeavansa Marxin opeista ainoastaan muutamissa vähemmän tärkeissä kohdissa ja väittävät, että syndikalismi on ainoa liike, joka selvästi ja riidattomasti perustuu marxilaisuuteen. He katsovat, että valtiollista toimintaa harrastava sosialisti ilman mitään oikeutta kutsuu itseään marxilaiseksi.

Nämä syndikalismin henkiset johtajat väittävät edelleen, että juuri heidän tehtäväkseen on jäänyt palauttaa marxilaiset teoriat niiden alkuperäiseen ja todelliseen muotoon. He syyttävät Marxin seuraajia, myöskin Friedrich Engelsiä ja William Liebknechtiä, periaatteellisesta sekavuudesta ja siitä, että muka he ovat sekottaneet marxilaisten periaatteitten puhtaaseen kultaan porvarillisten ajatustapojen ja opportunistisen toiminnan kuonaa. He selittävät, että usko siihen, että parlamentaarisen toiminnan kautta voidaan aikaansaada uusi yhteiskuntajärjestys, on marxilaisvastainen porvarillinen ajatus, jonka Engels on tuonut sosialistiseen liikkeeseen, siten hävittäen sen vallankumouksellisen luonteen. He julistavat, että ainoastaan pakkokeinoja voidaan pitää todellisena vallankumouksellisena aseena. He edelleen selittävät, että marxilaisen sosialismin vallankumouksellinen luonne ja tarkotusperät on uhrattu parlamentaariselle sovittelupolitiikalle sekä hetken etujen tavottelulle ja että ainoa menettelytapa, joka on sopusoinnussa Marxin vallankumouksellisten periaatteitten ja päämäärien kanssa, on se, että köyhälistö jatkuvilla hyökkäyksillä olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan luo lakkaamattoman yhteiskunnallisen kapinallisuuden ja levottomuuden tilan. Heidän mielestänsä ovat Europan ja Amerikan suuret sosialistipuolueet luopuneet marxilaisesta kannasta, jonka vuoksi meidän aikanamme pitäisi saada aikaan tietoinen pyrkimys »takaisin marxilaisuuteen».

Kaikkialla syndikalistisessa propagandassa tapaamme marxilaisia lauseparsia ja käsityksiä. Tunnuslauseet sellaiset kuin »maailman köyhälistö, yhtykää» ja »työläisten vapautuminen voi tapahtua vain työläisten itsensä kautta», omaksutaan syndikalistien tunnuslauseiksi ja juhlallisesti piirretään ne syndikalistien lippuihin, ikäänkuin muut niitä eivät tunnustaisi.

II.

Ottaen huomioon kaikki edellä olevat selitykset, on tietysti tarpeetonta kieltää, etteikö syndikalistinen ja sosialistinen filosofia eräissä suhteissa olisi toisilleen läheisiä. Me voimme sen kernaasti myöntää, kuitenkaan myöntämättä, että ne olisivat samaa.

Sorelin ja muitten syndikalistien oppineitten väitettä, että he muka ovat marxilaisen sosialismin uudestaan herättäjiä ja puhdistavat sen kaikesta Engelsin, Liebknechtin, Kautskyn ja muitten luotettujen marxilaisten tekemistä väärennyksistä, on mielestäni kylläkin nerokas, mutta yhtä harhaan johtava keksintö. Tarkastakaamme esimerkiksi heidän väitettään, että sosialistipuolueitten parlamentaarinen toiminta on ristiriidassa Marxin oppien kanssa ja ainoastaan »välitön toiminta» nojautuu siihen. Todistaakseen tällaisen väitteen syndikalistit tosin voivat mainita joitakin Marxin lausuntoja, joitakin ajattelemattomia sanojaan, jotka hän on lausunut elämänsä kiihkoisina hetkinä ja he voivat myöskin viitata joihinkin yksityisiin kohtiin hänen menettelyissään. Tällaisella paikkaustyöllä saadaan kokoon jonkinlainen kapine ja tunnustaa täytyy, että syndikalismin teoretikot ovatkin viimeiseen asti hyväkseen käyttäneet kaikkia Marxin tämänsuuntaisia lausuntoja.

Epäilemätöntä onkin, että Marx joskus elämänsä varrella tilapäisesti taantui asettumaan sille utopistiselle ajatuskannalle, jonka hän muuten kaikkina aikoina jyrkästi tuomitsi ja jota vastaan koko hänen oppijärjestelmänsä on suunnattu. Hänen käsityskantansa yhteiskunnallisen kehityksen luonteesta näki siinä asteettaisen kehityksen ja näin ollen jyrkästi vastusti sitä utopististen sosialistien käsitystä, että siirtyminen kapitalistisesta yhteiskunnasta sosialistiseen voisi tapahtua yhtäkkiä. Hän ei ollut sillä kannalla, että ainoastaan väkivaltaisella taistelulla voidaan ottaa valta hallitsevalta luokalta, jolloin voitollinen köyhälistö heti ryhtyisi toteuttamaan yhteiskuntaihanteensa — perustamaan uuden yhteiskuntamuodon, joka on enemmän tai vähemmän selvästi kypsynyt köyhälistön mielissä. Useissa eri tapauksissa Marx selitti tällaiset ja muut samantapaiset kehittymättömät ajatukset naurettaviksi ja mahdottomiksi. Mainittakoon tässä vain muutamat sellaiset tapaukset: hänen väittelynsä Weitlingiä vastaan v. 1847 ja myöhemmin; hänen taistelunsa Willich–Shapperin ryhmää vastaan »Kommunistisessa Alliancessa» vuonna 1850; vuonna 1862 tapahtunut vastustuksensa Lassallen mieletöntä tuumaa vastaan, että Saksassa voitaisiin saada aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja hänen katkera taistelunsa Bakuninia vastaan »Kansainvälisen» viimeisinä vuosina. Tällaisia esimerkkejä voisi mainita muitakin näitten lisäksi, mutta edelläolevat riittänevät valaisemaan käsityskantaani.

Kuitenkin on myönnettävä, että Marx silloin tällöin itse lankesi samaan harhaan, jota hän niin jyrkästi vastusti. Mitä muuta onkaan hänen teoriansa »Köyhälistön diktatuurista»? Eikö tämän teorian sisältö ole sitä, että köyhälistö tulee väkivallalla saavuttamaan voiton kapitalistien voimien yli, vallottamaan valtiollisen vallan ja heti paikalla panemaan sen käytäntöön toteuttaakseen omat tarkotusperänsä? Ei koskaan maailman historian aikana ole sellainen yhteiskunnallisen vallankumouksen yritys onnistunut. Valtiollisia vallankumouksia on usein onnistuttu saamaan aikaan väkivaltaisella anastuksella, mutta yhteiskunnallista vallankumousta ei koskaan. Kuitenkin, huolimatta omasta filosofiastaan ja taloudellisista opeistaan, Marx oli puolestaan valmis uskomaan, että Pariisin Kommunista vuonna 1871 voisi muodostua se väline, joka toteuttaisi yhteiskunnallisen vallankumouksen kaikessa loistossaan. Koko maailman historian aikana on tuskin ollut toista yhtä toivotonta kapinaa. Se oli alusta pitäen tuomittu epäonnistumaan. Sen toiveet eivät perustuneet todellisiin voimasuhteisiin, vaan utopistisiin unelmiin. Mutta kuitenkin katseli Marx tätä kapinaa samojen ruusunväristen silmälasien kautta, joita hänen vastustamansa utopistit käyttivät.

Aivan samalla tavalla kuin vuonna 1848, niin myöskin vuonna 1871 Marx lankesi siihen liiottelevaan optimismiin, joka on ominainen kaikille utopistisille uneksijoille ja jota vastaan hän oli niin monta kertaa taistellut. Teoreetikkona hän taloudellista kehitystä koskevissa selityksissään oli selvästi osottanut, kuinka turhaa on yrittääkään väkivaltaisesti muuttaa yhteiskuntajärjestelmää toiseksi ennenkuin uudelle yhteiskunnalle välttämättömät taloudelliset edellytykset ovat olemassa. Mutta käytännöllisenä vallankumouksellisena hän unohti oman teoriansa siinä määrin, että piti mahdollisena yhteiskunnallisen vallankumouksen Ranskassa, jossa siihen aikaan pikkutuotanto vielä oli yleisesti vallassa.

Ainoastaan tällaisia tilapäisiä esimerkkejä mainitsemalla voivat syndikalistit saada tukea teorioilleen, että heidän valtiollisvastainen menettelytapansa olisi marxilaisuutta. Puolustaakseen tätä väitettään heidän täytyy täydellisesti sivuuttaa se tosiasia, että Marx ei koskaan kieltäytynyt ottamasta osaa valtiolliseen toimintaan, vaan päinvastoin kaikin tavoin kannatti sitä, kuten selvästi näkyy Kommunistisen Manifestin lainlaadinnallisesta ohjelmasta, »Kansainvälisen» ohjelmasta ja siitä, että Marx hyväksyi Saksan sosialidemokratian ja sen parlamentaarisen toiminnan. Heidän myös täytyy ummistaa silmänsä niiltä lukuisilta tapauksilta, joista jo osaksi olen maininnut, ja joissa Marx tuomitsi kaikkien »taistelevien vähemmistöjen» pyrkimykset aikaansaada väkivaltaisia kumouksia. Syndikalistit hyväksyvät käsityksiä ja menettelytapoja, joille Marx nauroi ja piti niitä mahdottomina.

On hyvin typerää väittää, että sosialistipuolueitten kieltäytyminen osallisuudesta pyrkimyksiin muuttaa yhteiskunnallinen järjestys väkivaltaisella tavalla, halveksia ja väheksyä valtiollisen toiminnan merkitystä ja sen tilalle asettaa »taistelevien vähemmistöjen» välittömän toiminnan perustuisi Engelsin tahi joittenkin muitten tekemiin marxilaisuuden väärentämisiin. Marxin koko elämä todistaa, kuinka mieletön on sellainen väite. Kaksi vuotta Pariisin Kommunin jälkeen lausuivat Marx ja Engels Kommunistisen Manifestin uuden painoksen alkulauseessa mm. seuraavasti: »Kommuni on selvästi osottanut, että työväenluokka ei voi muitta mutkitta ottaa haltuunsa valtiokoneistoa eikä panna sitä käytäntöön omien tarkotuksiensa hyväksi.»^[1] Mitä he tarkottivat tällä lauseella, käy selville heidän koko kirjotuksestaan. He eivät väittäneet, kuten anarkistit ja syndikalistit selittävät, että Kommuni olisi todistanut parlamentarisen toiminnan ja valtiokoneiston omistamisen toivottomuuden, vaan tarkottivat he sillä sitä, että toivotonta on ajatella mahdolliseksi, että tämä valtiokoneisto voidaan äkkirynnäköllä valloittaa ja viipymättä panna se käytäntöön toteuttaakseen edeltäkäsin suunnitellun laajan yhteiskuntauudistuksen. Pariisin Kommuni opetti sen, että köyhälistön vallankumoustaistelu vaatii paljon aikaa, että köyhälistö edistyy vapauttansa kohti hitaasti, mutta varmasti, vaan askel askeleelta, hankkien itselleen jokaisella askeleella lisää rohkeutta, tietoisuutta ja kokemusta.

Kun Engels vuonna 1895 kirjotti »Ranskan Luokkasota»-nimisen kirjan alkulauseen,^[2] hän otti koko kysymyksen uudelleen tarkastettavakseen. Hän viittaa itsensä ja Marxin vuonna 1848 omaksumiin harhaluuloihin köyhälistön välittömän voiton mahdollisuudesta ja hän erikoisesti painostaa, kuinka tärkeänä tekijänä silloin oli taloudellisten olosuhteitten kehittymättömyys. »Historia on osottanut, että me olimme väärässä, — me ja muut, jotka vuonna 1848 odotimme köyhälistön nopeata nousua. Kävi täydellisesti selväksi, että kaikkialla Europan mantereella vallitsevat taloudelliset olosuhteet eivät millään muodoin olleet riittävästi kypsyneet tehdäkseen mahdolliseksi kehittyneemmän yhteiskuntamuodon astumisen kapitalistisen tuotantojärjestelmän tilalle.» Engels edelleen osottaa, että vuoden 1848 jälkeen Europassa tapahtunut taloudellinen kehitys, ja eritoten Saksan kohoaminen ensi luokan teollisuusvaltioksi, osottaa, kuinka kaukana kapitalismi tuona aikana oli kehityksensä huipusta, siitä kohdasta, jolloin vanhan järjestyksen liitokset hajoavat ja uusi järjestys syntyy. Että Marx varmasti olisi allekirjottanut nämä hänen etevän työtoverinsa kirjottamat sanat, on mielestäni aivan luonnollinen johtopäätös, kun otamme huomioon Marxin teoretiset selittelyt ja koko hänen toimintansa. »On mennyt ohi se aika», sanoo hän, »jolloin pieni vähemmistö saattoi asettua tietämättömän joukon etunenään ja turvautua väkivaltaan, aikaansaadakseen vallankumouksen. Yhteiskunnan täydellinen uudestaan järjestäminen voi tapahtua ainoastaan joukkojen tietoisen yhteistoiminnan avulla; joukkojen tulee elävästi käsittää päämääränsä; niiden tulee tietää, mitä he tahtovat. Viime viidenkymmenen vuoden historia on opettanut meille tämän. Mutta jotta joukot ymmärtäisivät, millainen toimintatapa on tarpeellinen, meidän tulee toimia lakkaamatta ja innokkaasti juurruttaaksemme heihin oikean käsityksen siitä. Tämä onkin juuri sitä mitä me nyt teemme ja meidän menestyksemme ajaa vastustajamme epätoivoon.»

Epäilemättä on syndikalistisessa seoksessa jonkun verran marxilaisiakin teorioita, mutta syndikalistien väite, että heidän oppinsa olisi väärentämätöntä ja selkeää marxilaisuutta, ei todista muuta kuin sitä loisteliasta häikäilemättömyyttä, joka on syndikalisteille niin ominainen.

III.

Syndikalistien käsitys luokkasodasta epäilemättä on muodostettu marxilaisesta luokkataisteluteoriasta, mutta ne molemmat eivät ole samallaisia. Sekä teoriassa että yleisessä käytännössä syndikalistit käsittävät luokkasodan jonkinlaiseksi markkinatappeluksi, jossa jokainen työläisten teko, jonka tarkotus on vahingoittaa kapitalisteja, on päämääränsä oikeuttama. He eivät välitä vähääkään siitä, että visseissä tapauksissa joku työnantajaa vastaan kohdistettu kiihottuneitten työläisten teko voi vahingoittaa ei ainoastaan työnantajaa vaan koko yhteiskuntaa hidastuttamalla yhteiskunnallisen kehityksen ja hävittäen jo saavutetut tulokset. Eräät amerikalaiset syndikalistit lausuvat seuraavasti:

»Syndikalisti ei ota lukuun yhteiskunnan etua. Hän huolehtii ainoastaan työväenluokan eduista ja puolustaa niitä lakkaamatta. Kirjava loiseläjäin joukko, joka muodostaa työtä tekemättömän osan yhteiskunnasta, pitäköön itse huolta omista eduistaan. Syndikalistia ei liikuta mitä näille aineksille tapahtuu niin kauan kuin työväen luokan taistelu edistyy. Hän ei pelkää 'kääntää kehityksen pyörää taaksepäin', sillä hän tietää, että vapauttamalla täydellisesti työväenluokan hän antaa yhteiskunnalliselle kehitykselle suurimman kehltyskiihottimen mitä sillä koskaan on ollut.»^[18*]

Tässä julistuksessa on paljon sellaista, joka sosialistienkin kannalta katsoen on varsin ihailtavaa ja järkevää. Mutta mitä on sanottava siinä ilmenevästä välinpitämättömyydestä yhteiskunnan yleisiä etuja kohtaan ja julistuksesta, että ollaan valmiita työväenluokan tilapäistä etua silmällä pitäen turvautumaan sellaisiinkin keinoihin, jotka ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta katsoen taantumuksellisia. Tämä julistus epäilyttävässä määrässä muistuttaa niitä, jotka esitettiin aikaisempana kehityskautena, esim. puolustettaessa ludditilaisten taistelua koneitten käytäntöön ottamista vastaan.

Syndikalistien omaama käsitys luokkasodan menettelytavoista ei hylkää sellaisiakaan taistelukeinoja, joiden käyttäminen edellyttää petosta ja raukkamaisuutta ja jotka täten vaikuttavat vahingollisesti työväenluokan siveelliseen voimaan. Tyypillinen syndikalisti erikoisesti kehuukin käyttävänsä hyväkseen sellaisia keinoja ja hän halveksuen nauraa sellaiselle »sentimentalismille», joka vastustaa taistelutapoja, joiden käyttäminen vaikuttaa rappeuttavasti itse työväenluokkaan. Hän ei ota huomioon, että jos työläiset mielivät suorittaa yhteiskunnallisen vallankumouksen, niin he tarvitsevat sisäistä kuntoa omassa keskuudessaan.

»Muutamat kapinalliset työläiset voivat kiinni joutumatta saboteerata ja rappeuttaa teollisuuden sekä pakottaa pelkurimaisen vähemmistön saamaan osan voitoista. Syndikalistit eivät välitä siitä, että sabotagessa tarvittavat menettelytavat ovat 'salavehkeileviä' ja 'epämiehekkäitä'. Nämä menettelytavat ovat varsin tuloksellisia, ja siinä on kaikki mitä me niiltä vaadimme. Syndikalistit nauravat sille typeräntunteelliselle väitteelle, että sabotage hävittää työläisen ylpeyden työnsä tuloksia kohtaan. He pitävät parempana menestyksellisesti taistella riistäjiänsä vastaan kuin täyttää itseään millään väärällä ylpeyden tunteella.»^[19*]

Sopii kysyä, onko työläisen työkunnon hävittäminen sopusoinnussa syndikalistien päämäärän kanssa? Sopisi myös esittää eräs toinen kysymys: Entäs jos nuo menettelytavat hävittävät ei ainoastaan työläisen »työylpeyden», vaan myös hänen kunniantuntonsa, hänen suoraluontoisuutensa, hänen rohkeutensa seistessään vakaumustensa takana, hänen luottamuksensa itseensä ja taistelutovereihinsa? Minusta näyttää kuin siinä olisi olemassa todellinen vaara. Voiko luokkasolidarisuus pysyä eheänä silloin kuin luokkataistelun keinot ovat salavehkeilevät, maanalaiset? Eivätkö tällaiset menettelytavat luo maaperää urkkimiselle ja keskenäiselle epäluottamukselle, joka lopultakin hävittää jo saavutetun luokkasolidarisuuden tason. Vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen, kun taantumus astui täyteen valtaan, muodostui työväenliike muutamaksi ajaksi salaiseksi liikkeeksi. Seurauksena oli vehkeilyjä toinen toisensa jälkeen, urkkijoita ja provokaattoreita oli kaikkialla. Jokainen jäsen epäili jokaista toista jäsentä. Luokkasolidarisuus hävisi. Eivätköhän syndikalismin maanalaiset menettelytavat luo samallaista?

Marxilaisen luokkataisteluteorian ydinkohta on se, että tuotantotapojen luomat yhteiskunnalliset suhteet ottavat luokkamuodostuksien muodon ja että historia pääasiallisesti on vaan toisiaan vastustavien luokkien taistelujen selostusta. Mutta edistys ei ole sokean luokkavihan tulos. Kun riistetty ja sorrettu luokka kukistaa sitä riistäneen luokan ylivallan, niin se ei hävitä kaikkea mikä sitä ennen on ollut olemassa, vaan ainoastaan sen, joka rajoittaa sen vapautta ja kehitystä. Se perii paljon sellaista, joka on arvokasta sille itselleen ja yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Jokainen seuraava hallitseva luokka laajentaa vapauden alaa ja lisää jotakin yhteiskunnallisen hyvinvoinnin yhteissummaan. Niinpä on kapitalistinen järjestelmä, kuten Marx on osottanut Kommunistisessa Manifestissa, lisännyt paljon arvoja yhteiskunnalliseen kehitykseen, ja köyhälistö, valloittaessaan yhteiskunnan, tulee saamaan paljon hyvää, jonka se tulee säilyttämään, samalla kertaa kun se hävittää sen, joka on sille vahingoksi. Tähän perintöön kuuluu siihen mennessä saavutettu yhteiskunnallisen tietoisuuden aste ja yhteiskunnallistetut yhteiskuntakysymysten käsittelemistavat, jotka ovat kehittyneet raakalaisaikojen väkivaltaisten käsittelytapojen tilalle.

Syndikalistisessa luokkasotateoriassa tuskin viitataankaan näihin tärkeisiin seikkoihin. Päinvastoin, edellä mainitsemissani syndikalistien lausunnoissa, jotka voidaan pitää varsin tyypillisinä, ehdottomasti hyljätään paljon sellaista, joka on ominaista marxilaiselle luokkataisteluteorialle. Olen pakotettu asettamaan syndikalistien luokkasotakäsityksen samaan ryhmään kuin ne monet muut marxilaisen teorian vääristelyt, jotka eri aikoina ja eri paikoissa ovat enemmän tahi vähemmän selvästi esiintyneet ja joiden luettelo muodostaisi varsin huvittavan ja mieltäkiinnittävän kirjallisuutemme lisän.

Esimerkiksi Venäjällä vuonna 1881, jolloin »Kansan tahdon» ryhmä harjotti voimakasta »nihilististä» agitationia, puhkesi ilmoille kiihkeä juutalaisuuden vastustamisliike. Juutalaisia piestiin, heiltä ryöstettiin omaisuutta ja heitä murhattiin, juutalaisia naisia ja tyttöjä raiskattiin ja murhattiin. Kuitenkin löytyi henkilöitä Venäjän vallankumouksellisen liikkeen johtavissa piireissä, jotka selittivät, että tällaiset verilöylyt olivat Venäjän talonpoikaisluokan heräämisen ilmauksia ja tämän käsityksensä tueksi he toivat esiin sen, että juutalaiset olivat koronkiskureita, kun sen sijaan verilöylyn toimeenpanijat talonpoikaistyöläisiä. Syytettiinpä vallankumouksellisten johtavaa lehteä tällaisten käsitysten esiintuomisesta. Niin uskomattomalta kuin se tuntuneekin, niin tosiasia on, että marxilaista luokkataisteluteoriaa käytettiin puolustamaan noita verilöylyjä. »Nämä kapinat osottavat, että Venäjän talonpoika kykenee suorittamaan vallankumouksia», sanoivat sikäläiset kamarimarxilaiset. »Antakaa kansan maistaa verta ja kokea voimansa suuruutta, niin se pian kääntyy herrojansa vastaan. Nyt ei ole aikaa keskustella siitä, mikä on 'oikea' ja mikä 'väärä'. Pääasia on, että työläiset kapinoivat. Heidän luokkatietoisuutensa kehittyy.» Juutalaisetkin nihilistit usein ilmaisivat tällaisia käsityksiä, siitä huolimatta että verilöylyt aniharvoin kohdistuivat rikkaisiin juutalaisiin.^[20*]

On tunnettua, että Ranskassa 1888-luvulla oli eräs anarkistiryhmä, joka sekin omaksui luokkataisteluteorian vääristelyn ja teki luokkasodan propagandansa perusteeksi. Heidän »vallankumouksellinen menettelytapansa» oli rahojen ja maksuosotusten väärentäminen. Näin tehdessään sanoivat he »rappeuttavansa kapitalismia» ja »iskevänsä kapitalisteja sellaiseen paikkaan, jossa isku voimakkaimmin tuntuu», nim. heidän kukkaroonsa. Myöhempinä aikoina olemme nähneet Ranskassa apachien rosvouksia ja tukuttain harjotettua rosvotoimintaa Bennetin ja hänen seuraajainsa toimesta. Näitten anarkistien omaksuma filosofia oli sama kuin syndikalistien, jotka selittävät vallankumoukselliseksi toiminnaksi »teollisuuden rappeuttamisen»^[21*] ja jotka saarnaavat työläisille, että pääasia on saattaa kapitalisti kärsimään, joka voi tapahtua vain sen kautta, että »isketään häntä siihen paikkaan, jossa hän kantaa sydämensä ja sielunsa sekä tuntonsa — nim. hänen rahamassiinsa.»^[22*]

Sosialistien kannalta katsoen pelkästään se seikka, että kapitalistille tuotetaan vahinkoa joko iskemällä hänen rahakukkaroonsa tahi tuottamalla hänelle persoonallista vammaa väkivaltaisesti hyökkäämällä hänen kimppuunsa, ei suinkaan ole työläisiä hyödyttävä toimenpide. Ainoastaan sellainen kapitalistin vahingoittaminen on oikeutettu, joka samalla tuottaa vastaavaa hyötyä työläisille. Huonolla palkalla työskentelevä työläinen, joka jää työpaikkaansa, mutta haluten kostaa työnantajalleen salavihkaa hävittää raaka-aineita eli vahingoittaa työkaluja, jotta työnantajan liikevoitto vähenisi, ei hyödytä itseään tuolla menettelyllään eikä hän sillä edistä luokkansakaan asemaa. Hän silloin tavallisesti edistää jonkun toisen kapitalistin, työnantajansa kilpailijan, etua. On tunnettua että häikäilemättömät kapitalistit joskus ovat lahjoneet kilpailijansa työläisiä harjottamaan tämäntapaista sabotagea.^[23*]

IV.

Lagardelle on julkaissut mieltäkiinnittävän selostuksen eräästä konferenssista, jonka muutamat huomattavat ranskalaiset ja italialaiset syndikalistit pitivät Pariisissa huhtikuulla 1907 ja jossa keskusteltiin syndikalismin ja marxilaisen sosialismin välisistä suhteista. Keskustelujen huomattavin tulos sisältyi erääseen väitteeseen, josta useimmat läsnäolijat näyttävät olleen samaa mieltä. Lagardelle ilmaisee tämän väitteen seuraavilla sanoilla: »Jos sosialismi edustaa luokkasotaa, niin syndikalismi sisältää koko sosialismin, koska syndikalismin ulkopuolella ei ole olemassa mitään luokkasotaa.»^[24*])

Tällainen väite ei olekaan pelkkää tuon kuuluisan ranskalaisen syndikalistin pröystäilyä. Professori Lagardelle ei tarkoita sitä, että ei ole olemassa mitään luokkasotaa sen liikkeen ulkopuolella, minkä me tunnemme vallankumouksellisen syndikalismin nimellä, ja että näin ollen ei olisi olemasssa mitään luokkasotaa siellä, missä ei ole syndikalistisia järjestöjä. Luulen hänen tarkottavan, että työväen unioitten, sekä vanhoillisten että radikaalisten, harjottaman taistelun lisäksi ei ole olemassa mitään järjestettyä luokkasotaa kapitalistiluokkaa vastaan. Parlamenteissa suoritettu taistelu, — sekään, jota sosialistit ylläpitävät, — ei ole luokkataistelua professori Lagardellen mielestä. Hän ehdottomasti kieltää, että valtiolliset puolueet edustavat luokkaetuja:

»Parlamentaarinen sosialismi, sekä vallankumouksellisessa että reformistisessa muodossaan on elänyt harhaluulon vallassa, että puolueet ovat luokkien valtiollisia ilmaisijoita ja että eri luokat saavat parlamenteissa välineen, jolla ne voivat mitata voimasuhteitansa. Mutta kokemus on osottanut, että puolueet eivät suinkaan ole luokkien edustajia, vaan sekavia yhdistelmiä kaikkiin yhtelskuntakerrokslln kuuluvista aineksista ja että ei enää ole olemassa mitään vastaavaa suhdetta sosialistipuolueitten valtiollisen vaikutusvallan ja työväenluokan todellisen voiman välillä. Tosiasia on, että parlamentaarinen sosialismi ei ainoastaan ei ole voinut avata mitään ylitsepääsemätöntä kuilua köyhälistön ja porvariston välillä, vaan se on muodostunut yhdeksi valtiovallan oleelliseksi osaksi.»^[25*]

Edellä olevassa merkillisessä lausunnossa on pari kohtaa, jotka ansaitsevat meidän erikoista huomiotamme. Toinen on siinä ilmenevä merkillisen ahdasmielinen käsitys luokkataistelun ulottuvaisuudesta. Parlamentaarista sosialismia syytetään siitä, että »se ei ole voinut avata ylipääsemätöntä kuilua köyhälistön ja porvariston välillä.» Mutta onko sellaisella syytöksellä mitään aihetta? Minkätähden sitä on pidettävä yhdenkään köyhälistöliikkeen, valtiollisen tahi jonkun muun, tarkotusperänä? Se ylitsepääsemätön kuilu on sinänsä olemassa molempien luokkien taloudellisten ristiriitojen perusteissa. Se ei ole mitään sellaista, joka syntyy taistelun kautta. Päinvastoin, juuri tämän ylitsepääsemättömän kuilun olemassaolo synnyttää taistelun. Se on valtiollisen sosialismin olemassa olemisen aihe. Että jotkut reformistiset sosialistit näyttävät yrittävän rakentaa sillan tämän kuilun yli, tahi ainakin koettavat kieltää kuilun ylitsepääsemättömyyden, voisi kyllä antaa aihetta väitteelle, että sellaiset sosialistit eivät edusta köyhälistöä. Mutta tuon kuilun ja sen ylitsepääsemättömyyden tunnustaminen ei ainoastaan hyvin sovellu sosialistien luokkataisteluteoriaan, vaan liittyy se siihen erottamattomasti. Se pitäisi olla jokaiselle selvä asia, jollemme me luokkataistelulla tarkota jotakin muuta kuin sitä, mitä Marxin ajoilta olemme sillä tarkottaneet.

Pitäen itsestään selvänä asiana, että tällainen kuilu on olemassa ja että se on ylitsepääsemätön, sosialistipuolueet eivät suinkaan pyri sovittelemaan porvarien ja köyhälistön ristiriitoja, vaan ne pakottavat porvariston myöntymään sellaisiin toimenpiteisiin, joiden kautta voimistutetaan köyhälistöä ja tehdään se taistelukykyisemmäksi. Parlamentaarista menettelyä voidaan pitää riittämättömänä, mutta se ei koske esillä olevaa asiaa. Mikä tässä kiinnittää mieltämme, on että prof. Lagardelle kieltää, että parlamentaarinen toiminta on yksi luokkataistelun vaihe, ja tekee sen siitä syystä, koska se ei »avaa ylitsepääsemätöntä kuilua köyhälistön ja porvariston välillä». Tällainen »avaaminen» olisi tosiaankin niin hyödytön asia kuin suinkin voidaan ajatella, — kuilu kun aikoja sitten on jo auvennut eikä mene umpeen.

Toinen huomattava Lagardellen lausunnon kohta on se, jossa hän puhuu, että kaikki puolueet, sosialistipuoluekin, ovat muodostetut sekavista aineksista. Totta on, että yksikään sosialistipuolue ei ole muodostettu yksinomaan köyhälistöläisistä. Se ei ole mikään uusi eikä hämmästyttävä keksintö. Jo Marxin ajoilta asti on ollut varsin huomattavana se, että monet sosialismin toimihenkilöt ovat tulleet porvariston keskuudesta. Marx, Engels, Lassalle, Liebknecht, Singer, Kautsky, Jaurès, Vandervelde, Plechanoff, Hyndman ym. ovat kaikki olleet »ei-proletaareja». Mutta tällaisen aineksen olemassaolo on tavattavissa ei suinkaan vain köyhälistön valtiollisessa toiminnassa. Sellaisia tapaa anarkistien riveissä, kuten osottavat Proudhon, Bakunin, Réclus, Krapotkin ym. Syndikalistinenkaan liike ei ole niitä vailla, — onhan heilläkin Sorel, Lagardelle, Labriola, Leon, Berth ja monet muut. Syndikalistisessa liikkeessä onkin alusta pitäen ollut huomattavana se seikka, että sen innokkaimpia selittäjiä ovat olleet lakimiehet, yliopistoprofessorit ja sanomalehtimiehet, joiden »lumivalkoiset kaulukset, hienot tavat ja loisteliaat rouvat» ovat saattaneet monen henkilön vetämään suunsa hymyyn koko syndikalistiselle liikkeelle.

On pahinta lajia typeryyttä arvostella jotakin liikettä tällaisten perusteitten mukaan. Sosialismin tahi syndikalismin proletarisuutta ei voida tunnustaa tahi kieltää laskemalla sen riveissä olevien ei proletaristen yksilöitten lukumäärää. Mutta Lagardelle turvautuu tähän keinoon. Olkoon menneeksi, mutta silloin voimmekin sanoa hänelle, että jos se seikka, että sosialistipuolueet muodostavat »sekavan kokoomuksen kaikellaisia aineksia, jotka ovat tulleet kaikista yhteiskuntakerroksista», osottaa näitten puolueitten ei-proletarisuuden, niin eikö ole yhtä erehdyksellistä pitää syndikalismia köyhälistöliikkeenä, koska sielläkin on olemassa suuri joukko intellektualeja, jotka ovat tulleet porvariluokan keskuudesta ja saaneet porvarillisen sivistyksen? Miksi ei sama filosofia sovellu syndikalistiseen liikkeeseen?

V.

Syndikalistinen kirjallisuus on täynnä hyökkäyksiä sosialistipuolueessa löytyviä keskiluokasta tulleita lakimiehiä, professoreja, lääkäreitä ja sanomalehtimiehiä vastaan ja koko sosialistiliikettäkin vastaan siitä syystä, että siellä löytyy sellaisia aineksia. Aivan samalla tavalla kuin viime vuosisadan kuusikymmenluvulla, miehet, jotka itse olivat lakimiehiä, sanomalehtimiehiä ja lääkäreitä, ylläpitivät kiihkeätä taistelua kaikkia työväenliikkeessä olevia intellektualeja, ja eritoten Marxia ja Engelsiä, vastaan, samaa tapahtuu tänä päivänä syndikalistisen liikkeen yhteydessä. Samalla tavalla nytkin mielistellään köyhälistöä, samalla tavalla koetetaan horjuttaa työläisten luottamusta miehiin, jotka ovat tulleet työväen liikkeeseen muitten luokkien keskuudesta. Jos työläiset itse harjottaisivat tällaista agitationia kiihkeästi haluten säilyttää liikkeensä köyhälistöläisluonteen, niin siinä tietenkään ei olisi mitään moitittavaa. Se olisi työläisten valpasta kontrollia, joka perustuu luokkatietoisuuteen. Mutta syndikalististen herrasmiesten harjottamaa anti-intellektualismia ei voi pitää kovinkaan vilpittömänä. Kun keskiluokkalaiset intellektualit saarnaavat työläisille anti-intellektualismia, niin jokainen sosialismin historian tuntija vaistomaisesti näkee sen alla henkilökohtaisia pyrkimyksiä ja hajotusyrityksiä.

Jonkun liikkeen tahi puolueen suhdetta uudenaikaisen yhteiskunnan luokkaristiriitoihin ei määrää niinkään ehdottomasti kunkin liikkeeseen kuuluvan henkilön henkilökohtainen asema, vaan heidän luokkatietoisuutensa, heidän maailmankatsomuksensa ja pyrkimyksensä. Jollemme me hyväksy tätä käsityskantaa, niin pitäisi meidän tulla sellaiseen luonnottomaan johtopäätökseen, että Amerikan kaupunkien mädännäisimmät politilliset koneistot ovat heijastuksia köyhälistön eduista, koska niiden valta pääasiallisesti perustuu köyhälistön antamiin ääniin. Ne kuitenkaan eivät edusta köyhälistön etua siitä syystä, että työläiset, jotka näitä koneistoja äänestävät, eivät ole luokkatietoisia eivätkä omaa mitään määrättyä yhteiskuntaperiaatetta. Selvää on, että tietoisuus ja taloudellinen asema eivät suinkaan ole riippumattomia toisistaan, ja että yleisesti katsoen ihmisten taloudellinen asema määrää heidän tietoisuustasonsa ja pyrkimystensä laadun — mutta tämä on sääntö, jota ei voida hiustarkasti sovelluttaa kuhunkin yksityiseen yksilöön.

Ensiksikin on olemassa suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole mitään luokkatietoisuutta ja pyrkimyksiä; niitä on miljoonia, joiden liikehtiminen on yhtä tiedotonta kuin merenaaltojen rannalle viskaaman puunrungon. Tietoisten joukossa, sellaisten joukossa, jotka käsittävät, että heidän aineelliset etunsa yhdistävät heidät toiseen tai toiseen luokkaan, on kummallakin puolella olemassa sellaisia, joiden teot eivät ole sopusoinnussa heidän yleisten luokkaetujensa kanssa. On olemassa köyhälistöläisiä, jotka selvästi käsittävät, että heitä riistetään ja että ainoastaan työläisten yhteistoiminta voi vapauttaa heidät, mutta jotka siitä huolimatta pysyvät erossa osatovereistaan, pitäen henkilökohtaisesti mukavampana olla vastustamatta riistoa, tahi jotka pyrkivät yksilölliseen vapautumiseen ja ylempään luokkaan kohoamiseen. Riistäjäluokankin keskuudessa on henkilöitä, jotka ovat täysin tietoisia luokkansa eduista, mutta silti mieluummin yhtyvät köyhälistön käytännölliseen taisteluun. Marx huomauttaa, että tällaiset ainekset usein »tuovat köyhälistöliikkeeseen tuoreita edistyksen ja valistuksen varastoja».^[26*] Marx, Engels, Lassalle ja muut samallaiset henkilöt ovat voimakkaasti herättäneet työläisiä. Työläisillä on aina luokkavaistoa, mutta tämän luokkavaiston kehittäminen luokkatietoisuudeksi vaatii tietoja ja tieteellistä harjaantumista, jota köyhälistöläisen usein on vaikea saada. Syndikalistienkin teoriain kehittäminen ja kansantajuiseksi tekeminen on edellyttänyt lahjakkaiden intellektuaalien työtä, jotka ovat antautuneet tutkimaan vissejä yhteiskuntailmiöitä.

Syndikalistit voivat eräällä tavalla helposti vastata esittämiini väitteisiin. »Myönnettäköön, että intellektualit voivat uskollisesti ja hyvin palvella köyhälistöä, mutta he eivät voi johtaa sitä hävittämättä liikkeen vallankumouksellista luokkaluonnetta. Jos he kohoavat johtajiksi, niin heidän johtamisensa hävittää liikkeen köyhälistöläispsykologian. Parlamentaarisen toiminnan oleellinen luonne välttämättä johtaa ei-proletarien käyttämiseen edustamaan köyhälistöä, kuten selvästi näkee tarkastettaessa eri maitten sosialistipuolueitten parlamentteihin valitsemien sanomalehtimiesten, lakimiesten, lääkärien ja professorien suurta lukumäärää. Syndikalistinen luokkasodan menettelytapa, jota työläiset itse hoitavat, poistaa tämän vaaran. Leroy Beaulieu on huomannut, että Confédération Générale du Travail'in keskustoimikunnassa ei näe yhtään ainoata henkilöä, joka ei kuuluisi suoranaisesti palkkatyöläisiin, ei ainoastaan liikkeen jäsenistö, vaan kaikki johtajat kuuluvat köyhälistöön, he joko ovat tahi ovat olleet tavallisia työläisiä, he eivät ole »kirjailijoita», eivätkä kotoisin intellektualisista piireistä, eikä heillä ole porvariston tapoja.»^[27*] Tässä suhteessa syndikalistinen liike eroaa sosialistiliikkeestä ja tällainen eroavaisuus onkin aivan luonnollinen. Politillisissa puolueissa olevat porvarilliset ainekset erikoisesti soveltuvat juuri politilliseen toimintaan.»

Näin pitkälle olemme selostaneet syndikalistien käsityksiä tästä asiasta. Arvostellessamme niitä meidän tulee pitää mielessämme Ranskan ja Italian erikoiset olosuhteet. Molemmissa maissa on totuttu pääsemään politillisen elämän kukkuloille saarnaamalla radikaalisia aatteita ja molemmissa maissa on politikoiminen erikoisesti keskiluokkainen ammatti. Englantilainen tahi amerikalainen tuskin ymmärtää ranskalaisia tai italialaisia käsityksiä politillisesta elämästä. Saksassa ja Englannissa sosialistipuolueen parlamenttiedustajat eivät yleisesti ole porvarillista alkuperää. Useimpiin heistä soveltuu Beaulieu'n edellämainittu Ranskan syndikalisteista antama lausunto: »he ovat köyhälistöläisiä, he joko ovat, tahi ovat olleet tavallisia työläisiä.» Useita heistä nimitetään sanomalehden toimittajiksi tahi »kirjailijoiksi», mutta he ovat saavuttaneet nämä »tittelit» itse puolueen palveluksessa ja usein sen jälkeen kun ovat joutuneet parlamenttiin. Keir Hardie kulkee nykyään sanomalehdentoimittajan, kirjailijan ja luennoitsijan nimellä, mutta hän oli alkujaan kaivostyömies. Bebeliä on kutsuttu kirjailijaksi, mutta hänen varsinainen ammattinsa oli sorvarin. Millä tavalla on esim. Keir Hardie, joka alkujaan oli kaivostyömies, mutta sitten kehittyi toimittajaksi, kirjailijaksi, luennoitsijaksi ja joka valittiin parlamentin jäseneksi, minkätähden on hän vähemmän proletaarinen kuin Tom Mann, joka niinikään on toimittaja ja luennoitsija, mutta joka ei tullut valituksi parlamenttiin? Minkä ihmeen avulla sosialistinen työläinen, josta tulee puoluelehden toimittaja ja luennoitsija, tulee intellektualiksi, mutta joku toinen työläinen, joka pääsee I. W. W. lehden toimittajaksi ja luennoi sen liikkeen hyväksi, ei olekaan intellektuali?

Tosiasia on, että anti-intellektualismilla, kaikista Sorelin vastaväitteistä huolimatta, ei ole mitään filosofista pohjaa. Se on ahdasmielinen ennakkoluulo, joka on syntynyt enimmäkseen Europan lukutaidottomien latinalaisten kansojen keskuudessa. Sitä ovat aina käyttäneet hyväkseen anarkistit, vastustaakseen valtiollista toimintaa ja liikettä hallitsemaan pyrkivät kunnianhimoiset politikoitsijat.

VI.

Marxilaisten sosialistien tavoin syndikalistit julistavat olevansa vallankumouksellisia ja vakuuttavat että heidän päämääränsä on saavutettavissa ainoastaan yhteiskunnallisen vallankumouksen kautta. Mutta heidän käsityksensä itse yhteiskunnallisen vallankumouksen laadusta on oleellisesti toisellainen. Jos voidaan sanoa, että on olemassa erikoisesti marxilainen käsitys itse yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, niin on täysi oikeus sanoa, että syndikalistit hylkäävät tällaisen marxilaisen käsityksen. Mutta yleensä on vaikea puhua mistään Marxin erikoisesti määrittelemästä yhteiskunnallisen vallankumouksen määritelmästä.

On totta, että Marx »Kansantalouden arvostelua»-nimisessä kirjotuksessaan määrittelee yhteiskunnallisen vallankumouksen sanomalla, että se on hitaampaa tahi nopeampaa koko yhteiskunnan juridisen ja valtiollisen rakenteen uudestaan muodostumista, joka johtuu yhteiskunnan taloudellisten perusteitten uudestaan muodostumisesta.^[3] Tällainen käsitys ei kuitenkaan ole erikoisesti Marxin keksimä. Sitäpaitsi tämä määritelmä ei anna meille täydellistä selitystä siitä vallankumouskäsitteestä, joka kulkee punaisena lankana läpi Marxin kaikkien teosten ja läpi sosialistisen liikkeen, joka niin suuressa määrässä on seurannut Marxin teoriain antamia ohjeita. Kaikki yhteiskunnan ei-taantumukselliset ainekset kannattavat »vallankumousta» tässä laveassa merkityksessä. Anarkisti, syndikalisti, sosialisti, reformisti, — he kaikki haluavat yhteiskunnan uudestaan muovailemista. Mutta näiden välillä on olemassa suuria eroavaisuuksia. Reformisti haluaa aikaansaada muutoksen sovelluttamalla yhteiskunnan juridisen ja valtiollisen rakenteen muuttuviin taloudellisiin oloihin sillä tavalla, että vältettäisiin luokkaetujen loukkaamista. Sosialisti ei ryhdy sellaiseen yritykseen. Hän haluaa sellaista vallankumousta, joka syntyy eri luokkaetujen ristiriidasta.

Näin ollen on reformistin ja marxilaista koulusuuntaa olevan sosialistin välillä perusteellinen ero. Tässä ei ole kysymys siitä, että toinen kannattaisi rauhallisia ja toinen väkivaltaisia menettelytapoja. Pelkkiä reformeja on usein saavutettu varsin väkivaltaisilla keinoilla, kuten esimerkiksi Ranskan »leipäveroreformit» kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla. Toiselta puolen voidaan saavuttaa tosivallankumouksellisia päämääriä ilman mitään väkivaltaa. Sellainen esimerkki on meillä Ranskan kansalliskokouksen kokoonkutsumisessa vuonna 1879, noin 15 vuotta »leipäverokapinoitten» jälkeen.

Yhteiskunnallisen vallankumouskäsityksen ydinkohta marxilaisen sosialistin kannalta katsoen on seuraava: kaikki teot on katsottava vallankumouksellisiksi, jos ne ovat siihen asti riistetyn ja sorretun luokan tekoja, jolla tämä luokka saavuttaa enemmän valtaa ja käyttää sitä uudestaan muodostaakseen yhteiskuntajärjestelmän oman etunsa mukaisesti, huolimatta siitä, tapahtuuko tämä uudestaan muodostaminen äkkiä tahi asteettain, nopeasti tahi hitaasti. Täten Marx ei suinkaan hyljännyt vallankumouksellista kantaansa kirjottaessaan Kommunistisessa Manifestissa, että »ensimäinen askel vallankumouksessa on työväenluokan kohottaminen hallitsevan luokan asemaan», ja että »köyhälistö käyttää hallitusvaltaansa ottaakseen porvaristolta asteettain koko pääoman ja keskittääkseen kaikki tuotannon välineet valtion käsiin, s. o. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen köyhälistön käsiin». Pääoman asteettainen valtaaminen porvaristolta on yhtä vallankumouksellinen menettely kuin jos tämä valtaus tapahtuisi yhden ainoan teon kautta.

Syndikalistin mielestä tällainen käsitys on kuitenkin mitä pahinta harhaoppia. Hän käsittää yhteiskunnallista vallankumousta aivan samalla tavalla kuin sen tekivät vanhan, Marxia ennen vallalla olleen blanquilaisen suunnan sosialistit; hän pitää sitä yhtenä erikoistapahtumana, romahduksena. Hän hyväksyy sen teorian, että kapitalistinen järjestelmä yhtäkkiä luhistuu kokoon, jolloin sen tilalle heti astuu sosialistinen yhteiskuntajärjestys. Olemme edellä nähneet, että Marx silloin tällöin itse asettui tälle kannalle, ollen siten jyrkästi ristiriidassa omien perusperiaatteittensa kanssa. Mutta koko tämä ajatustapa sellaisenaan on puhtaasti utopistinen ja epämarxilainen. Se kuitenkin on syndikalistiselle liikkeelle aivan oleellinen. Ilman sitä syndikalistien liikkeen pääasiallisimmilla menettelytavoilla ei olisi mitään teoreettista perustetta. Syndikalistien huomattavin vallankumouksellinen ase, yleislakko, jota tarjotaan »vanhentuneen politillisen toiminnan» tilalle luokkataisteluaseena, on heidän mielestänsä oleva sen suuren romahduksen alkaja. Muulla tavalla sitä ei voi käsittää.

Mutta syndikalistien utopismi eroaa Blanquin tapaisten sosialistien utopismista eräässä tärkeässä suhteessa. Utopistien vanha koulukunta tavotteli yhteiskunnan ja sen koko koneiston vallottamista. Salaliittoutumisilla ja kapinoilla he pyrkivät vallottamaan hallitukset, toimeenpanevan valtiovallan ja sotavoiman. Pitäen nämä käsissään he syylläkin toivoivat menestystä. Mutta Pariisin Kommuni vuodelta 1871 horjutti viimeisenkin uskon tällaisiin menettelytapoihin. Uudenaikainen utopismi, syndikalismi, suosittelee aivan toisellaista menettelyä. Se ei pyri vallottamaan valtiovallan välineitä, vaan nojautuu yksinomaan siihen romahdukseen ja sekaannukseen, jonka heidän mielestänsä yleislakko on saava aikaan. He haluavat pysäyttää koko yhteiskunnan, he lapsellisesti luottavat siihen, että valtiovalta silloin jää raunioiksi eikä missään tule olemaan minkäänlaista voimaa, paitsi lakkolaisten riveissä. Omasta puolestani minä näin ollen mieluummin kannattaisin blanquilaisten menettelyä kuin turvautuisin herrojen Sorelin, Labriolan ja Lagardellen neuvoihin.

VII.

Ei yksikään syndikalistisen filosofian selitys, joka ei ota lukuun Sorelin »yhteiskunnallisen haaveen» teoriaa, voi tyydyttää syndikalismin kannattajia tahi vastustajia. Tämä teoria on varsin syvällinen, sitä ei voi helposti määritellä tyydyttävällä tavalla. On mahdotonta ajatellakaan, että syndikalistisen liikkeen laajat joukot yleensä käsittävät sen. Se ei mielestäni ole liikkeen pohjana, vaan pikemmin on sitä pidettävä nerokkaan ja kekselijään ajattelijan yrityksenä selittää syndikalistisen liikkeen psykologiaa. Sellaisenaan siihen kannattaa tutustua. Paras tämän teorian selitys on löydettävissä Sorelin varsin huomattavasta lentolehdestisestä La Décomposition du Marxisme, mutta hän käsittelee samaa kysymystä myös muissakin teoksissaan, kuten Les Illusions du Progrès ja Réflexions sur la Violence.

Syndikalismi ei vielä ole kehittänyt määrättyä omaa filosofiaansa. Sen opit eivät ole tarkoin määriteltyjä. Se ammentaa vapaasti aineksia anarkistisen ja sosialistisen filosofian ajatusvarastoista ja välttämättömästi joutuu ristiriitaan omien väitteittensä kanssa. Eivät ainoastaan erinäiset kirjottajat asetu vastakkaisille kannoille, riippuen pääasiassa siitä, ovatko he aikaisempina aikoinaan olleet lähempänä sosialisteja vaiko anarkisteja, vaan itsepä huolellisimmat ja johdonmukaisimmat syndikalistiset toimihenkilötkin joutuvat ristiriitaan keskenänsä.

Tätä en sano vaan tahallani moittiakseni, tällainen ilmiö on päinvastoin aivan luonnollinen niin nuoressa ja muodostumisensa alaisena olevassa liikkeessä. Jos syndikalismista kehittyy pysyväinen liike, — joka on kylläkin mahdollista, — niin se tietysti tulee kehittämään itselleen varman ja omintakeisen filosofian. Tällaisen liikkeen filosofian tarkempi määrittely tulee silloin epäilemättä myös suuresti vaikuttamaan liikkeen menettelytapojen tarkistamiseen. Silloin käy liikkeen johtajille välttämättömäksi tarkastaa esimerkiksi sitä, onko sabotage sopusoinnussa liikkeen periaatteitten ja lopullisten tarkotusperien kanssa. Mainitsemani Sorelin kirjotukset ovat erittäin mieltäkiinnittäviä siitä syystä, että ne osottavat tällaisen filosofisen perusteen määrittelemisen jo alkaneen liikkeen keskuudessa. Rohkenen olla sitä mieltä, että mainittu »yhteiskunnallisen haaveen» teoria tulee aina olemaan huomattavana kohtana syndikalistisessa filosofiassa.

Sorel hyväksyy yhteiskunnallisten tutkimustensa perusteeksi marxilaisen teorian, että taloudelliset syyt määräävät yhteiskunnallista kehitystä, mutta tähän materialistiseen selitykseensä hän lisää vakaumuksensa, että aatteet ja aatteelliset ristiriidat muodostavat yhteiskunnallisessa kehityksessä paljon tärkeämmän tekijän kuin mitä Marx tahi edes Engels, — joka viimeisinä vuosinaan suuresti kehitti Marxin oppeja materialistisesta historian käsityksestä — koskaan olivat uneksineetkaan. Hän tuntee todellista marxilaista halveksumista idealistia ja utopistia kohtaan, joka perustaa selityksensä »aatteisiin», lukuunottamatta taloudellisia syitä ja perusteita. Hän selittää, että ainoat huomioon otettavat »aatteet» ovat sellaiset, jotka ovat sopusoinnussa taloudellisten olojen ja taloudellisen kehityksen kanssa. Hän väittää, että sellaiset aatteet, etenkin silloin kuin ne innostuttavat joukkoja, muodostuvat valtavaksi vallankumoukselliseksi voimaksi.

Sorelin käsityksien mukaan on syndikalismi uskonnollinen liike. Tietysti hän näin sanoessaan ei käytä sanaa »uskonnollinen» sen kaavamaisessa merkityksessä. Jokainen suuri kansanliike, joka elähyttää kansanjoukkoja uskolla korkeampaan ja parempaan elämään, täten täyttäen niitä sellaisella innostuksella, että ne ovat valmiit palvelemaan asiata ilman ajattelematta itselleen persoonallista korvausta, ovat valmiit kuolemaan, jos on tarpeellista, suuren asian edistämiseksi, — on itse asiassa uskonnollista liikettä. Tässä merkityksessä voidaan sanoa uskonnolliseksi liikkeeksi myöskin sosialismia, anarkismia, unionismia, antimilitarismia ja useita muita kansanliikkeitä. Sorel nähtävästi ei hyväksyisi, että jotakin pientä liikettä sanottaisiin uskonnolliseksi, huolimatta siitä kuinka innostuneita sen jäsenet ovat, kuinka suuri heidän uhrautumisensa liikkeen tarkotusperille.

Tällaisten liikkeitten johtava ja innostuttava voima on se, minkä Sorel nimittää »haaveeksi». Jokaisen suuren yhteiskunnallisen liikkeen sisimmässä on hänen mielestänsä tämä »haave». Kirjansa Réflexions sur la Violence alussa Sorel julkaisee kirjeen, jonka hän vuonna 1907 kirjotti tunnetulle Ranskan työväenliikkeitten historioitsijalle M. Daniel Halevy'lle. Tässä kirjeessään Sorel julistaa uskovansa, että meidän aikakautemme suurin tarve on valtava siveellinen innostus. Hän sanoo pitäneensä kunnianaan herättää niin monen sydämissä kuin suinkin on mahdollista tietoisuuden tästä suuresta kutsumuksesta. Hän sanoo haluavansa kylvää jokaisen yksilön ja koko luokan sydämiin yleviä pyrkimyksiä. Hän sanoo uskovansa, että jokaisen sielun pohjalla löytyy »metafyysillinen sydänpaikka». Jossakin jokaisessa ihmisessä löytyy tällainen kyky innostua suuriin asioihin, ei tarvita muuta kuin herättää se tietoisuuteen.

Sorel väittää, että Marxkin vetosi köyhälistöön »yhteiskunnalisen haaveen» voimalla; sellaisena käytti hän äkillisen yhteiskunnallisen vallankumouksen aatetta. Emme halua tässä uudelleen ruveta väittelemään siitä, missä määrin Marx uskoi »romahdusoppiin», mutta tähän esimerkkiin vetoaminen tekee meille mahdolliseksi käsittää, mitä Sorel tarkottaa »yhteiskunnallisella haaveella». Me näemme siten, että hän sillä ei tarkota mitään tarua tahi sellaista, joka olisi todistettu olemattomaksi ja mahdottomaksi. Se on pikemmin vain eräs tietoperäinen käsite, jota ei voi todistaa eikä myöskään kumota, johon täytyy vain uskoa, koska ei minkäänlainen kokemuksiin perustuva selitys voi selittää sitä. Mutta juuri sen vuoksi, että se ei ole loogillisella järkeilemisellä käsitettävissä, se sitä voimakkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen. Täten, niin kauan kuin Marxin käsitys yhteiskunnallisesta vallankumouksesta pysyy yksinkertaisena uskonkappaleena ja sitä ei yritetä käytännössä todistaa, se toimii valtavana innostuttavana voimana. Ihmiset innostuvat ajatellessaan tätä suuremmoisen äkillisen näytelmän haavetta. Tämä selittää, minkätähden aikaisempina aikoina, jolloin vallitsi hiomattomampi ja yksinkertaisempi käsitys yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, marxilainen liike oli niin paljon intohimoisempi ja hyökkäävämpi kuin mitä se on tänä päivänä.

Mutta »haaveen» tutkiminen hävittää sen. Kylmä harkinta on tuhoisa yleville uskonnollisille mielikuvituksille. Tarkastakaa lähemmin niitä, niin saatte vaan pettymystä osaksenne.

Siinä meillä on syndikalismin filosofian ydin ja koko liikkeen selitys. Marx loi »haaveen» — nykyaikaisen köyhälistön johtavan aatteen. »Haave» oli hänen käsityksensä yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, kapitalismin suuri romahtaminen ja tuhatvuotisen köyhälistön valtakunnan toteutuminen. Marx loi voimakkaasti väritetyn kuvan siitä, tahallaan jättäen sen yksityiskohdat selittämättä. Mutta nyt on tämä haave hävinnyt, valtiollisten taistelujen käytännölliset vaatimukset ovat sen hävittäneet. Yhteiskunnallista vallankumousta selitetään nykyään pitkänä kehitysvaiheitten sarjana. Se ei enää kauhistuta vallassaolevaa luokkaa eikä lämmitä köyhälistön sydäntä. Se ei enää herätä fanaatista uskoa, joka on välttämätön rohkeille kumouksellisille teoille. Ei ole enää olemassa vallankumouksellista haltioitumista. Sen vuoksi täytyy jälleen herättää eloon usko äkilliseen vallankumoukseen.

Syndikalismi suorittaa tämän »haaveen» henkiin herättämisen. Se antaa nukkumaisillaan olevalle liikkeelle takaisin elähyttävää tulta, herättää uudelleen Marxin romahdushaaveen, palautettuna entiseen muotoonsa »jakamattomaksi kokonaisuudeksi». Ainoastaan nimi on toisenlainen ja nimen muutos on käynyt välttämättömäksi, koska on valloilla vääristelty käsitys vanhan nimen varassa olevasta käsitteestä. »Haaveen» uutena nimenä on Yleislakko.

»Yhteiskunnallinen romahdus — joka oli niin suurena kompastuskivenä sellaisille sosialisteille, jotka halusivat sovittaa marxilaisuuden kansanvaltaisuuden politikoitsijain menettelytapojen kanssa — on täydellisesti yhtäpitävä yleislakon kanssa, joka merkitsee syndikalisteille tulevaisuuden yhteiskunnan voimaan astumista.^[28*]

On siis selvää, että »yhteiskunnallisen haaveen» teoria hylkää Marxin omaksuman vallankumouksellisen kehityksen ajatuksen ja perustuu vanhentuneeseen käsitykseen äkillisestä yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Tämä kumous on astuva voimaan yleislakon muodossa, jollon köyhälistö, lakaten työstä lamauttaa koko yhteiskunnan.

Takaisin sisällysluetteloon

III

Syndikalismi ja yleislakko.

I.

Nimitystä »yleislakko» käytetään niin monessa eri merkityksessä, sillä tarkotetaan niin monta eri asiaa, että on välttämätöntä määritellä tämä käsite ennenkuin ymmärrämme mitä sillä milloinkin tarkotamme. Kirjaimellisesti käsitettynä, kuten Ranskan unioitten kongressi vuonna 1888 sitä käytti, se merkitsee »kaiken työn täydellistä lakkaamista». Se merkitsee, että maailman kaikki työläiset lakkaavat työstä ja kieltäytyvät ryhtymästä uudelleen työhön kunnes heidän vaatimuksensa on tyydytetty. Se merkitsee, että kaikki teollisuustoiminta lakkaa, että työläiset eivät enää tuota ravintoaineita, eivät kanna postilähetyksiä, eivät painata sanomalehtiä, kuljeta junia, lakase katuja, hautaa kuolleita, eivätkä tee mitään muuta työtä, kunnes työnantajaluokka suostuu heidän vaatimuksinsa.

Jos sanaa yleislakko käytettäisiin aina vain edellämainitussa merkityksessä, niin olisi siitä keskusteleminen varsin yksinkertainen ja selvä asia. Valitettavasti sitä kuitenkin käytetään kuvaamaan varsin erilaisia asioita. Ennen kaikkea sitä käytetään tarkottaen sillä jollakin määrätyllä paikkakunnalla yleisesti ja laajalle levinnyttä lakkoa. Jos esimerkiksi jossakin kaupungissa puhkeaa lakko, temmaten mukaansa sen kaupungin useimmat työläiset, niin me puhumme yleislakosta. Unionismin historia on täynnä esimerkkejä tällaisista lakoista. Jonkun tehtaan työläiset menevät lakkoon parempia palkkoja saadakseen ja toisten teollisuusalojen työläiset yhtyvät heihin. Tällaiset kannatuslakot pian muuttavat yhdellä alalla puhjenneen lakon kaikkien työläisten lakoksi tahi ainakin niin suuren työläisjoukon lakoksi, että se tilapäisesti lamauttaa koko paikkakunnan elämän.

Yleislakkonimitystä käytetään myöskin tarkottaen sillä jonkun teollisuusalan työläisten lakkoa, silloin kuin tällainen lakko ulottuu pääasiassa kaikkiin sillä alalla työskenteleviin työläisiin eikä vaan osaan heistä. Täten esim. parturien lakko jossakin yksityisessä kaupungissa ei vielä ole »yleislakko», mutta jos lakkoon yhtyvät parturit koko maassa, niin se on »yleislakko». Vihdoin voi tätä nimitystä käyttää tarkottaen sillä usean eri alan työläisten lakkoa, joka on puhjennut yhteisesti joko koko maassa tahi jollakin paikkakunnalla. Niinpä usein tapahtuu, että merimiehet ja höyrylaivojen lämmittäjät yhtyvät lastaustyöläisten, hiilenkantajain, tokkatyöläisten lakkoihin, yhteisesti koettaen kohottaa palkkoja. Useat tällaiset lakot ovat menestyneet työläisille edullisesti. Niitä yleisesti nimitetään »yleislakoiksi» erotukseksi muista lakoista.

Haywood, yksi yleislakkoaatteen huomattavimpia kannattajia Yhdysvalloissa, sanoo, että »on olemassa kolme selvästi huomattavaa yleislakon eri muotoa», nim.:

Yleislakko jollakin teollisuusalalla.

Paikkakunnallinen yleislakko.

Yleinen kansallinen lakko.

Tässä maassa ei ole koskaan ollut yleislakkoa, sanoo hän. Tällä lauseella hän nähtävästi tarkottaa, että tässä maassa ei koskaan ole ollut lakkoa, joka ehdottomasti olisi pysäyttänyt työnteon jollakin teollisuusalalla tahi jollakin paikkakunnalla tahi koko maan kaikilla teollisuusaloilla. Mutta epäilemättä on Yhdysvalloissakin ollut paikkakunnallisia lakkoja niin laajoja, että ne voitaisiin sanoa yleislakoiksi, tahi »yleislakkoja» siinä merkityksessä, että ne ovat ulottuneet koko teollisuusalan yli. Edelleen selittää Haywood, että ei ole vallinnut sellaisia olosuhteita, jotka loisivat edellytyksiä jollekin yleislakon mainitulle kolmelle muodolle. Ilmeisesti hän tällä väitteellään tarkottaa koko maailmaa eikä vaan Amerikaa, sillä hän edelleen sanoo, että koska yleislakkoa ei ole koskaan käytännössä koeteltu, niin ei kukaan ole oikeutettu sanomaan, että yleislakko ei olisi hyvä taisteluase: »Näille kolmelle yleislakkomuodolle tarvittavia edellytyksiä ei ole ollut olemassa. En voi ymmärtää, kuinka näin ollen joku voi väittää, että yleislakko ei olisi tehokas ja hyödyllinen keino työväenluokalle.»^[29*]

Tällaisen väittelytavan lapsellisuus ei parane siitä, että Haywood siitä huolimatta innokkaasti puhuu useista tapahtuneista »yleislakoista», käyttäen niitä esimerkkeinä todistamaan yleislakon hyödyllisyyttä. Hän puhuu »uuden ajan historian suurimmasta yleislakosta, Pariisin Kommunista», ja Venäjän valtiollisesta yleislakosta hän sanoo seuraavasti: »uusimpien aikojen loistavin lakko oli Venäjän yleislakko, jolloin työläiset pakottivat hallituksen laatimaan perustuslain ja antamaan kansalle uuden hallitusmuodon». Ruotsista puhuessaan hän käyttää nimitystä: »suuren yleislakon näyttämöpaikka», ja vuoden 1910 Ranskan rautatielakosta hän sanoo, että se rautatieliikenteeseen nähden oli yleislakko ja »mainio esimerkki siitä, mitä yleislakko voi aikaansaada työväenluokalle». Hän mainitsee Italian rautatielakkoa samallaisena esimerkkinä.

Tässä näemme ajatussekaannusta, jonka vertaista on vaikea löytää. Ensin kerrotaan meille, että yleislakko on koeteltu keino monessa maassa ja meitä pyydetään ihailemaan meille esitettyjä esimerkkejä. Mutta samassa hengenvedossa vakuutetaan meille, että ei ole koskaan ollut olemassa mitään yleislakkoa ja että siihen tarvittavia edellytyksiä ei ole ollut olemassa. Meiltä vaaditaan, että pitäisimme yleislakkona ja »uuden ajan historian suurimpana yleislakkona» Pariisin kapinaa vuodelta 1871, joka ei ollut muuta kuin sotaista kunniaa tavottelevien isänmaalliskiihkoilijain, monarkismin ulkonaisia merkkejä kammoavien porvarillisten republikaanien ja eri vaikuttimista toimivien radikaalien sekä sosialistien kapina. Meitä myös pyydetään pitämään Venäjän politillista joukkolakkoa yleislakkona, maailman suurimpana yleislakkona!

II.

Ajaessaan yleislakkoaatettaan syndikalisti ei kuitenkaan tavallisesti tarkota sillä jollakin vissillä paikkakunnalla tahi teollisuusalalla tapahtuvaa työläisten taistelua parempien palkkojen ja lyhempien työpäivien hyväksi. Hän ei tarkota sillä valtiollistakaan suurlakkoa, jolloin työväki näyttää voimansa lakon kautta tarkotuksella ajaa läpi joku vissi lainlaadinnallinen toimenpide, saavuttaakseen äänioikeuden tahi vastustaakseen sotaa. Se ei ole taisteluase, jota usein käytetään luokkataistelussa, kuten Haywood ja jotkut hänen seuraajansa näyttävät ajattelevan, suositellen sitä esimerkiksi sellaisissakin tapauksissa, jolloin lakonjohtajia uhkaa vangitsemisen vaara.

Ei, yleislakko syndikalistien käsityksen mukaan on jotakin paljon tärkeämpää kuin vaan taistelutapa. Yleislakko on oleva se suuri viimeinen loppunäytös, jossa kapitalistinen järjestelmä kukistetaan. Se on oleva köyhälistön luokkataistelun huippu, ja kaikki muut lakot, pienet tahi suuret, paikalliset tahi yleiskansalliset, ovat vain valmistuksia siihen. Syndikalistit ajattelevat, että työväenluokka lakkaamalla työstä hävittää koko kapitalistisen järjestelmän ja tekee itselleen sekä mahdolliseksi että välttämättömäksi uuden yhteiskunnallisen ja teollisuusjärjestelmän luomisen. On hyödytöntä keskustelukaan syndikalistien yleislakkoaatteesta, ellei sillä tarkoteta juuri tätä.

Yleislakko on oleva luokkasodan ratkaiseva teko. Se on samaa kuin itse yhteiskunnallinen vallankumous. »Yleislakko merkitsee samaa kuin yhteiskunnallinen vallankumous», sanotaan päätöslauselmassa, jonka Confédération Générale du Travail-liitto hyväksyi kongressissaan Toulouse'ssa vuonna 1897. Sorel käyttää sanaa »yleislakko» tarkottaen sillä itse sosialismin päämäärää: »Ei ole enää kaukana se päivä», sanoo hän, »jolloin parhaimmiten määrittelemme sosialismin sanomalla sitä yleislakoksi.»

On tärkeää, että keskustellessamme tästä kysymyksestä, pidämme mielessämme tämän syndikalistien käsityksen yleislakon luonteesta. Useat oikeaoppiset marxilaiset sosialistit, kuten Kautsky, Adler ym., ovat suositelleet yleislakkoa luokkataistelun aseena, jota voi käyttää visseissä tapauksissa. Yleislakkoaatetta ajavat miehet, jotka ovat tunnetut syndikalismin ehdottomiksi vastustajiksi, kuten Keir Hardie, joka on suositellut yleislakkoa sodan vastustamiseksi, ja J. Ramsay MacDonald, joka voimakkaasti ja useissa eri tapauksissa on väitellyt syndikalisteja vastaan. Viimeksimainittu on lausunut ajatuksensa seuraavasti: »Olen sitä mieltä, että yleislakko — kansainvälinenkin yleislakko — on aivan mahdollinen jonkun määrätyn kysymyksen johdosta, joka on kiihottanut yleisön mieltä ja jolla on kannattajia kaikkien luokkien keskuudessa, — esimerkiksi keinona huonossa maineessa olevaa sotaa vastaan.»^[30*] Opportunistisin Europan sosialistipuolue — Englannin Independent Labor Party — on puoluelehtensä Labour Leaderin kautta suositellut, että työläiset sodan uhatessa lakkaisivat työstä. Toiselta puolelta on itsenäinen British Socialist Party selittänyt, että yleislakkoon ei luultavasti koskaan ryhdytä enempää sodan lopettamiseksi kuin sen puhkeamisen estämiseksi.

Näin ollen erehdytään, jos uskotaan, että suurlakkoajatus olisi syndikalistien yksityisomaisuutta tahi että se olisi joku ylipääsemätön ristiriita syndikalistien ja marxilaisten sosialistien välillä. Ei ole olemassa yhtään ainoata marxilaisen sosialismin periaatetta, joka olisi ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että lakko, joko yleinen tahi osittainen, on tärkeä köyhälistön taisteluase, jolla voi olla varsin ratkaisevakin merkitys luokkataistelussa.

Marxin opin ja sosialistisen liikkeen hyväksyttyjen menettelytapojen perusteitten kanssa ristiriidassa on se syndikalistinen käsityskanta, joka pitää yleislakkoa voimakeinona, joka yksin riittää kapitalismin hävittämiseksi. Se käsitys, että yleislakko on samaa kuin yhteiskunnallinen vallankumous, eikä vaan yksi niitä keinoja, joiden kautta saavutetaan yhteiskunnallinen vallankumous, on marxilaisvastainen. Näitten molempien käsitysten välillä vallitsee ylitsepääsemätön juopa. On kaksi aivan eri asiaa, pitää yleislakkoa yhtenä monista keinoista, joiden kautta päästään sosialismiin ja luottaa siihen ainoana sosialismin voittoon johtavana välineenä.

III.

M. Mermiex kirjassaan Le Syndicalisme contre le Socialisme antaa Mirabeau'lle kunnian siitä, että hän oli ensimäisenä ilmituonut yleislakkoajatuksen. Varottaen aikansa hallitsevaa luokkaa tämä Ranskanvallankumouksen suuri johtaja oli huudahtanut: »Varokaa! Älkää härsyttäkö kansaa, joka tuottaa kaiken ja joka ei tarvitse muuta kuin lakata työstään päästäkseen valtaan.» Mutta Mr. Mermiex ei ole aina kovin luotettava lausunnoissaan ja mahdollista on, että hän on jättänyt huomaamatta joitakin yleislakkoajatuksen aikaisempia ilmauksia. Näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että Mirabeau olisi ollut nykyajan ensimäinen henkilö, joka käsitti suurlakon mahdollisuuden. Mutta olipa tämän asianlaita kuinka tahansa, — edellämainittu Mirabeaun lause parhaiten kuvaa sitä, mitä yleislakolla tarkotetaan. Työväenluokan ei tarvitse tehdä muuta kuin pysäyttää käsiensä liikkumisen hallitakseen koko maailman. Tässä yhdessä lauseessa kuvaavasti esitetään, kuinka maailma voi herpautua ei kapinan ja verisen taistelun kautta, vaan sen kautta, että tuottajaluokka lakkaa tekemästä työtä.

Aina nykyajan unionistisen liikkeen ensimäisestä alusta alkaen on yleislakkoajatus kiinnittänyt niiden mieltä, jotka ovat taistelleet järjestyneen työväen taisteluja. Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia selvästi osottaa, että kaiken työn lopettamista kaikilla teollisuusaloilla on aina pidetty osittaisten ja paikallisten lakkojen loogillisena johtopäätöksenä. Lakkoon menemisen kautta työläiset toivovat, että työnantaja pakottuu oman perikatonsa estämiseksi suostumaan visseihin vaatimuksiin. Jos lakko tuottaa haittaa yleisölle, niin sekin seikka lisää painostusta työnantajan hartioille, jotka jo ovat rasitetut liikkeen vähentymisen ja voittojen hukan kautta. On helposti ymmärrettävissä, kuinka paikallisten lakkojen tehokas harjottaminen johti siihen käsitykseen, että koko kansan teollisuuselämää koskeva lakko olisi voittamaton.

Englannissa vuosina 1828–1835, owenilaisen propagandan loistoaikoina, laajasti keskusteltiin yleislakosta, jopa tehtiin muutamia yrityksiä panna se käytäntöön.»^[31*] Siitä ajasta nykyaikaan asti on yleislakkoa pidetty tavallisten lakkotaistelujen johdonmukaisena seurauksena, joka käy mahdolliseksi korkealle kehittyneen järjestön avulla. Vuoden 1835 jälkeen ei Englannin työväenpiireissä taas muutamaan aikaan puhuttu mitään yleislakosta. Mutta vuonna 1839 chartistit Fergus O'Connorin johdolla hyväksyivät menettelytavan, joka tunnettiin nimellä »Physical force policy» — väkivaltaisen toiminnan menettelytapa — ja johon kuului kapinoiminen ja yleislakko. Chartistien konventioni vuonna 1839 julisti »pyhän kuukauden» liikkeensä politillisten vaatimusten saavuttamiseksi. Tämä »pyhä kuukausi» ei ollut muuta kuin yleislakko. Mutta heti sai liike kokea valtion voimakasta valtaa vastaan käydyn taistelun vaikeuksia. Hallitus julmalla tavalla kukisti kapinat ja mellakat ja vuoden 1840 lopussa oli karkotettu tahi vangittu lähes viisisataa liikkeen johtohenkilöä. Vuonna 1842, Staffordshiren kaivostyöläisten lakon jälkeen, tehtiin epätoivoisia yrityksiä lamauttaa yhteiskunnallinen elämä yleisellä työnseisauksella ja vuonna 1849 innostutti sama ajatus Kennington Commonin onnettomaan mielenosotukseen osaaottaneita. Tämä mielenosotus oli aijottu mahtavaksi varotukseksi Englannin hallitukselle, se oli itse asiassa mielenosotuslakko. Mutta sitä vastaan kohdistettu voima oli liian suuri. Kuusi tuhatta asestettua poliisia ja kahdeksan tuhatta erikoispoliisia sekä sen lisäksi kymmeniä tuhansia sotilaita piilotettuna tärkeisiin paikkoihin ja yhdeksän tuhatta sotilasta avoimesti mielenosottajia vastassa — se oli voima, jota ei voitu vastustaa. Chartistien yritykset ottaa käytäntöön väkivaltainen toiminta, päättyivät tuhoisasti.^[32*]

Tämän jälkeen yleislakkoharrastus kokonaan lamautui aina siihen asti, kunnes syntyi Kansainvälinen Työläisten Yhdistys vuonna 1864. Tämä suuri liike herätti vilkasta innostusta kaikkiin työväenluokan propagandan ja taistelujen muotoihin. Luonnollista on, että se myös herätti jälleen innostusta yleislakkoonkin luokkataistelun taisteluaseena. Vuoteen 1857 mennessä, jolloin Ranskan jalkinetyöntekijät muodostivat ensimäisen järjestön, joka avoimesti kutsui itseään »syndikaatiksi», olivat Ranskan työläiset käyneet aroiksi lakkoihin nähden. Heidän kokemuksensa lakoista, unioittensa heikkouden takia, olivat varsin synkät ja epärohkaisevat. Mutta vuonna 1868 syntyi monta lakkoa. Maassa vallitsi todellinen lakkokuume. Kansainvälinen yhdistys oli siihen aikaan varsin heikko Ranskassa, mutta lakot antoivat sille aihetta julkituoda tarkotusperänsä ja saavuttaa työläisten kannatuksen. Yhdistys keräsi lakkoavustusta osalle lakkolaisia Saksasta ja Englannista ja sai muutamia suuria unioita puolelleen. Kansainvälisen jäsenmäärä Ranskassa kohosi huomattavasti. Vuoden 1869 lopussa sanottiin Kansainvälisen ranskalaisessa osastossa olleen jäseniä noin 250,000.

Mutta tämä jäsenmäärän kohoaminen ei ollut ainoana lakkoliikkeen tuloksena. Huomattavimpana tuloksena on pidettävä sitä, että jälleen ruvettiin luottamaan lakkoon luokkataistelun tehokkaana taisteluaseena. Ranska ei ole, kuten monet otaksuvat, lakkojen varsinainen kotimaa. Tämä kunnia kuuluu Englannille. Ranskalaiset Kansainvälisen johtomiehet aina edellämainittuun vuoteen asti eivät suurestikaan luottaneet lakkoihin. Mutta nyt, onnistuneitten lakkotaistelujen jälkeen, he muuttivat kantansa ja alkoivat pitää lakkoa »tärkeimpänä keinona työläisten vallankumouksellisten voimien järjestämiseksi». Kaikille »äskenkääntyneille» ominaisella innostuksella he rupesivat opettamaan englantilaisille unionistiveljilleen, kuinka tärkeänä luokkataistelun aseena on pidettävä lakkoa.

Tähän aikaan jälleen heräsi mielenkiinto yleislakkoajatusta kohtaan etupäässä Ranskan työväenliikkeen johtomiesten agitationin vaikutuksesta. Niiden joukossa oli erittäin innokkaana Marxin vävy Charles Longuet. Belgiassa saarnasi yleislakkoa tunnettu agitaattori Caesar de Paepe. Mutta toiselta puolelta englantilaiset uniomiehet pitivät yleislakkoajatusta ennenaikaisena. He eivät vielä olleet unohtaneet kolmekymmentä vuotta aikaisemmin saavuttamiansa kokemuksia ja varsin vähän kannattivat yleislakkoagitationia. Mutta vuonna 1868, Brüsselissa, ja vuonna 1869 Baselissa, keskusteltiin paljon tästä kysymyksestä.^[33*] Vuosina 1868–1869 Kansainvälisen ranskalaiset johtomiehet Marxin, Engelsin ja muitten kannattamina perustivat Pariisissa noin seitsemänkymmenen union liiton, jonka tarkotusperät, sikäli kuin ne ilmenivät tehdyistä päätöslauselmista, olivat suuressa määrin samallaisia kuin nykyisen Ranskan vallankumouksellisen järjestön, Confédération Générale du Travail'in. Tämän liiton tarkotuksena sanottiin olevan »ottaa käytäntöön niitä keinoja, jotka työväenluokka hyväksyy, tarkotuksella tehdä työväenluokasta kaikkien tuotannon välikappaleiden omistajan». Liiton tarkotuksena myöskin oli kerätä varoja yksityisten työläisten ja järjestöjen avustamiseksi ja turvatakseen kaikille liittoon kuuluville unioille lakkojen aikana kaikkien muitten liiton osastojen moraalisen ja aineellisen kannatuksen lainojen muodossa lainaavan järjestön vastuulla.

Vuosien 1871 ja 1886 välillä ei Ranskassa kuultu paljoa puhuttavan yleislakosta. Ranskalais-saksalainen sota, Pariisin Kommuni ja sen jälkikaijut tekivät välttämättömäksi uudelleen alottaa järjestöjen rakentamisen. Mutta suurlakkoajatus ei silti hävinnyt kansainvälisen työväenliikkeen keskuudesta. Vuonna 1873 kilpailevan, bakunistisen kansainvälisen järjestön jotkut osastot Belgiassa ja Espanjassa hyväksyivät päätöslauselmia, joissa kehotettiin kiireellisesti valmistautumaan yleislakon varalle. Samana vuonna Genevessä pidetyssä, Kansainvälisestä eronneiden järjestöjen konventioissa laajasti keskusteltiin samasta kysymyksestä. Oltiin yksimielisiä yleislakon periaatteellisesta hyväksymisestä, mutta ainoastaan vähemmistö luuli voitavan ryhtyä yleislakkoon ilman vuosia kestävää valmistustyötä. Lopullisesti päätettiin, että yleislakkoon ryhtyminen ei sillä hetkellä ollut käytännöllistä, mutta että kehotettaisiin kaikkien maitten työläisiä lujittamaan järjestöjään tarkotuksella tehdä mahdolliseksi kansainvälisen yleislakon. Täten kysymys toistaiseksi »pantiin hyllylle», mutta tästä ajasta alkaen muodostui yleislakkoajatus anarkistisen propagandan ja ohjelman keskuskohdaksi.

Seuraava tapaus, jolloin voimakkaasti ajettiin yleislakon asiata, on tavattavissa amerikalaiselta maaperältä. Vuonna 1881 muodostettiin Pittsburgissa, Pa., Yhdysvaltain ja Canadan järjestyneiden ammattiyhdistysten yleisliitto, — nykyinen American Federation of Labor. Lokakuussa 1884, liiton neljännessä vuosikonventionissa, päätettiin ryhtyä erikoispropagandaan kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi. Kaikille unioille lähetettiin manifesti, kehottaen niitä vaatimaan kahdeksan tuntista työpäivää ja määrättiin päivä, jona kutsuttaisiin yleislakko kaikilla teollisuuden aloilla tämän tarkotusperän saavuttamiseksi. Ensin valittiin tuoksi päiväksi toukokuun 1 päivä 1885, mutta sitten muutettiin se seuraavan vuoden toukokuun ensimäiseksi päiväksi. Anarkistit käyttivät tilaisuutta hyväkseen harjottaakseen omaa propagandaansa ja toukokuun 5 pnä 1886 tapahtui Haymarketin mellakka, tunnetuilla surullisilla seurauksilla. Rudolph Schnaubeltin pommi, — jos hän todellakin oli sen heittäjä — oli ehkä kovin isku, minkä Amerikan työväen liike siihen asti oli saanut kärsiä.^[34*]

Amerikan taistelujen tärisyttävät tapahtumat herättivät mielenkiintoa kaikkialla maailmassa. Myötätunto luokkavihan uhreja kohtaan levisi laajalle ja kaikkien maitten anarkistit ryhtyivät yhä innokkaampaan agitationityöhön. Vuonna 1886 muodostettiin Ranskan ensimäinen unioitten kansallisliitto. Siitä nopeasti kehittyi pelkästään alaosasto marxilaiselle politilliselle puolueelle »Partie Ouvrier'ille», jonka johtaja oli Jules Guesde. Mutta vuonna 1888 Le Bouscat'issa pidetyssä liiton kongressissa guesdistit eivät osanneet pitää puoliaan ja anarkistit huomattavasti hallitsivat konventionia. Tässä kongressissa eräs edustaja, käsityöläinen, jonka nimi ei ole joutunut pöytäkirjaan, esitti yleislakkoa suositelevan päätöslauselman, joka hyväksyttiin keskustelutta ja suuren innostuksen vallitessa. Tämä lausunto kuului seuraavasti:

»Siihen nähden, että tuotantovälineiden ja pääoman keskittyminen työnantajain käsiin antaa työnantajille valtaa, joka suhteellisesti vähentää sitä valtaa, minkä osittaiset lakot ovat antaneet työläisille;

siihen nähden, että pääoma on arvoton ellei sitä kiinnitetä tuotantoon;

siihen nähden, että työläiset täten kieltäytymällä tekemästä työtä, yhdellä iskulla hävittävät herrojensa vallan,

tämä kongressi, tunnustaen, että osittainen lakko kelpaa ainoastaan järjestämis- ja agitationikeinoksi, selittää, että ainoastaan yleislakko, s. o. kaiken työn täydellinen lopettaminen eli vallankumous, voi vapauttaa työläiset.»

Tämän päätöslauselman hyväksyminen herätti voimakkaan agitationin yleislakon hyväksi. Huomattavimpana asian ajajana ja ensimmäisenä erikoisesti yleislakkoa tarkottavan propagandan harjottajana esiintyi eräs anarkistinen työläinen, puuseppä nimeltä Tortelier. Hän oli erittäin lahjakas mies, kaunopuhelias, rohkea, väsymätön ja rehellinen. Hän sai kannattajia puolelleen, niiden joukossa paljon kykeneviä ja suosittuja miehiä. Niistä mainittakoon ensiksi Aristide Briand, joka sittemmin tuli pääministeriksi ja joka murskasi suuren rautatielakon vuonna 1910. Briandia on joskus kutsuttu »yleislakon isäksi», kuten esimerkiksi Pariisin kongressissa vuonna 1899, mutta tällainen nimitys ei kylläkään kuulu hänelle. Hän kuitenkin oli ensimmäisiä, jotka yhtyivät Tortelierin alkamaan propagandatyöhön ja hän laveasti kehui milloin tahansa olevansa valmis yhtymään työläisiin, »vaikkapa kävisi välttämättömäksi käyttää keihäitä, miekkoja, pistooleja tahi pyssyjä.»

IV.

Silloin ei kuitenkaan vallinnut sellaista käsitystä, että yleislakko välttämättä vaatisi väkivaltaisia toimintatapoja. Se pidettiin ainoastaan rauhallisten ja lainkuuliaisten kansalaisten työstä lakkaamisena. Laki myönsi rauhallisen lakkoutumisen oikeuden, ja näin ollen olisi yleislakko täysin laillisella tavalla ja rauhallisesti tapahtuva yhteiskunnallinen vallankumous. Yleislakkoa pidettiin rauhallisena »ristittyjen käsivarsien» lakkona — grève des bras croises — joka uudestaan synnyttäisi koko yhteiskunnan. Mermiex ilmaisee tämän käsityksen seuraavilla sanoilla:

»Porvaristo, joka lihoo kansan hiestä, häviäisi, kun ei kansa enää hikoaisi sen hyväksi. Työläiset ristityin käsin veisivät lakkonsa voittoon. He eivät hyökkäisi mellastavina joukkoina kaduille. He lähtisivät perheineen kävelyretkelle, söisivät matkaeväänsä linnotusten muurien lähellä tahi Pariisin ympäristön puistoissa ja vielä kauempanakin, kauneissa etukaupungeissa, joissa köyhien riistäjäin, rikkaitten kapitalistien kesäasunnot sijaitsevat. Eikö tällainen menettelytapa olisi paljon parempi kuin sosialististen politikoitsijain suosittelema, jotka kehottavat työläisiä äänestämään vaaleissa heitä, koska mukamas heidän valituiksi tulemisensa pitää olla ensimmäisenä askeleena lopullista voittoa kohti, ja jotka, kun heidät kerran valitaan, eivät ajattelekaan muuta kuin uudelleen valituiksi tulemistaan.»^[35*]

Guesdelle ja muille marxilaisille sosialisteille oli helppoa panna naurunalaiseksi tämä lapsellinen usko suloiseen siirtymiseen kapitalistisesta järjestelmästä sosialistiseen ihannevaltioon ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Säälimättömällä ivalla käsitteli Guesde rauhallisen yleislakon ajatusta ja uskoa, että hallitseva luokka niin helposti olisi muutettavissa työväenluokaksi. Työläiset saisivat ensin kärsiä nälänhätää, sanoi hän, sillä porvaristo nopeasti ottaisi takavarikkoon kaikki saatavissa olevat elintarpeet. Se käyttäisi armeijaa etujensa suojelemiseksi ja työläisiä tapettaisiin kuin peltokanoja.

Briand vuoden 1899 kongressissa pitämässään puheessa esitti käsityksenään, että armeija yleislakon sattuessa osottautuisi riittämättömäksi ja voimattomaksi. Silloin eräs edustaja huomautti, että sellaisessa tapauksessa hallituksella olisi käytettävänä eräs tepsivä keino: se asettaisi sotakannalle työväenjoukot, määräisi ne sotalakien alaisiksi ja kohtelisi niitä, jotka kieltäytyisivät tottelemasta käskyjä, sotaoikeuden kuolemantuomion alaisina, rikoksellisina. Herra Briand kevyesti torjui tällaisen pelon seuraavilla sanoilla: »Kaikki tämä epäilemättä olisi mahdollista, mutta minä luulen, että porvaristo ajattelisi asiata monta kertaa uudelleen, ennenkuin se uskaltaisi antaa sotilaskiväärejä ja kuulia lakkolaisten käsiin.» Hän sai voimakkaita suosionosotuksia sanojensa palkinnoksi.

Mutta vuonna 1910 herra Aristide Briand, tämä sama suurisanainen yleislakon puolustaja, pääsi Ranskan tasavallan pääministeriksi. Kun suuri rautatielakko alkoi lokakuussa 1910, tämä uusi Briand ei häikäillyt tekemästä juuri sitä, minkä entinen Briand niin innokkaasti selitti mahdottomaksi vuonna 1899. Briandin johtama hallitus julkaisi kuuluisan »sotakannalle asettumisen manifestinsa», asettaen useimmat rautatietyöläiset välittömästi sotaministerin määräyksien alaisiksi. Sotilaskiväärejä ja kuulia annettiin lakkolaisten käsiin ja lakko murrettiin. Lokakuun 18 päivänä lakkokomitea määräsi hävinneet lakkolaiset palaamaan takaisin töihin.

Mutta jo ennen suurta 1910 vuoden lakkoa olivat kaikki syndikalistit, lukuunottamatta joitakin kamariteoreetikkoja ja uneksijoita, hylänneet yleislakkoajatuksen. Käytännöllisessä toiminnassa olevien johtomiesten enemmistö piti parempana katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat. He tunnustivat oikeutetuksi Guesden ja muitten yleislakon vastustajain väitteen, että työläiset eivät voi ryhtyä yleislakkoon ilman että porvariston hallitsemat sotavoimat asetetaan liikkeelle työläisiä vastaan. Tämän vaaran tunnustaminen teki välttämättömäksi koettaa heikentää sotalaitoksen voimaa ja antoi aihetta syndikalistien harjottamalle voimakkaalle antimilitaristiselle agitationille. Jokainen syndikalisti on samalla antimilitaristi. Sotalaitoksen perusteitten heikentäminen on pakottava välttämättömyys. Tämä seikka riittää osottamaan, missä määrin syndikalistit jo ovat luopuneet siitä käsityskannasta, että yleislakko tulisi olemaan vain hauska juhlapäivä.

Militarismin hävittämistä koskevaa vaatimusta ei yksikään sosialisti vastusta. Me ehkä emme hyväksy kaikkia niitä keinoja, mitä syndikalistit käyttävät antimilitaristisessa agitationissaan, mutta itse tarkoitusperän me täydelleen hyväksymme. Mutta syndikalisti katsoo asiata siltä kannalta, että sotalaitos edustaa valtioksi järjestyneen kapitalistisen luokan voimaa ja sotavoiman heikentäminen ja hävittäminen on näin ollen askel valtion täydellistä hävittämistä kohti.

Tosin on Sorel esittänyt yleislakon keinona, jonka kautta mahdollisesti voidaan siirtyä uuteen yhteiskuntajärjestykseen rauhallisella tavalla ja ilman verenvuodatusta. Hän nähtävästi otaksuu, että niiden lukuisten lakkojen kautta, jotka tulevat tapahtumaan ennen suurta loppunäytelmää, työläisissä kehittyy palava into ja työnantajaluokassa tietoisuus omasta voimattomuudestaan. Mutta kaikissa tapauksissa täytyy asettaa vastapainoksi hänen selityksilleen, että yleislakko voi tapahtua rauhallisella tavalla, ne puolustukset, mitä hän esittää nykyisissä työtaisteluissa tapahtuvaan väkivaltaisuuteen nähden. Hän sanoo, että nykyään tapahtuvat väkivallanteot työnantajain ja työläisten keskuudessa lakkotapauksissa eivät suinkaan ole valitettavia. Niiden merkitys on se, että ne alleviivaavat luokkataistelun. Työläiset, jotka fanatismiin asti vihaavat kapitalisteja, pitävät vallankumouksen liekin palavana. Väkivaltaisten keinojen vastustaminen, joka on ominainen politillisille sosialisteille niin pian kuin heidän liikkeensä saavuttaa voimaa ja edesvastuuntunnetta, on vahingollinen, koska se johtaa kärsivällisyyteen ja turhantarkkoihin laskelmiin, missä jokaista voitonmahdollisuutta arvostellaan mahdollisten häviöitten valossa. Se hävittää sellaisen ylevän ja seurauksista välinpitämättömän häikäilemättömyyden, joka aikaan saa sankarillisia hyökkäyksiä nykyistä järjestelmää vastaan. Hän sanoo enemmän ihailevansa Lassallea, joka vuonna 1862 suunnitteli aseellista kapinaa Saksassa, kuin Marxia, joka vastusti Lassallen aikeita, pitäen niitä mielettöminä ja mahdottomina. Hän pitää jokaista väkivallantekoa, joka ilmenee taistelussa työnantajain ja työläisten välillä, uutena ilmauksena siitä, että on olemassa intohimoinen vihamielisyys näiden välillä, jota eivät mitkään kompromissit tyydytä ja joka vastustamattomasti tulee synnyttämään sen ratkaisevan luokkataistelun, jonka kautta uusi aikakausi alkaa ihmiskunnalle.

V.

Olisi erehdyttävää otaksua, että edellisessä esitetty käsitys väkivaltaisen toiminnan merkityksestä, jonka tahtoisin nimittää »väkivallan psykoloogiseksi arvioimiseksi», on jotain erikoisesti vaan Sorelin filosofialle ominaista. Syndikalistien jäsenistö ehkä ei pane arvoa filosofisen auktoriteettinsä kaikille syvällisille selityksille, ja varmastikaan ei sitä tee. Mutta itse asiassa Sorel ei ole luonut syndikalistiselle liikkeelle mielivaltaista filosofiaa; — hän on pikemmin vain antanut filosofisen selityksen niille menettelytavoille, jotka liike alusta pitäen itse on kehittänyt. Syndikalismin menettelytavat perustuvat etupäässä siihen käsitykseen, että on välttämätöntä pitää yhteiskunnallinen elämä lakkaamattoman kiihotuksen ja levottomuuden tilassa, jonka kautta helpoimmiten voidaan kehittää vallankumouksellista uskallusta ja innostusta.

Tämä on yksi syy, jonka vuoksi syndikalistit yleisesti vastustavat korkeita jäsenmaksuja. He myöskin vastustavat korkeita sisäänkirjoitusmaksuja, mutta jälkimäisen he tekevät aivan eri syistä. He ovat mielestäni aivan oikeassa vastustaessaan korkeita sisäänkirjoitusmaksuja, koska niiden kautta monet työläiset estyvät tulemasta unioihin. Muutamissa tapauksissa on konservativsten unioitten keskuudessa korotettu sisäänkirjoitusmaksuja siinä määrin, että ne todellakin estävät työläisiä yhtymästä heidän ammattinsa alalla toimiviin järjestöihin. Jotkut amerikalaiset uniot ovat vaatineet jäseniltään 50 dollaria, 100 dollaria, jopa 500 dollaria sisäänkirjoitusmaksuna. Jotkut uniot ovat kokonaan sulkeneet ovensa uusille pyrkijöille ja samalla vaatineet, että työhön ei saa ottaa muita kuin union jäseniä. Kaikkien oikein ajattelevien sosialistien tulee vastustaa tällaisia taantumuksellisia menettelytapoja. Mutta on aivan eri asia vastustaa kaikkia muullaisia jäsenmaksuja kuin aivan mitättömän pieniä, vain muodollisia viikko- tahi kuukausimaksuja. Unio, jonka jäsenmaksut ovat perin alhaiset, on aina taloudellisesti heikko. Vaikka oltaisiinkin kuinka säästäväisiä tahansa, niin union varsinaiset tulot tällaisessa tapauksessa eivät riitä muuhun kuin juokseviin hallintomenoihin. Ainoastaan verrattain korkeita jäsenmaksuja kantava unio voi koota itselleen rahastoja, joista jäsenille maksetaan avustusta lakon aikana. Yleensä on kaikkien unioiden harrastuksena ollut luoda itselleen vararahastoja, jotta jäsenistö voisi mennä lakkoon tietäen saavansa järjestöltään avustusta.

Joku otaksunee, että syndikalistinen liike, joka toiminnassaan turvautuu pääasiassa lakkoihin ja syvästi halveksuu valtiollista toimintaa, ottaisi huomioon tämän seikan, joka näyttää niin harkitulta ja käytännölliseltä. Mutta juuripa tällaiseen toimenpiteeseen sisältyvä harkitsevaisuus on se syy, jonka vuoksi syndikalistit halveksuvat lakkokassojen kokoamista. He ajattelevat seuraavasti: Varakas unio kehittyy liian varovaiseksi, se ei kernaasti halua alottaa lakkoa. Myös työnantajat eivät ole halukkaita lähtemään lakkotaisteluun sellaisen järjestön kanssa, joka heidän mielestänsä on hyvin varustettu ja voi huoletta kestää kauvemminkin aikaa kestävän lakon. Uniot, joiden jäsenistö on sitä mieltä, että lakkoon lähtiessä täytyy olla rahallisesti varustautunut siihen, viivyttelevät taisteluun menemistä siksi kunnes ovat keränneet itselleen riittävästi varoja. Ne eivät aina mene lakkoon juuri sinä hetkenä, jolloin katkerimmin tuntevat niitä kohtaan harjotettua sortoa. Ne ovat varovaisia ja harkitsevia, ne eivät anna vapaata valtaa katkeruudelleen eivätkä toimi innostuksen puuskan aikana. Ne haluavat ensin saada varmuutta voitostaan tahi ainakin voiton mahdollisuuksistaan.

Kaikki tämä on syndikalistien mielestä pahaa. Paras on sellainen unio, jolla ei ole rahastoja ja joka sen vuoksi sivuuttaa kaiken harkinnan. Sellainen unio on minä hetkenä tahansa valmis iskemään, sillä sillä ei ole mitään menetettävää. Järjestön rakenteessa ilmenevä varovaisuuden tarpeettomuus kuvastuu siinä uhkamielisyydessä, jolla sellainen unio lähtee taisteluun.

Kaiken tämän perusteella oikeauskoinen syndikalistinen menettelytapa kannattaa alhaisia jäsenmaksuja, pieniä rahastoja, harkitsemisen ja taisteluun valmistumisen tarpeettomuutta. Se luottaa vain äkillisen innostuksen luomaan voimaan ja luokkasolidarisuustunteeseen. Muitten työläisten tulee pitää huolta niistä, jotka ovat lakossa. Muilta työväenjärjestöiltä on vaadittava ruokaa, vaatteita ja rahaa. Myöskin valtiollisilta työväenjärjestöiltä, kuten sosialistipuolueelta, jota vastaan muulloin käydään enemmän tahi vähemmän avointa sotaa, vaaditaan avustusta. Tämä on varsin merkillinen ilmiö. Esimerkiksi I. W. W.-liitto kieltää alaisiaan paikallisjärjestöjä luovuttamasta rahallista apua valtiolliselle luokkataistelulle. Mutta aina kun sillä itsellään on joku taistelu suoritettavana, se odottaa, että sosialistipuolue hankkii sille tuntuvasti avustusta. Äskettäin Lousianassa tapahtuneen I. W. W.-liittoon kuuluvan Brotherhood of Timber Workers'in lakon aikana oli aseman polttopisteenä se seikka, että työnantajat liittoutuivat valtion viranomaisten kanssa työläisiä vastaan. Valtiollisen vallan valloittaminen työläisten käsiin oli loogillisena välttämättömyytenä tälläkin lakkoalueella. Mutta jos sosialistit siellä olisivat vedonneet I. W. W.-liiton apuun saadakseen varoja tätä valtiollista taistelua varten, niin se olisi heiltä kielletty edellämainitun kieltomääräyksen perusteella. Mutta tästä huolimatta tämän lakon aikana i. w. w.-läiset vaativat avustusta sosialistipuolueelta ja saivatkin sitä.

Syndikalismen katsantokanta, että niin paljon kuin mahdollista on kiihotettava työläisten vallankumouksellista mielialaa, johtaa heidät hyväksymään lakkoja kaikissa tapauksissa, itse lakon vuoksi. Joskin yleislakkoa pidetään luokkataistelun suurena loppunäyttöksenä, niin sen lisäksi kannatetaan ja hyväksytään mikä lakko hyvänsä. Joskin lakko on vain paikallinen, niin sillä saattaa olla jonkinlainen vaikutus paikkakunnan työläisten vallankumouksellisen hengen kohottamiseen, ja ainahan on olemassa se mahdollisuus, että se leviää muille paikkakunnille ja aiheuttaa laajalle levinnyttä agitationia ja kapinahenkeä. Jos lakko puhkeaa yleisesti jollakin teollisuusalalla, niin on se sitä parempi, koska se sitä helpommin synnyttää katkeruutta ja sen vuoksi on erittäin suotava. Jos lakko johtaa yhteentörmäyksiin viranomaisten kanssa, niin on sekin suotavaa, koska se vaikuttaa valtiovallan auktoriteetin vähenemiseen. Sitäpaitsi on aina olemassa se mahdollisuus, että sellainen lakkotaistelu muodostaa alkusignaalin yleislakolle, lopulliselle ja ratkaisevalle yhteiskunnalliselle vallankumoukselle. Tämä on antanut Jaurès'ille, Pablo Iglesias'ille ja muille aihetta huomauttaa, että syndikalistit, alituisesti kiihottaen työläisiä menemään lakkoon, itse asiassa pettävät työläisiä; he kehottavat menemään lakkoon muka joittenkin välittömien parannusten, kuten palkkojen kohottamisen ja työpäivän lyhentämisen hyväksi, mutta itse asiassa toivovat tämän lakon kautta voivansa ajaa työläiset ajattelemattomasti ja vastustamattomasti yhteiskunnalliseen vallankumoukseen — yleislakkoon.^[36*]

Syndikalistien kanta tässä asiassa on helposti ymmärrettävissä. He uskovat yleislakkoon, jota he pitävät itse yhteiskunnallisena vallankumouksena. He myös luottavat kaikkiin muihin lakkoihin, joilla ei ole valtiollista luonnetta, kuten esim. äänioikeuslakolla on. He luottavat parempien työpalkkojen ja lyhemmän työpäivän saavuttamiseksi puhjenneeseen lakkoon, koska sellainen lakko totuttaa työläisiä »välittömän toiminnan» harjoittamiseen ja koska se vähentää heidän luottamustaan valtiolliseen toimintaan. He kannattavat niitä myös sen vuoksi, että ne kiihottavat työläisten mieltä. Samasta syystä he myös kannattavat »mielenosoituslakkoja», joiden kautta työläiset osottavat voimansa suuruuden ja pelottavat työnantajia sekä viranomaisia. Samojen näkökohtien perusteella he pitävät suotavina ns. »härsytyslakkoja», joiden tarkotuksena on työnantajain tahi viranomaisten kiusaaminen ja levottomiksi tekeminen.

VI.

On ehkä suotavaa tässä luoda lyhyt katsaus viime aikojen huomattavimpiin »yleislakkoihin». Tulemme silloin huomaamaan, että useimmat niistä ovat olleet luonteeltaan valtiollisia, — niiden kautta on koetettu saada hallintomuodon muutoksia ja ääniokeutita.

Huhtikuussa vuonna 1893 julistivat Belgian työläiset yleislakon, jonka tarkotuksena oli vaalilakien muuttaminen, etupäässä äänioikeuden laajentaminen ja eräitten omaisuusehtojen poistaminen vaalilaeista. Belgian parlamentille oli esitetty yleistä äänioikeutta tarkoittava lakiesitys, jota ei hyväksytty kummassakaan parlamentin huoneessa. Silloin julistettiin sosialististen toimihenkilöjen suosituksen mukaisesti päivän kestävä yleislakko. Noin 200,000 työläistä noudatti kutsua ja muutamissa kaupungeissa teollisuuslaitokset pysähtyivät. Johtajat toivoivat, että mitään levottomuuksia ei tapahtuisi, että tämä olisi todellinen »ristittyjen käsien lakko». Kuitenkin tapahtui Brüsselissa, Antverpenissä ja muualla yhteentörmäyksiä poliisin kanssa. Useita miehiä, naisia ja lapsia ammuttiin kaduilla. Mutta tämä mielenosoituslakko kuitenkin onnistui siinä suhteessa, että muutama päivä sen jälkeen esitettiin ja hyväksyttiin parlamentissa uusi äänioikeutta koskeva esitys, joka, joskaan ei myöntänyt yleistä äänioikeutta, kuitenkin poisti muutamia omaisuusehtoja vaalilaeista ja tuntuvasti lisäsi äänioikeutettujen lukumäärää. Kohta tämän jälkeen tapahtuneet vaalit osoittivat, että sosialistien kannattajajoukko oli suunnattomasti lisääntynyt. Sosialistipuolue sai 346,000 ääntä ja valitsi 29 edustajaa parlamenttiin. Tämä siinä määrin pelotti vallassa olijoita, että he viipymättä uudelleen korjasivat vaalilakia, korottivat äänioikeutettujen ikärajan kolmeksikymmeneksi vuodeksi ja järjestivät varsin mutkikkaan ja moninkertaisen äänestystavan.

Arvostellessamme tätä belgialaisten yleislakolla kokeilemista on otettava huomioon useita tärkeitä seikkoja. Ensinnäkin, lakko oli varsin lyhyt. Se oli todellinen mielenosoituslakko. He taistelivat kysymyksen puolesta, jossa heillä oli kannattajana tuntuva osa keskiluokkaa ja koko työväenluokka, — unionmiehet ja muut, »vanhoilliset» ja »radikaaliset» työläiset. Tarkoitusperä — äänioikeuden saavuttaminen — ei ollut sellainen, jonka voittaminen olisi merkinnyt kapitalistisen järjestelmän välitöntä kukistamista. Samalla tavalla kuin aikaisemmin tapahtui Englannissa, niin täälläkin useat kapitalistiluokan jäsenet yhtyivät kannattamaan työläisten vaatimuksia.^[37*]

Vuonna 1902 koettivat Belgian työläiset vielä kerran saavuttaa yleisen äänioikeuden yleislakon avulla. Noin 800,000:sta työläisestä noin 300,000 yhtyi lakkoon. Tällä kertaa he täydellisesti hävisivät, huolimatta siitäkin, että heillä oli kannatusta keskiluokan puolelta. Oli olemassa kaksi syytä, jotka johtivat tähän epäonnistumiseen. Ensimäinen ja tärkein syy oli se, että hallitus oli valmistautunut lakon varalle. Sitä tällä kertaa ei yllätetty, kuten edellisessä tapauksessa. Toinen syy oli se, että joskin työläisillä tälläkin kertaa oli kannatusta keskiluokan taholta, niin tämä kannatus nyt ei ollut yhtä yleinen kuin edellisellä kerralla ja tällä kertaa oli enemmän aktiivista vastarintaa työläisten vaatimuksia vastaan keskiluokan puolelta. Lakko epäonnistui ja epäonnistuminen vaikutti varsin tuhoisasti Belgian työläisiin. Kaikki Belgian työväenliikkeen tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että lakon epäonnistuminen pitkäksi ajaksi lamautti maan työväenliikettä.

Ruotsissa, vuonna 1902, lähtivät työläiset yleislakkoon äänioikeuden hyväksi, melkein samalla ajalla kuin Belgiassa. Asema Ruotsissa oli jokseenkin samallainen kuin se, joka vallitsi Belgiassa vuonna 1893. Lakko oli etupäässä suuremmoinen mielenosoitus yleisen äänioikeuden hyväksi. Hallitus oli valmistumaton siihen. Koko työväenluokka oli yhtynyt vaatimuksen taakse. Tuntuva osa keskiluokkaa kannatti asiata. Muutamissa kaupungeissa pysähtyivät työt lyhyeksi ajaksi kokonaan. Esimerkiksi Tukholmassa sulettiin kaikki tehtaat, rakennustyöt pysähtyivät, yleinen valaistuslaitos lakkasi toimimasta ja kaikki liikenne pysähtyi. Työläiset saivat joitakin myönnytyksiä, mutta he eivät saavuttaneet sitä päämäärää, jonka puolesta he lähtivät lakkoon.

Seuraavana vuonna tapahtui Hollannissa valtiollinen yleislakko, mutta se epäonnistui, kuten edellisenä vuonna belgialaisten työläisten yritys ja aivan samasta syystä. Ja samoin kuin Belgiassa, oli tällä epäonnistumisella erittäin vahingollinen vaikutus koko työväenliikkeeseen. Tappio aiheutti sen, että pitkäksi aikaa lakattiin ajattelemasta yleislakkoa köyhälistön kärsimien vääryyksien poistamiseksi kelpaavana keinona. Mutta vuonna 1905 Venäjällä tapahtuneet asiat jälleen herättivät kiintymystä yleislakkoon. Lokakuussa 1905 Venäjän työläiset lähtivät äkkiä liikkeelle, yllättivät hallituksen, ja verrattoman suurenmoisen suurlakon kautta pakottivat Venäjän zaarin myöntämään lokakuun 30 päivänä »perustuslain». Nykyään jokainen käsittää, että tämä voitto ei ollut niin suuri ja todellinen, miksi sitä ensin otaksuttiin, mutta tämä lakko kuitenkin aikanaan vaikutti siihen suuntaan, että ruvettiin uudelleen luottamaan yleislakkoon ja pitämään sitä parlamentaarista toimintaa hyödyllisempänä. Sen jälkeen ovat venäläiset kaksi tahi kolme kertaa yrittäneet uudistaa vuoden 1905 suurlakon, mutta jokainen yritys on surullisesti epäonnistunut. Heidän ei onnistunut uudelleen yllättää hallitusta ja he huomasivat, että vuonna 1905 vallinnutta suurta innostusta ei voi herättää eloon mielivaltaisesti milloin hyvänsä. Näyttää siltä, kuin tarvittaisiin vähintäin yhden sukupolven aika tehdäkseen joku kansa kelpaavaksi menestykselliseen kansankapinaan. Ne jotka pienimmänkin yllytyksen perusteella vaativat ryhdyttäväksi yleislakkoon, unohtavat tämän historian antaman selvimmän opetuksen.

VII.

Vielä mainittakoon Itävalloissa vuonna 1905 tapahtunut suuri mielenosoituslakko, jolloin yli 300 tuhatta työmiestä marssi Wienin kaupungin kaduilla vaatien yleistä äänioikeutta, jonka he saivatkin, — ja sitten siirtykäämme tarkastamaan sitä »yleislakkojen» sarjaa, joka oli nähtävänä vuosina 1909 ja 1910 Ruotsissa, Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa.

Viimemainitussa maassa oli lakon tarkoitusperä pääasiassa antimilitaristinen. Se oli suunnattu sotaväen Maroccoon lähettämistä vastaan. Pääasiassa anarkistit hallitsivat tätä liikettä, joskin useat sosialistitkin ottivat siihen osaa. Yleisesti uskottiin, että kansan yleinen mielipide oli mielenosoittajain puolella ja että aijottu retki Maroccoa vastaan oli vastenmielinen kansan laajoille kerroksille. Jos niin todellakin olisi ollut asian laita, niin lakko olisi ehkä menestynyt. Kuitenkin näyttää, että lakon johtajat tässä suhteessa laskivat väärin: yleinen mielipide oli heitä vastassa. Espanjan hallitus oli valmistautunut lakon varalta ja kukisti sen tavanmukaisella julmuudellaan. Kaikissa Espanjan osissa, Barceloonaa lukuunottamatta, murskattiin lakko päivässä tahi parissa. Mutta Barceloonassa se kesti kokonaista kuusi päivää. Paljon verta vuodatettiin, — Lontoon Times-lehden mukaan tapettiin sata henkilöä ja yksi tuhat haavoittui. Hallituksen antamien virallisten raporttien mukaan oli tapettujen lukumäärä kuusikymmentäkuusi. Kun muitten maakuntien työläiset lähettivät lähetystön Barceloonaan, lähetettiin viisituhatta sotilasta lähetystöä vastaan. Lähetystön jäsenet antautuivat vastarinnatta. Heidät heitettiin vankeuteen ja myöhemmin teloitettiin sotaoikeuden tuomion mukaisesti.

Espanjan lakko antaa meille kuvaavan esimerkin siitä, kuinka voimattomia työläiset ovat taistellessaan kapitalismin sotavoimaa vastaan. Tämä esimerkki myös antaa lisää painostusta Bebel'in, Jaurès'in ja muitten sosialistien toimitsijoitten varoituksille. »Jos yleislakko epäonnistuu sen jälkeen kun se on muuttunut väkivaltaiseksi vallankumoustaisteluksi», lausuu Jaurès, »se kiihottaa kapitalismin edustajia sammumattomaan raivoon. Hallitsevan luokan ja myöskin laajojen kansajoukkojen osan vallannut pelko esteettömästi ilmenee monta vuotta sen jälkeen kestävän taantumuksen kautta. Työväenluokalta riistetään sen aseet moneksi vuodeksi, se muserretaan ja lyödään kahleisiin.»^[38*]

Yleislakko sodan vastustamiseksi on varsin miellyttävä aate. »Sota sotaa vastaan» yleislakon avulla on työväenluokalle ehdottomasti mieluinen ajatus. Luultavasti onkin tässä sellainen tapaus, jolloin voidaan ryhtyä yleislakkoon mitä suurimmalla menestymismahdollisuudella. Mutta sodan täytyy silloin olla sellaisen, johon hallitus on ryhtynyt vastoin kansan suuren enemmistön selvää tahtoa. Mutta jumala varjelkoon niitä työläisiä, jotka koettavat lopettaa sodan, jota, olipa se kuinka julma ja epäoikeutettu tahansa, kansan enemmistö ei pidä sellaisena. Tällaisen sodan nujertamiseksi alotettua yleislakkoa vastaan ei tarvitse panna liikkeelle sotavoimaakaan, — yleinen paheksumismyrsky sen musertaa. Ne meistä, jotka englantilais-boerilaissodan aikana ryhdyimme »sotaan sotaa vastaan», saimme omasta katkerasta kokemuksestamme tietää, kuinka turhaa on vastustaa kansan suosimaa sotaa. Ei ole koskaan uudemman historian aikana ollut sotaa, joka olisi ollut epäoikeutetumpi kuin edellä mainittu, eikä myöskään sotaa, josta hyökkäävälle kansalle olisi ollut vähemmän hyötyä. Mutta ne meistä, jotka uskalsivat tämän sodan aikana vaatia sen lopettamista, panivat elämänsä alttiiksi joka kerta lausuessaan käsityksensä. Ja meidän rohkeutemme sekä uhrauksemme olivat kokonaan turhat.

Italiassa, Ranskassa ja Ruotsissa tapahtuneet lakot olivat aivan toisenluonteisia kuin ne, joista edellisessä olemme puhuneet. Ne olivat lakkoja taloudellisten vaatimusten saavuttamiseksi. Suuri Ruotsin yleislakko oli seuraus palkkoja ja työaikaa koskevista ristiriidoista. Ennen yleislakon puhkeamista oli ollut pitkä sarja palkkoja koskevia erimielisyyksiä, kutomo-, paperi-, paperimassa- ja puutavaratyöläisten paikallisia lakkoja ja jo vuonna 1908 näytti yleislakon puhkeaminen varmalta. Kun elokuun 4 p :nä 1909 200,000 työläistä lähti lakkoon, tapahtui se vastapainoksi työsululle, jonka kautta erotettiin työstä noin 80,000 työläistä.^[39*] Samoin Italian maanviljelystyöläisten lakko vuonna 1908 puhkesi vastaukseksi työnantajain julistamalle työsululle. Ranskan postilakko vuonna 1909 ja rautatielakko vuonna 1910 johtuivat samallaisista taloudellisista syistä, jotka yleensä aiheuttavat työtaisteluja. Postivirkailijat väittivät, että heidän päällikkönsä kohtelevat heitä huonosti, he vastustivat nöyryyttäviä työsääntöjä, alhaisia palkkoja ja pitkiä työpäiviä.

Ranskan ja Italian lakkojen yhteydessä tapahtui melkoisesti epäjärjestystä ja väkivaltaisuutta. Kummassakin tapauksessa harjoitettiin sabotagea huomattavassa määrässä. Jos saa uskoa virallisiin raportteihin, niin niiden mukaan tapahtui Italiassa yleisesti eläinten vahingoittamista. Italian lakko päättyi surkeaan tappioon kestettyään enemmän kuin kuukauden; Ranskan postilakko päättyi sovitteluun, jossa kuitenkin hallitus oli ehdottomasti voiton puolella. Ranskan rautatielakko loppui musertavalla tappiolla. Miehet palasivat työhön katkerina ja epätoivoisina, jatkaakseen taistelua sabotagen avulla. Valtion voima muserti tämän kapinan ja Briand'ista tuli porvariluokan epäjumala.

Ruotsin yleislakko oli suuressa määrin toisenlainen. Siinä yleensä ei ilmaantunut väkivaltaisuutta kummallakaan puolella. Alusta pitäen uniot yhdessä poliisin kanssa ylläpitivät järjestystä kaduilla. Ne eivät yrittäneet lamauttaa yhteiskuntaa tahi hävittää valtiota. Hallitus pysyi puolueettomana. Se ensin yritti parhaansa mukaan sovittelemalla estää taistelun puhkeamista, mutta kun lakko kerran puhkesi, selitti hallitus sekä työläisten että työnantajain täydellisellä hyväksymisellä, että se aikoo pysyä ehdottomasti puolueettomana, sekaantuen asiaan ainoastaan epäjärjestyksien ehkäisemiseksi. Uniot, kuten edellä on mainittu, suostuivat työskentelemään yhdessä poliisin kanssa järjestyksen ylläpitämiseksi. Ne myöskin ehdottivat, että varovaisuuden vuoksi väliaikaisesti lopetettaisiin väkijuomien myynti. Seuraus tästä oli se, että Ruotsin yleislakko oli täysin rauhallinen — todellinen »ristittyjen käsivarsien lakko.»

Heti lakon alkaessa selitti lakkokomitea, että sillä ei ollut tarkoitusta tämän lakon kautta kumota yhteiskunnallista järjestelmää ja että se ei tule pakottamaan sellaisia työläisiä yhtymään lakkoon, jotka toimivat sairaanhoidon alalla, hoitavat eläimiä tahi työskentelevät yleisissä laitoksissa, kuten valaistus-, vesijohto- ja terveydenhoitolaitoksissa.^[40*] He eivät halunneet tämän lakon kautta tuottaa yhteiskunnalle mitään pysyväistä vahinkoa, vaan ainoastaan rauhallisilla keinoilla väliaikaisesti lamauttaa yhteiskunnallisen elämän jokapäiväistä kulkua siinä määrin, että kansalaiset heräisivät aktiiviseen vastalauseeseen ja pakottaisivat työnantajia suostumaan lakkolaisten vaatimuksiin.

Lakoksi tämä taistelu oli erittäin tehokas. Se alkoi elokuun 4 p :nä 200,000 työläisellä ja paisui elokuun 10 päivään mennessä siinä määrin, että Lontoon Times-lehden täytyi surulla tunnustaa, että se oli »miltei aivan yleinen lakko». Mitään väkivaltaisuuksia ei tapahtunut; itse asiassa tapahtui lakon aikana vähemmän rikoksia kuin muina aikoina yleensä. Hallitus ei ryhtynyt mihinkään vihamielisiin toimenpiteisiin, se ei käyttänyt valtion voimia, poliisia ja sotaväkeä, lakon nujertamiseksi, kuten tapahtui muissa maissa. Mutta kuitenkin, elokuun 16 päivänä oli jokaiselle selvänä, että lakolla ei ollut voittamisen mahdollisuutta. Mainittuna päivänä rautatietyöläiset valtavalla enemmistöllä päättivät olla yhtymättä lakkoon. Samana päivänä tuli tunnetuksi, että katuvaunuliikenne Tukholmassa jälleen alkoi. Kuukauden lopussa oli lakko täydellisesti päättynyt ja työläiset tunnustivat hävinneensä.

VIII.

Mikä oli lakon epäonnistumisen syynä? Se nähtävästi ei ollut puuttuva järjestyminen, sillä tuskin koskaan on ollut yhtä suurta lakkoa, joka olisi ollut paremmin järjestetty. Se ei myöskään ollut kapitalistisen valtion harjoittama sorto. Pääsyy oli se, että tämä lakko oli köyhälistön lakko taloudellisten vaatimusten tukemiseksi, eikä valtiollinen lakko, niinkuin vuoden 1902 taistelu oli. Näin ollen sillä ei ollut kaikkien niiden ainesten kannatusta, jotka seitsemän vuotta aikaisemmin olivat tukeneet yleislakkoa. Vastoin kaikkia laskelmiaan työläiset huomasivat, että he jo muutaman päivän kuluttua tulivat yhä heikommiksi, siitä huolimatta, että heidän rivinsä pysyivät eheinä eikä pettureita ollut heidän keskuudessaan. Lakon pituus oli lakkolaisille vahingoksi eikä eduksi. Ne lakkolaiset, jotka olivat välinpitämättömiä ja jotka olivat yhtyneet lakkoon vain toisten jatkoksi ja välttääkseen toveriluoton menettämistä, tulivat päivä päivältä yhä haluttomammiksi ja levottomiksi. Ne monet työläiset, jotka, vaikka itse eivät yhtyneet lakkoon, kuitenkin lakon vaikutuksesta menettivät työpaikkansa, osoittivat yhä enemmän halua ruveta rikkureiksi lakkolaisten työpaikoilla. Ja lopuksi pikkukauppiaat ja kapitalistit huomasivat omaavansa kyllin voimaa estääkseen yhteiskunnan lamautumista sen kautta, että työläiset lakkasivat työstä.

Porvaristo muodosti itselleen laajan järjestön tähän asti käyttämättömistä voimista. Jokainen saatavissa oleva automobiili, vaunuja ja muita kulkuvälineitä ilmaantui kaduille valmiina vapaaehtoiseen palvelukseen tavallisten kulkuvälineiden tilalle. Yksityisten palveluksessa olevat ajurit muuttuivat yleisön palvelijoiksi. Porvaristoon kuuluvat vapaaehtoiset henkilöt myöhemmin rupesivat käyttämään katuvaunuja. He puhdistivat katuja, kantoivat pakettilähetyksiä, hoitivat höyrylauttoja jne. Kotitekoista leipää myytiin suurten leipomojen tuotteiden tilalla. Yhteiskunnallinen itsensäsäilyttämisvaisto astui näyttämölle. Se ei myöskään ollut tulokseton, kuten näkyy seuraavasta selostuksesta:

»Niin tehokas oli tämän järjestön toiminta, että jo viikko lakon alkamisen jälkeen kadut alkoivat saada entisen ulkoasunsa ja yleisö ainoastaan vähän kärsi yhteiskunnallisesta seisaustllasta. Oli omituista nähdä aatelismiehiä ja korkeita upseereja toimivan ajureina, kauppiaita ja pörssimiehiä hoitavan sairaita. Insinöörejä hääräävän höyrypannuja lämmittämässä tahi hoitamassa kaasu-, sähkö- ja vesijohtolaitoksia, virkamiehiä toimivan junakonduktoreina tahi lastaustyöläisinä laivoissa, jotka toivat pääkaupunkiin puita, hiillä ja elintarpeita. Ja kaikki tällaiset palvelukset suoritettiin tehokkaasti ja nurkumatta: — selvästi näkyi, että ylä- ja keskiluokka joutuessaan ahdinkotilaan pystyy käsittämään aseman vaatimuksia ja suorittamaan kaikki yhteiskunnallisen koneiston käynnissä pysymistä varten tarvittavat tehtävät. Yhteiskuntaa vastaan oli hyökätty, mutta yhteiskunta osottautui täysin puolustuskykyiseksl. Aseet, joihin lakkolaiset eniten luottivat, eivät ainoastaan jääneet vahinkoa tekemättä, vaan vieläpä kääntyivät heitä itseään vastaan. »Yleisen turvallisuuden yhdistys» mursi yleislakon.»^[41*]

Elokuun lopussa kirjoitti Lontoon Times-lehden kirjeenvaihtaja Tukholmassa vallinneesta tilanteesta seuraavasti:

»Mitään ulkonaisia yleislakon merkkejä ei ole näkyvissä, joskin siellä täällä nähtävät sunnuntaipukuiset työläisryhmät osoittavatkin, että jostakin syystä työt ovat seisauksissa. Ja kuitenkin alkoi täällä elokuun 4 p:nä yleislakko, joka paitsi sitä, että se pysähdytti teollisuuden, myös veti mukaansa katuvaunu- ja höyrylaivapalvelijat, ajurit ja kaasu- sekä sähkölaitoksien työläiset. Kuinka on näin ollen mahdollista, että katuvaunut kulkevat kaduilla, että ajureita on liikkeellä, että höyrylautat säännöllisesti kulkevat, kadut ja talot ovat valaistut eikä näytä olevan minkäänlaista ruokatavaroitten tahi kulkuvälineitten puutetta. Selitys on se, että nämä ja useat muut tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät suoritetaan vapaaehtoisten avulla, jotka ovat astuneet esille yhteiskunnan hyödyn vuoksi, auliisti tarjoten aikaansa ja voimaansa yhteiskunnan tärkeimpien tarpeitten tyydyttämiseksi.»^[42*]

Minusta näyttää että suuri Ruotsin lakkoyritys antaa meille kaksi selvää opetusta. Ensimäinen on se, että ei yksikään yleislakko, joka olisi riittävän suuri asettaakseen yhteiskunnan »kuolemankauhun valtaan»^[43*] ole mahdollinen, jollei sen tarkoituksena ole joku määrätty tarkoitusperä, jota kaikkien luokkien, eikä vain köyhälistön keskuudessa, kannatetaan. Toinen tämän lakon antama opetus on se, että nykyistä yhteiskuntaa ei voi ajaa »kuolemankauhun valtaan» vaan sen kautta, että palkkatyöläiset tilapäisesti lakkaavat työstään. Niin kauvan kun yhteiskunnassa on olemassa riittävästi aseellista voimaa takaamaan yleisen järjestyksen perusteita, on jokaisen maan keskiluokalla riittävästi kykyä ja voimaa yhteiskunnan täydellisen lamautumisen ehkäisemiseksi.

Tiedän, että jotkut ovat väittäneet tätä vastaan sanoen, että näin saattaa olla Ruotsissa, mutta että sellainen ilmiö olisi mahdoton maissa sellaisissa kuin ovat Englanti ja Amerika. Minusta on sellainen vastaväite typerä ja arvostelukyvyttömyyttä osottava. Ei missään muualla löydy parempia edellytyksiä menestyksellisen vapaaehtoisen järjestön muodostamiseksi kuin teollisuusmaissa kuten Englannissa, Amerikassa ja Saksassa. Tarkastakaamme esimerkiksi Yhdysvaltoja. Mitä on meidän keskiluokkamme? Sen muodostavat enimmäkseen farmarit, lääkärit, lakimiehet, kauppiaat. Jokaisen, joka vähän tuntee tosioloja, on myönnettävä, että valtavan suurella osalla näistä on ollut todellista kokemusta ja harjaantumista ruumiillisessa työssä. Lännen ja keskilännen farmarien keskuudessa on hämmästyttävän paljon entisiä rautatietyöläisiä, kaivostyöläisiä, ammattilaisia ja kovan työn tekijöitä, jotka milloin hyvänsä, jos sikseen tulisi, voisivat jälleen ryhtyä entiseen työhönsä ja hyvin suoriutua siitä. Myöskin kauppiaittemme keskuudessa on suuri määrä entisiä työläisiä. Useat lakimiehemme, lääkärimme ja pankkiirimme ovat ennen tehneet ruumiillista työtä, eivät suinkaan olisi aivan avuttomia, jos heidät kutsuttaisiin työhön nykyisen yhteiskunnan perusteitten säilyttämiseksi. Tehtaittemme johtajina on paljon sellaisia, jotka ovat kohonneet asemaansa työläisten riveistä. Meidän yliopistomme, liikehuoneemme ja toimistomme ovat täynnä miehiä, joilla on ollut käytännöllistä kokemusta eri aloilla. Rautatieruhtinaskin saattaa kelvata veturinkuljettajaksi. Nykyinen yhteiskunta on vähemmän avuton »liikkumatonta työväenluokkaa» vastassa kuin yksikään entinen yhteiskuntamuoto. Jos »yleislakolla» aijotaan lamauttaa yhteiskunta, niin sen täytyy muodostua veriseksi kumoustaisteluksi, köyhälistön raa'an voiman asettamiseksi järjestyneen yhteiskunnan voimaä vastaan.

IX.

Mikä on sitten sosialistien kanta yleislakkokysymyksessä? Tähän kysymykseen ei ole niin helppo vastata kuin ensin näyttää. Ensiksi on huomattava, että missään ei ole mitään huomattavaa sosialistiryhmää, joka luottaisi valtiolliseen toimintaan ainoana luokkataistelun muotona. Kaikissa maissa sosialistit kannattavat unioita niiden taistelussa työnantajaluokkaa vastaan ja yleensä voi sanoa, että mitä voimakkaammaksi sosialistinen liike tulee, sitä enemmän huomiota se kiinnittää unioitten taisteluihin taloudellisen elämän aloilla. Milloin vain tässä maassa puhkeaa joku lakko, sosialistipuolue antaa sanomalehdistönsä, puhujansa ja muut välineensä sen käytettäväksi. Puoluekoneistoa käytetään lakkolaisille avustuksen hankkimista varten. Missä ikinä lakko syntyy seurauksena työläisten ja työnantajain välisestä riidasta, eikä johdu joittenkin unioitten keskinäisistä riidoista, puolue antaa lakkolaisille kaiken käytettävissään olevan siveellisen ja aineellisen kannatuksen, välittämättä siitä, millainen on union tahi sen johtajain poliittinen uskontunnustus. Puolueemme on kannattanut I. W. W.-liiton lakkoja yhtä uskollisesti kuin American Federation of Labor liittoon kuuluvien unioitten lakkoja. Huolimatta I. W. W:n valtiollisesta luonteesta puolueemme keräsi Lawrencen lakkolaisille enemmän varoja kuin se keräsi omaan vaalirahastoonsa vuonna 1912. Kun A. F. of L.-liittoon kuluvat pukutyöläiset joutuivat lakkoon, antoi puolueemme kaikki voimakeinonsa union käytettäväksi.

Näin menetellessään on sosialistipuolue ainoastaan noudattanut kansainvälisen sosialistiliikkeen yleisesti noudattamaa menettelyä. Muutama vuosi sitten, kun Belgian kivityöläiset, jotka kuluivat kiukkuisesti sosialistivastaiseen unioon, joutuivat suureen lakkoon, niin sosialistit puoluekoneiston, unoittensa ja osuustoiminnallisten laitostensa kautta avustivat lakkolaisia rahalla ja ruokavaroilla, siten myötävaikuttaen lakon voittamiseksi. Tämä periaate on sama, joka pakotti Amerikan sosialisteja rientämään McNamaran veljesten apuun, jotka olivat katkeria sosialismin vastustajia, demokraattipuolueen jäseniä ja katolilaisia, — samalla tavalla kun sosialistipuolue muutama vuosi aikaisemmin kannatti Moyeria ja Haywoodia, jotka molemmat olivat sosialisteja.

Tästä näkyy, että sosialistit eivät vastusta taloudellisten etujen vuoksi puhjenneita lakkoja, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa, paikallisia ja osittaisia, tahi ulottuivatpa ne kuinka laajoille aloille tahansa. Päinvastoin, kaikkien tällaisten lakkojen avustaminen on itsestään selvää ja kuuluu oleellisesti sosialistiseen menettelytapaan. Sosalistit eivät myöskään vastusta jotakin vissiä tarkoitusperää varten toimeenpantavaa yleislakkoa. Sosialistit ovat panneet alulle ja johtaneet melkein kaikki yleislakot, joilla on tahdottu saavuttaa joitakin valtiollisia tarkoitusperiä. Belgian sosialistit parastaikaa (tarkoittaa vuotta 1913) uudelleen valmistautuvat valloittamaan yleisen äänioikeuden tämän mahtavan aseen avulla. Norjan ja Ruotsin valtioliiton hajoamisen aikana jälkimäisen maan sosialistit peittelemättömin sanoin uhkasivat hallitustaan, että he, jos yritettäisiin käyttää väkivaltaa Norjaa vastaan, panisivat toimeen yleislakon tehdäksensä hallituksen yritykset tyhjiksi.

Saksan sosialidemokratisen puolueen kongressissa jenassa, vuonna 1905, hyväksyttiin päätöslauselma, jossa selitettiin, että jos hallituksen taholta koetettaisiin rajoittaa yhdistymisoikeutta tahi äänioikeutta, niin työläiset vastaisivat siihen toimeenpanemalla yleisen työnseisauksen.^[44*] Bebel oli niiden joukossa, jotka tätä yleislakkopäätöstä kannattivat. Sekä päätöslauselmassa että sitä hyväksyttäessä pidetyissä puheissa osoitettiin samalla, että ennenkuin voidaan ryhtyä käyttämään tätä taistelukeinoa, täytyy saada aikaan mahdollisimman täydellinen järjestyminen. Kongressin mielestä ei voida luottaa äkkiä toimeenpantavaan yleislakkoon.

»Tehdäksemme mahdolliseksi ja tehokkaaksi tämän taistelukeinon käyttämisen, on ehdottoman välttämätöntä mahdollisimman suuressa määrässä kehittää työväenluokan valtiollisia ja taloudellisia järjestöjä sekä työväen sanomalehdistön ja suullisen sekä kirjallisuusagitationin kautta lakkaamatta valistaa joukkoja.

»Tässä agitationissa tulee erikoisesti selittää työväenluokan valtiollisten oikeuksien tärkyttä ja välttämättömyyttä, erikoisesti painostaen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden sekä täydellisen yhdistymisvapauden tärkeyttä katsoen valtion ja yhteiskunnan luokkaluonteeseen sekä siihen, että hallitseva luokka ja viranomaiset joka päivä väärinkäyttävät valtiollista valtaa työväenluokkaa vastaan.»^[45*]

Me näemme siis, että saksalaiset sosialistit mitä huolellisemmin koettivat määritellä yleislakkoa aivan toisellaiseksi kuin miksi anarkistit ja syndikalistit sitä kuvitelevat. Ensiksikin on siihen ryhdyttävä ainoastaan mitä huolellisimman valmistumisen ja järjestymisen perusteella. Toiseksi, sitä on käytettävä valtiollisten ja oikeudellisten oikeuksien säilyttämiseksi tahi valtaamiseksi. Sen tarkoituksena ei ole luokkataistelun valtiollisten välineitten hävittäminen, vaan niiden parantaminen.

Mutta huolimatta lausunnon varovaisesta muodosta, sen hyväksyminen aikaansai paljon hämmennystä, etenkin uniojärjestöjen keskuudessa. Oliko puolue sittenkin menossa hyväksymään anarkistisia romahdusoppeja? Aikoiko se antautua seikkailemaan yleislakkoaatteella? Useissa paikoissa tehtiin päätöslausuntoja Jenan päätöksen johdosta, joista huomattavin oli Kölnissä pidetyn ammattiyhdistysten keskusjärjestöjen tekemä keväällä 1906. Siinä lausuttiin:

»Kongressi sen vuoksi päättää, että se ei hyväksy mitään yrityksiä, joilla saarnaamalla yleislakkoa pyritään määräämään joitakin määrättyjä menettelytapoja: kongressi suosittelee kaikille järjestyneille työläisille kaikkien tällaisten yritysten vastustamista.

»Kongressi katsoo, että yleislakko, siinä merkityksessä, missä anarkistit ja taloudellisten taistelujen alalla kokemusta vailla olevat henkilöt sitä esittävät, ei ole harkitsemisen arvoinen; se varottaa työläisiä antamasta tällaisten aatteitten ajamisen ja levittämisen estää itseään jokapäiväisestä yksityiskohtaisesta toiminnasta, jonka tarkoituksena on järjestöjen lujittaminen.»

Edellisessä ilmeneekin se pelko, jonka vuoksi taloudellisissa järjestöissä toimivat sosialistit kaikissa johtavissa teollisuusmaissa vastustavat anarkistien ja syndikalistien ylläpitämää yleislakkopropagandaa. He pelkäävät, että se antaa pääpainon hetkelliselle innostukselle eikä järjestelmälliselle järjestäytymiselle ja valmistamiselle.

Puolueen kokouksessa Mannheimissa vuonna 1906 tuli kysymys taas keskustelun alaiseksi ja Bebel piti kuuluisan puheen asian johdosta,^[46*] jossa hän osoitti, kuinka vaikeata on panna toimeen yleislakko sodan vastustamiseksi. Tässä kongressissa hyväksyttiin päätöslauselma, jossa vahvistettiin Jenan kongressin tekemä päätös, mutta samalla selitettiin, että se ei ole ristiriidassa Kölnin kokouksen tekemän päätöksen kanssa. Tämä päätös on siksi tärkeä, koska se esittää meille puolueen suhteen ammattiunioihin, että se ansaitsee tulla tähän kokonaisuudessaan:

»1) Kongressi uudelleen vahvistaa Jenan kongressin tekemän, yleislakkoa koskevan päätöksen ja selltettyään, että Kölnin kongressin päätös ei ole ristiriidassa Jenan kongressin päätöksen kanssa, se katsoo kaikki Kölnin kokouksen päätöksen merkitystä koskevat erimielisyydet selvitetyiksi.

»Kongressi uudelleen suosittelee erikoisen huomion antamista niille Jenan päätöksen kohdille, joissa vaaditaan puoluejärjestön laajentamista ja vahvistamista, kirjallisuuden levittämistä ja puolueen jäsenten kuulumista unioihin sekä unioitten jäsenten kuulumista puolueeseen.

»Silloin kun puoluehallinto katsoo valtiollisen yleislakon julistamisen välttämättömäksi, tulee sen asettua yhteyteen unioitten keskuskomitean kanssa ja ryhtyä kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka tarvitaan asian menestymiseksi.

»2) Unionistinen liike on ehdottoman välttämätön työläisten aseman kohottamiseksi porvarillisessa yhteiskunnassa: se ei ole vähemmän tärkeä kuin sosialidemokratinen puoluekaan, jonka tulee valtiollisella alalla johtaa taistelua työläisluokan kohottamiseksi ja sen tekemiseksi samanarvoiseksi yhteiskunnan muitten luokkien kanssa. Mutta puolue sitäpaitsi ja näitten välittömien pyrkimystensä yli pyrkii vapauttamaan työväenluokan kaikesta sorrosta ja riistosta kumoamalla palkkajärjestelmän ja perustamalla tuotantoa ja jakoa toimittavan yhteiskunnallisen järjestelmän, joka perustuu kaikkien yhteiskunnalliseen tasa-arvoisuuteen, s. o. se tahtoo perustaa sosialistisen yhteiskunnan. Se on päämäärä, jota kohtaan myöskin unioitten luokkatietoisten työläisten välttämättä tulee pyrkiä. Nämä molemmat järjestöt täten joutuvat keskinäisen sopimuksen perusteella yhteistoimintaan taisteluissaan.

»Yksimielisen toiminnan aikaansaamiseksi sellaisissa asioissa, jotka yhtäläisesti koskevat niin puoluetta kuin unionistista liikettä, tulee molempien järjestöjen keskustoimikuntien yrittää päästä yhteisymmärrykseen.

»Mutta sellaisen yhteishengen ja yhteistoiminnan aikaansaamiseksi, joka on ehdottomasti vältämälön köyhälistön luokkataistelun voitokasta edistymistä varten, on aivan välttämätöntä, että unionistisessa liikkeessä vallitsisi sosialistinen henki. Sen vuoksi on jokaisen puolueen jäsenen velvollisuus toimia innokkaasti tähän suuntaan.^[47*]

Sosialisteina me kannatamme kaikkia työläisten olojen parantamiseksi käytyjä lakkoja ja myös kannatamme yleislakkoakin vissien tarkoitusperien saavuttamiseksi, mutta me myöskin ymmärrämme mahdolliseksi sen, että yhteiskunnallinen vallankumous voi kehittyä suuresta yleisestä lakosta, joka nopeasti muuttuu kapinaksi. »En hyväksy sitä», sanoo Victor Adler, »että me annamme vastustajillemme sen heille niin lohdullisen vakuutuksen, että mitään yleislakkoa ei koskaan tule olemaan. Näin tehdessämme me vain ylläpitäisimme vaarallisia harhaluuloja. Me emme halua luopua yleislakkoajatuksesta. Kysymys siitä, milloin, miten ja mistä syystä yleislakko alkaa, kuuluu tulevaisuuden ratkaistavaksi.» Ja Kautsky sanoo: »Minä täydellisesti hyväksyn nuo Adlerin sanat».^[48*]

Mutta vaikka tulevaisuus tekisikin köyhälistölle välttämättömäksi yleislakon, joka välttämättä kehittyisi suureksi kapinaliikkeeksi ja johtaisi yhteentörmäykseen kapitalismin asestettujen voimien kanssa, ja vaikka sen vuoksi olisikin mieletöntä hyljätä suurlakkotuuma mahdottomana, niin tietystikään kukaan sosialisti ei voi ajatella yleislakkoa miksikään miellyttäväksi ajankuluksi. Jos yleislakko koskaan tulee välttämättömäksi, niin se muodostuu kamalaksi surunäytelmäksi. Sosialistiliikkeen tarkoitusperä on välttää sellaisen onnettomuuden puhkeamista. On aivan eri asia olla valmistunut ottamaan vastaan tällaisen kapinan, jolleivät lailliset keinot enää auta, ja eri asia on hyljätä ja halveksia laillinen toiminta sekä saarnata kapinaan ryhtymistä. Juuri tämä seikka jyrkästi erottaa sosialistit syndikalistisista yleislakon kannattajista.

Sosialistien tarkoitusperä, kuten William Liebknecht osoitti kuolemansa jälkeen ilmestyneessä huomattavassa tutkielmassa, on »rauhallisen ja sopusointuisen kehityksen puolella, jonka tarkoitus on aikaansaada laillisesta oikeudettomuudesta lailliseen oikeudellisuuteen siirtymisen, mahdollisimman suuressa määrässä ottaen huomioon niitäkin ihmisiä, jotka tänä päivänä ovat etuoikeutetut.» Tämä on tarkoitusperämme ei sen vuoksi, että meillä olisi mitään suosion tunnetta nykyajan etuoikeutettuja luokkia kohtaan, vaan koska rauhallinen kehitys on suuresta arvosta itse työväenluokalle, joka ei halua hävittää mitään sellaista, jolla on pysyväinen arvo.

Sosialismin tulee pyrkiä saavuttamaan laillisen enemmistön ja tekemän yhteiskunnallistuttamisen prosessin rauhalliseksi. Tästä syystä olemme valtiollinen puolue; tämän vuoksi me koetamme päästä hallitsemaan valtion lainlaadinnallista, toimeenpanevaa ja oikeudellista valtaa. Jos me annamme yleisen kansankapinan myrskyn johtaa meidät veriseen taisteluun, niin tapahtuu se sen vuoksi, että emme ole onnistuneet valistaa joukkoja tahi sen vuoksi että kapitalistiluokka ehdoin tahdoin haluaa väkivaltaisia menettelytapoja. Mutta nykyisyyteen ja lähimpään tulevaisuuteen nähden, ne, jotka kärsimättöminä valtiollisen taistelun hitauden vuoksi kannattavat yleislakkoa parlamentarisen toiminnan tilalle, ovat pidettävät vaarallisempina sosialistiliikkeen ja työväenluokan vihollisina kuin on kukaan kapitalistikaan.

Takaisin sisällysluetteloon

IV

Sabotage vallankumouksellisena aseena.

I.

Yhdysvaltain sosialistipuolueen Indianapolisissa toukok. 1912 pitämässä kongressissa asetettiin kiivaan keskustelun jälkeen puolueen perustuslakiin pykälä, joka erottamisen uhalla kieltää puolueen jäseniä suosittelemasta »sabotagea». Sen jälkeen puolueen jäsenten valtava enemmistö vahvisti yleisäänestyksellä tämän päätöksen. Mainittu kohta kuuluu: »Puolueen jäsen, joka vastustaa valtiollista toimintaa tahi suosittelee rikoksentekoa, sabotagea tahi muita väkivaltaisia menettelytapoja työväenluokan aseeksi sen vapaustaistelussa, erotettakoon puolueen jäsenyydestä. Politillisella toiminnalla tarkoitettakoon yleisiin virkamiesvaaleihin osaaottamista ja osanottoa käytännölliseen lainlaadinnalliseen ja hallinnolliseen toimintaan sosialistipuolueen ohjelman periaatteitten mukaisesti.»^[49*]

Tämän pykälän hyväksymistä koskeva keskustelu miltei yksinomaan rajottui siihen, asetetaanko lauseeseen sana »sabotage», ja monen viikon kuluessa puolueen sanomalehdistö kiivaasti väitteli asiasta. Tämä oli ensimäinen kerta kun puolue lausui kantansa sabotagesta; tarkastettaessa edellisten kongressien ja puoluekokousten julkaistuja pöytäkirjoja ei löydetä tätä sanaa mainittuna, ennenkuin vuonna 1912. Edellä mainitun pykälän hyväksyminen oli merkkitapaus siinä taistelussa, jota keskenään kävivät kaksi puolueen ryhmää, — ne, jotka kannattivat valtiollisen sosialistisen liikkeen yleisesti hyväksyttyjä menettelytapoja ja ne, joiden mieltymys enemmän tahi vähemmän kallistui valtiollista toimintaa vastustavien syndikalistien puolelle.

Tähän hstorialliseen väittelyyn osaa ottaneet edustajat vain aniharvoissa tapauksissa yrittivät määritellä sanaa »sabotage» millään tavalla. Useimmille heistä oli sana niin uusi ja outo, että he tuskin osasivat sitä lausuakaan, kuten eräs pykälän vastustaja huomautti.^[50*]

Ainoastaan pari edustajaa ollenkaan yrittikään määritellä, mitä tällä sanalla tarkoitetaan. Molemmat kiivaasti kannattivat pykälän hyväksymistä ja heidän määritelmänsä tietenkään eivät olleet tasapuolisia. Edustaja Berlyn selitti, että sillä tarkoitetaan väkivaltaista toimintaa kapitalisteja kohtaan ja kapitalistien karkottamista. Edustaja Slayton esitti tarkemman määritelmän: »Sabotage siinä merkityksessä, missä sitä tänä päivänä käytetään, tarkoittaa tuotantokoneiston vahingoittamista ilman julistamatta lakkoa. Se tarkottaa työpaikalle jäämistä ja palkan nostamista, mutta silti lakossa olemista. Se merkitsee sitä, että työläiset, sen sijaan että poistuisivat koneen äärestä, jäisivät sinne, mutta tekisivät huonoa työtä, työskentelisivät hitaasti ja kaikilla muillakin keinoilla vähentäisivät työnantajan voittomäärää, niin että hänen lopultakin olisi pakko tulla työläisen luokse kysyen: 'mikä on vikana, mitä voin tehdä tyytymättömyytenne poistamiseksi'.^[51*]»

Edellinen määritelmä on niin kaukana todellisuudesta kuin olla voi. Sabotage saattaa olla hyvin pahaa ja vaarallista, mutta se kylläkään ei tarkota kapitalistien karkottamista tehtaistaan. Jälkimäinen on paljon parempi, joskaan sekään ei vastaa aivan tarkan määritelmän vaatimuksia. Sabotagea saatetaan harjoittaa lakon yhteydessä sekä lakkolaisten taholta kuin myöskin niiden toimesta, jotka »jäävät koneitten ääreen tehden huonoa työtä». Mutta tulemme näkemään, että tällä sanalla tarkotetaan monta erilaista toimintatapaa.

Mutta vaikka mainitussa puoluekokouksessa sangen vähän yritettiin määritellä »sabotagen» merkitystä, niin selvää oli, että kysymyksen pohtimiseen osaa ottaneilla edustajilla oli melko tarkka käsitys siitä menettelytavasta, jota tuo sana edustaa. He ehkä eivät osanneet lausua tuota ranskalaista sanaa, mutta itse asia oli heille hyvin tuttu. He eivät keskustelleet mistään uudesta ja ennenkuulumattomasta taisteltavasta, — se oli heille kauvan tunnettu toisilla nimillä. Edustaja J. W. Slayton lausui näkevänsä siinä toimintatavan, »joka ei ole uusi, joskaan sen nimi on amerikalaisille uutuus.»^[52*]

Amerikan sosialistit, kuten amerikalaiset yleensä eivät suuresti harrasta teoreettisia keskusteluja ja tietoperäisten asioitten määrittelemisiä. Jos »sabotage» olisi ollut pelkkä teoria, niin sen vastustamiseksi ei olisi tehty mitään päätöslausuntoa.

Kun Amerikan sosialistipuolue äänestettyään tästä kysymyksestä, jonka johdosta äänestyksen aikana keskusteltiin enemmän kuin koskaan ennen on keskusteltu yhdestäkään puoluetaktillisesta äänestyksestä, valtavalla enemmistöllä hyväksyi kysymyksenalaisen pykälän, osottaa se, että puolueen jäsenistö hyvin tunsi, että sen keskuudessa löytyy anarkistisia ja syndikalistisia aineksia, jotka ovat vastustavalla kannalla kansainvälisen sosalistiliikkeen hyväksymiin menettelytapoihin nähden ja kannattavat antiparlamentarismia, sabotagea ja muita »välittömän toiminnan» muotoja. Näitten ainesten edustama propaganda loiskasvin tavoin oli takertunut liikkeeseemme. Puolueen vaikutusvaltaisimmissa toimissa oli tämän propagandan toimeliaimpia edustajia ja puolueen edustaman valtiollisen agitationin hyväksi järjestettyjä kokouksia muutettiin valtiollisvastaisen propagandan kokouksiksi, joissa puolueen palkkaamat puhujat avoimesti pilkkasivat valtiollista toimintaa.

Tämä tosiasia selvästi lausuttiin Indianapolis'in konventioissa. »Olen tavannut näitä virtauksia Pennsylvanian vuoristoissa», selitti Wisconsinin edustaja Gaylord voimakkaassa puheessa sabotagepykälän hyväksymisen puolesta. »Valtameren rannikoilla, sosialistipuolueen puhetilaisuuksia varten vuokraamissani kokoushuoneissa olen sitä tavannut. Texasin prairiestä saakka suurkaupunkien tehdaskorttereihin asti olen tavannut sitä.»^[53*] George H. Goebel, yksi puolueen kykenevimpiä ja kokeneimpia organiseeraajia, esitti samallaisia todistuksia: »Minäkin, kuten toveri Gaylord, puhun katkerasta kokemuksesta. Olen sosialistipuolueen toimesta matkustanut melkein kaikkialla Yhdysvalloissa ja mitä olen tavannut? Toisella paikkakunnalla toisensa jälkeen on liikkeemme hajaannustilassa.... Minkätähden? Sen vuoksi, että sosialistipuolueeseen on tullut miehiä, jotka sen sijaan, että suositelisivat valtiollisen sosialistijärjestön menettelytapoja ja periaatteita ovat ajaneet taloudellisten järjestöjen menettelytapoja, suositelleet sabotagea ja 'välitöntä toimintaa'. Jos he kuuluvat niihin, jotka haluavat puhua sabotagen puolesta niin menkööt puhumaan siitä muitten kokouksiin, mutta ei sosialistipuolueen».^[54*] Victor L. Berger lausui: »Toverit, puolueemme vikana on se, että joukossamme on miehiä, jotka sanovat kannattavansa politillista toimintaa, mutta todellisuudessa sitä eivät kannata. Meillä on keskuudessamme muutamia miehiä, jotka käyttävät valtiollista järjestöämme — sosialistipuoluetta — 'välittömäksi toiminnaksi' nimittämänsä toiminnan, i. w. w.-läisyyden, sabotagen ja syndikalismin lokaviemärinä. Se on anarkismia uudella nimellä.»^[55*]

John W. Slayton puhui laajan kokemuksensa perusteella sanoen: »Tosiasia on, että sellaisia tekoja (tarkoittaen McNamaran veljesten tekoja) on harjoitettu taloudellisten järjestöjen taholla ja tosiasia on, että jotkut miehet, jotka edustavat tämänlaisia menettelytapoja, tulevat kokouksiimme, joita varten me olemme vuokranneet kokoushuoneuston ja jakaneet ilmoituksia, ja he kertovat meille ei luottavansa valtiolliseen toimintaan.»^[56*]

Asiasta tapahtuneen keskustelun lopussa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Morris Hillquit teki yhteenvedon keskustelusta, lausuen:

»Olkaamme vilpittömiä toisiamme kohtaan tässä asiassa. Jos puolueemme keskuudessa ei olisi jäseniä, jotka ajavat noita asioita, me emme keskustelisi niistä täällä. Onko vain sattuma se, että ne toverit, joiden mielestä on asiaankuulumatonta puhua tässä sabotagesta, ovat juuri niitä, joita voitaisiin epäillä sabotagen kannattajiksi. Minä omasta puolestani tunnen useita tapauksia, jolloin puolueen tunnetut jäsenet puolueen puhujalavoilta ovat suositelleet juuri tällaisia menettelytapoja. Te kaikki tunnette heidät. Minkätähden sitten kieltää? Pelkään, että omatekoiset vallankumoukselliset toverimme eivät aina omaa riittävästi rohkeutta lausuakseen julki mielipiteensä. Toverit, jos tämä säädös on mielestänne niin tuiki mahdoton soilalistipuolueen perustuslain osaksi, niin miksi ette yksinkertaisesti äänestä sitä vastaan. Minkätähden haluatte poistaa tuon pykälän kokonaan.»

Nyt me tiedämme, minkätähden Yhdysvaltain sosialistipuolue vuonna 1912 julisti sabotagen, rikollisuuden ja väkivaltaisten toimintatapojen suosittelemisen puolueeseen pääsemisen esteeksi. Se oli itsensäsäilyttämisvaiston määräämä toimenpide. On otaksuttu, että anarkistien erottaminen sosialistipuolueesta, joka tapahtui kansainvälisessä sosialistikongressissa Lontoossa vuonna 1896, kerta kaikkiaan oli selvittänyt kysymyksen »välittömän toiminnan» ja valtiollisen toiminnan kannattajain välisistä ristiriidoista. Mutta syndikalistinen liike eri maissa on sivuoven kautta jälleen tuonut saman kysymyksen puolueen sisälle. Hillquit sattuvasti ilmaisi puolueemme enemmistön arvelut asian suhteen:

»On ottanut kolmekymmentäviisi vuotta päästäksemme sille asteelle, jolla me alamme nähdä sukupolven aikaisen työn tuloksia ja minä väitän, että jos tässä maassa on olemassa yksikään asia, joka voi pysäyttää sosialistisen liikkeen, tahi hajoittaa sitä, niin se ei ole kapitalistiluokka eikä katolinen kirkko, vaan meidän vilpilliset ystävämme riviemme sisässä.»^[57*]

Jää vielä nähtäväksi, kuinka suuressa määrässä kysymyksenalainen säädös täyttää sen tehtävän, jota varten se laadittiin. Se tulee olemaan todellinen puoluekuntoisuutemme koetus. Tulee olemaan monta tilaisuutta, joiden kautta puolueen todellinen käsitys näistä asioista pääsee ilmi. Esimerkiksi joulukuun 14 päivänä 1912 »Social Justice», eräs Pittsburgissa ilmestyvä sosialistinen lehti, jonka toimittajana oli edellisenä kuukautena sosialistipuolueen kongressimiesehdokkaana ollut toveri, julkaisi etusivulla artikkelin, jossa kehotettiin terästehtaitten työläisiä harjoittamaan sabotagea. Suurilla otsikkokirjaimilla julistettiin tuossa kirjoituksessa: »Herätkää orjat ja turvautukaa sabotageen!» Siitä syystä että Homesteadin terästehtaasta erotettiin eräs työläinen, joka oli ottanut osaa lakossa olevien junamiesten mielenosoituskulkueeseen, tämä lehti kehotti työläisiä harjoittamaan sabotagea: »Turmelkaa työnantajanne tavaroita, niin kuin tekivät rautatyöläiset lähtiessään lakkoon ja jättäen kuuman metallin sulatusuuneihin ottamatta sitä sieltä ulos. Nouskaamme koko voimallamme ja käyttäkäämme sitä asetta, jota he pelkäävät kaikista enintäin, sitä asetta, joka loi kauhua villatrustin paroonien keskuuteen. Turvautukaamme sabotageen tehtaissa, perustakaamme teollisuusunioita, jotka ovat valmiit ryhtymään yleislakkoon. Alkakaamme avoimesti opettaa sabotagea työväen luokalle. Taistelu käymään! Sota kuolemaan asti. Sabotage! Yleislakko! Kahdeksan tunnin työpäivä. Minimipalkka. Yksi suuri unio!^[58*]

II.

Sanaa sabotage on tietääkseni ensin käytetty vuonna 1897 Toulousessa pidetyn Confédération Générale du Travailin kongressin eräässä alustuksessa. Kongressin käsittelemien alustusten joukossa oli eräs, jossa käsiteltiin boykotin käyttämistä ja samalla puhuttiin eräästä »Ca' Canny'ksi» nimitetystä menettelytavasta, jota valtamerilaivaliikenteessä työskentelevät englantilaiset työläiset olivat käyttäneet. Alustus oli kahden tunnetun anarkistin, Émile Pougetin ja Paul Delassallen, kirjoittama. He halusivat saada ranskankielisen vastineen skotlantilaiselle sanalle »Ca'Canny», sillä heidän tarkoituksensa oli tehdä selvää tuolla nimellä tunnetusta englantilaisesta menettelytavasta ja suositella sitä ranskalaisille unioille. He keksivät sanan »sabotage», jota ei oltu koskaan ennen käytetty.

Ymmärtääksemme mitä tarkotetaan sanalla »sabotage» on siis parasta tutkia »Ca'Canny'a» ja seurata sen kehitystä sen jälkeen kun se siirrettiin ranskalaiselle maaperälle. Näin tehdessäni täytyy minun kertoa omia henkilökohtaisia muistojani. En voi kertoa »Ca'Cannyn» historiaa kirjojen mukaan, sillä tietääkseni sitä ei ole koskaan pätevästi selostettu kirjeellisessä muodossa. Mutta sattuu niin, että itse olen ollut mukana tämän menettelytavan käytäntöönottamisessa alusta pitäen ja olen tavallani edesvastuussa siitä yhdessä muitten kanssa.

Ajanjaksona 1895–1897 heräsi useissa englantilaisissa unioissa uudelleen harrastusta industrialistiseen unionismiin. Esitettiin useita ehdotuksia unnoiitten yhteenliittämiseksi. Paikallisia ammattikuntaneuvostoja muodostettiin ja yritettiin luoda näiden kaikken yhteinen kansallinen keskusliitto. Siihen aikaan työskentelin kivenhakkurina ja usean vuoden aikana olin jäsenenä sekä parina vuonna presidenttinä ja toimeenpanevan toimikunnan puheenjohtajana eräässä tällaisessa ammattikuntaneuvostossa. Myös toimin paljon ammattikuntaneuvostojen liittämiseksi kansallisliitoksi, pidin asian johdosta luentoja ja tein paljon raivaustyötä asian hyväksi. Useitten muitten sen ajan nuorten miesten tavoin olin hyvin innostunut tuohon aatteeseen, joka minusta näytti olevan jotakin uutta ja ylevää. Englannin toisesta äärestä toiseen saarnasin »yhden suuren union» periaatetta. Ei kukaan uskonnollinen fanatikko ole koskaan antautunut epäkiitolliseen tehtävään suuremmalla luottamuksella ja innostuksella kuin sen tekivät ne miehet, joiden joukkoon lukeuduin. Olin samalla kertaa ammattikuntaneuvoston puheenjohtaja, sen toimeenpanevan komitean puheenjohtaja, sosialidemokratisen puolueen toimeenpanevan komitean jäsen, tokkatyöläisten paikallisunion sihteeri, asuntoalueeni merimies- ja lämmittäjäunion organiseeraaja ja viikkolehden toimittaja. Näitten toimien lisäksi tein päivätyötä kivihakkurina, luennoin sosialistipuolueen hyväksi ja toimin oman ammattialani uniossa. Ja koko tämä kuumeentapainen touhuni oli »uuden» teollisuusunionismin hengen läpitunkema.

Kun merimiesten ja lämmittäjäin, tokkatyöläisten, kolinlastaajain ja lastaustyöläisten uniot sekä muut työläiset, jotka toimivat valtamerilaivaliikenteen yhteydessä, muodostivat Kansainvälisen Laiva-, Tokka- ja jokisatamatyöläisten Liiton, heittäydyin työhön tämän järjestön hyväksi. Tämä järjestö edusti hyökkäävää toimintaa industrialistisen järjestön periaatteitten mukaisesti. Sen toimintapiiri oli kansainvälinen. »Kapitalistinen krokodiili sulkee kitansa Hampurissa», sanoimme, »kun joku astuu sen hännälle Lontoossa, Liverpoolissa tahi New Yorkissa. Sentähden on meidän järjestyttävä niin, että veljiemme ollessa lakossa Hampurissa, Rotterdamissa tahi New Yorkissa me voimme yhtyä lakkoon kaikkialla muualla maailmassa. »Miehet sellaiset kuin Joseph Havelock Wilson, Leslie M. Johnson, Tom Mann, Tom McCarty, Edward McHugh, Ben Tillet, Charles Lindley ja monet muut saarnasivat uutta evankeliumia voittamattomalla innostuksella. Meidän toiveemme olivat korkealle tähdätyt. Mannermaan hallitukset kävivät levottomiksi ja organiseeraajiamme, jotka me lähetimme mannermaan satamiin järjestämään englantilaisia merimiehiä ja lämmittäjiä, vangittiin ja karkotettiin maasta.

Kuitenkin, kaikista ponnistuksistamme huolimatta, me menetimme useita lakkoja tärkeimmissä englantilaisissa ja mannermaan satamissa. Me saimme uudelleen ja uudelleen selkäämme. Silloin tuli eteemme kysymys, mitä on tehtävä pitääksemme koossa sen mainion järjestön, jonka me olimme rakentaneet. Me emme voineet vaieten istua ja katsella sen pirstoutumista. Me tarvitsimme uutta innostusta, menettelytapoja sellaisia, jotka herättäisivät innostusta, uusia innostavia tunnuslauseita ja sotahuutoja. Meidän täytyi ylläpitää kiihotusta entistä suuremmassa määrässä, — ja sen vuoksi me tarvitsimme jonkinlaisen menettelytavan, joka voitaisiin ilmaista yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla.

Sillä hetkellä oli tarpeetonta puhua lakoista. Miehet olivat kyllästyneet lakkoihin, jotka aina päättyivät musertavalla tappiolla. Me keskustelimme valtiollisesta toiminnasta, edustajien valinnasta parlamenttiin, mutta sekin näytti aivan toivottomalta. Englantilaista Labor Party'a ei silloin vielä ollut olemassa. Sosialidemokratinen Federationi ei ollut vielä valinnut yhtään edustajaa alahuoneeseen. Keir Hardie — ainoa sosialisti, joka koskaan oli ollut edustajana tuossa laitoksessa, jos emme ota lukuun john Burns'ia, joka oli luopunut sosialidemokratisesta federationista ja jo uneksi ministerisalkustaan — ei enää ollut parlamentissa, hävittyään South West Ham'in vaaleissa. Totta kyllä, olihan meillä muutamia »työväenmielisiä» parlamentin edustajia, Broadhurstin ja Fenwickin tyyppiä, mutta he olivat pelkästään liberaaleja, jotka sattumalta myös olivat union virkailijoita, tietysti vanhoillisinta lajia. Havelock Wilsonkin, joka kuulut meidän ryhmäämme, oli »liberaali» ja istui parlamentissa liberaalipuolueen armosta, jota puoluetta kannattivat juuri ne laivanomistajat, joita vastaan me kävimme sotaa! Kaikissa merimiehiä ja tokkatyöläisiä koskevissa kysymyksissä esiintyi Wilson parlamentissa radikaalisella ja mainiolla tavalla, mutta kaikissa muissa kysymyksissä hän oli tavallinen liberaali.

Sitäpaitsi valtiolliseen toimintaan turvautuminen näytti meistä useimmista toivottomalle sen vuoksi, että suurin osa niitä miehiä, joita me koetimme järjestää, ei ollut äänioikeutettu. Merimiesköyhälistöläinen on ani harvassa tapauksessa äänestäjä ja lastauspaikoissa työskentelevillä työläisillä useimmiten ei ole äänioikeutta. Heillä ei ole pysyväistä olinpaikkaa ja omia asuntoja, jotka antaisivat heille äänioikeuden.

Lakkojen ollessa tällä hetkellä huonossa maineessa ja menetettyämme luottamuksen valtiolliseen toimintaan, asema oli todellakin lohduton. Juuri silloin, etupäässä Leslie Johnsonin innostuttamina, me turvauduimme Ca'Canny' -menettelyyn.

Tämä vanha skotlantilainen nimitys otettiin käytäntöön, koska se kuvaavasti osoitti sitä, että oltaisiin lakossa pysymällä työpaikoilla, mutta tekemällä huonoa työtä. Tämä lause merkitsee »kulje hitaasti», eli »varo tekemästä liian paljon työtä». Me kehotimme työläisiä kohtelemaan työnantajaa ja hänen toimitsijoitaan luonnollisina vihollisinaan ja pitämään velvollisuutena kaikilla mahdollisilla tavoilla »iskeä työnantajan rahakukkaroon, joka on hänen todellinen sielunsa». Me kerroimme kuvaavan jutun kiinalaisista työmiehistä, jotka, kun heille ei myönnetty palkan korotusta, leikkasivat lapioistaan ison palasen, sanoen: »pieni palkka, pieni työ». Kehotimme työläisiä häiritsemään tuotantokoneistoa kaikilla mahdollisilla keinoilla, ottaen huomioon vain sen, että ei tuotettasi vaaraa ihmishengelle. Jokaista hiilenkantajaa kehotettiin tekemään pienempiä kuormia ja useampia matkoja.

Tietysti, tämä menettelytapa oli helppo kehittää yhä laajemmalle alalle. Oli helppo siirtyä ihmistyöläisen hidastuttamisesta rautatyöläisen, koneen, hidastuttamiseen. Vähän mirkelijauhoa koneen laakereihin teki hyvän vaikutuksen. Saippua pantuna höyrykattilaan ehkäisi höyryn kohoamista. Taidokkaasti suunnitellut »tapaturmat» helposti aikaansaivat sekaannusta, josta ei ketään voitu syyttää. Muutamat »erehdykset» tavaroita lähetettäessä saattoivat maksaa työnantajalle enemmän kuin työläisiltä kielletty palkankorotus. »Harjoittakaa tällaista toimintaa», sanoimme, »ja muutaman ajan perästä työnantajat polvillaan ryömivät järjestöjemme luokse rukoillen meitä jälleen muuttumaan tuotteliaiksi työläisiksi.» Sellaista oli Ca'Canny. Se oli rajattoman epätoivon synnyttämää menettelyä.

Indianapolis'in konventionissa ainoastaan yksi edustaja niiden joukossa, jotka keskustelivat sabotagesta ja »välittömästä» toiminnasta, selitti sen edustavan työläisten epätoivoa. Los Angelesin edustaja job Harriman lausui:

»Valtiollisessa puolueessamme on muutamia henkilöitä, jotka ovat menettäneet uskonsa valtiolliseen toimintaan.... Toiselta puolelta unionistisessa liikkeessä, joka on taistellut taistelunsa vain lakkojen ja boykotin avulla, on miehiä, jotka jouduttuaan yhteenottoon trustien kanssa, ovat menettäneet uskonsa lakkoihin ja boykottlln. Nämä molemmat eri ainekset, menetettyään kaikki toiveensa, kallistuvat syndikalismin 'välittömän toiminnan' puoleen. Milloin ikinä joku kansakunta menettää toivonsa rauhallisesti ratkaista joku probleemi, sinä hetkenä on sota kynnyksellä. Milloin ikinä joku luokka tahi joku luokan osa menettää toivonsa entisiin menettelytapoihin, silloin on se valmis sotaan, 'välittömän toiminnan' ajatussuunta kasvaa ja menettelytapamuutos on edessämme.

Samassa puheessa hän selitti sabotagen harjottamisen syyksi sen, että tässä maassa taloudellinen järjestyminen ja valtiollinen järjestyminen ovat erillään toisistaan.

»Se johtuu työväenliikkeen molempien haarojen erillään olemisesta. Erillään ollen ne ovat heikot, heikkous synnyttää toivottomuutta ja toivottomuus epätoivoista tappelua. Siinä on koko asia. Jokainen henkilö, joka ei halua tätä sanaa 'sabotage' perustuslaissamme, tulee — ainakin moni heistä, — puolueemme keskuuteen ja opettaa sitä puolueemme puhujalavoilta.

»Kuulkaa, toverit! Te ette löydä yhtään ammattiuniota tässä maassa, joka suosittelisi sabotagea ohjelmassaan. Miksi? Sen vuoksi että ne eivät uskalla sitä tehdä. Mutta te saarnaatte sitä puhujalavoilta, sekotatte suuren sosialistipuolueen sen ajamiseen ja meidän tulee puolustautua sitä vastaan. Kahden suuren työväenliikkeen haaran välille syntyy tänä päivänä syndikalistinen liike. Minä väitän, että sabotage on syndikalistisen liikkeen sydän ja sielu ja veri. Täällä ei kylläkään ole yhtään miestä, joka luottaa siihen, joka uskaltaa nousta pystyyn ja tunnustaa: minä luotan siihen. Minä kyllä ymmärrän kuinka asiat ovat, tiedän, että työläisten täytyy taistella henkensä puolesta ja kun taistelu on käynnissä, ei voi tarkoin sanoa, mitä kulloinkin tulee tapahtumaan. Mutta kuitenkin on meidän sanottava suoraan, että me emme saa suositella sabotagea eikä suosia sitä. Jos te sen teette ja annatte sen viedä teidän harrastuksenne, niin se hajoittaa ja hävittää teidät. Tarkastakaa sitä hetkeksi, katsokaa mitä se on. Sen ylimmässä huipussa on salapoliisi, sen takana poliisi, ja näiden takana tuomari, joka tulkitsee lakia; kaikki todistuskappaleet ovat teitä vastassa. Te vaaditte meidät asettumaan menettelytavan taakse, joka ei ainoastaan hajota meidät, vaan vieläpä antaa kaikki aseet vastustajiemme käsiin. Minkätähden ei Saksan suuressa työväenliikkeessä ole syndikalismia? Eräs toverini ellen illalla nauraen vastasi minulle, että se on niin, koska saksalaiset kuuluvat germaanilaiseen rotuun ja nuo toiset latinalaiseen. Mutta tämä ei ole ainoa syy. Silloin kun olette hajalla, silloin kuin olette heikkoja, — silloin mikä ase tahansa kelpaa teille, koska olette epätoivoisia. Sabotage on pikkupoikain ase, jotka ovat menettäneet luottamuksensa politilliseen toimintaan.... Syndikalismi on toivottomuuden hedelmä ja sitä syntyy tässä konventionissa, jos emme osaa käsittää asematamme.»

Sen kokemuksen perusteella, minkä saavutin englantilaisessa työväenliikkeessä ja hyvin tuntien ne syyt, jotka siellä johtivat »Ca'Cannyn» käytäntöön ottamiseen, minun mielestäni Job Harriman oli aivan oikeassa selittäessään sabotageen luottamisen johtuvan siitä, että on lakattu luottamasta sekä lakkoon että valtiolliseen toimintaan. Sabotage on epätoivoon syöstyjen ihmisten taisteluase.

III.

Tässä mainittu uusi menettelytapa, ainakin vähäksi aikaa, herätti kauhua Englannin työnantajaluokassa. Me tulemme kohta näkemään, että he pian löysivät keinoja sitä vastaan, mutta ensin aluksi he todellakin joutuivat pelon valtaan. He eivät tietäneet, miten suhtautua menettelytapaan, joka oli niin salaperäinen ja vaikeasti havaittavissa. On näin ollen luonnollista, että anarkistit sellaiset kuin herrat Pouget ja Delassalle mieltyivät siihen. Erikoisesti heitä miellytti se, että tämä menettelytapa perustui salaisesti toimitettaviin yksilöllisiin tekoihin. He tietysti tiesivät, että sorrettujen ja tyytymättömien työläisten yleisenä tapana oli siihenkin asti ollut ehdoin tahdoin huonontaa työnsä tuloksia, noudattaen periaatetta: »huonoa työtä huonosta palkasta». Se onkin itse asiassa alkeellisin sorrettujen luokkien kapinallisuuden oire. Mutta tämä seikka oli anarkistien mielestä erikoisesti asian eduksi puhuva. Menettelytapa, joka on sopusoinnussa yleisesti vallitsevan sorrettujen luokkien vaiston kanssa on helposti ymmärrettävä ja hyväksyttävissä.

Ranskassa, etenkin maaseudulla, on kauan ollut tapana verrata kömpelöä, saamatonta työläistä sellaiseen, joka kävelee puukengät jaloissaan. Lauseparsi »Travailler a coups de sabols» — työskennellä puettuna puukenkiin — on yleinen puheparsi Ranskassa. Täten Pouget löysi itselleen sanan »sabotage» — »puukengissä käveleminen» — ja käytti sitä Toulousen kongressille esittämässään alustuksessa hyvänä englantilaisen »Ca'Canny»-sanan sijaisena. Tämä olkoon sanottu itse tuosta sanasta ja sen alkuperästä.

Nyt tämä menettelytapa, joka englantilaisille työläisille oli esiintynyt itsestään johtuvana asiana, muodostui Ranskassa monimutkaisen teorian esineeksi. Englantilainen ei suuresti välitä teoretiseeraamisesta. Me siellä näimme vain sen tosiasian, että saatoimme tuottaa työnantajille vahinkoa, siten pakottaaksemme heidät sopimaan uniotten kanssa ja myöntämään työläisille heidän vaatimuksensa. Meillä ei ollut mitään teorioita, — me emme tarvinneet sellaisia. Mutta kun meidän menettelytapamme siirtyi Ranskan maaperään, se muodostui siellä teoretiseeraamisen esineeksi. Miehet kirjoittivat siitä pitkiä artikkeleita, selittäen sitä oikeudenmukaiseksi ja löytäen siitä sellaisia hyviä puolia sekä filosofisia ominaisuuksia, joista me emme osanneet uneksiakaan. Sabotage, niin sanoakseni, vietiin politilliseen kokeiluhuoneeseen ja asetettiin tarkan erittelyn alaiseksi sekä pantiin tarkkoja nimilappuja sen jokaiseen osaan.

Ranskassa on kehitetty täydellinen sabotagen teknologia. Esimerkiksi Parisin parturit epäonnistuttuaan yrittäessään kohottaa palkkojaan, palasivat työhön ja turvautuivat sabotageen. Öisin ja varhain aamulla he nakkasivat potaskaa työpaikkojensa ulkoseinille, kauheasti ryvettäen niitä, niin, että työnantaja oli pakotettu uudelleen maalauttamaan ne. Näin tehtiin uudelleen ja uudelleen. Heti kun seinä maalattiin, uusiintui ryvettäminen. Kerrotaan, että Parisin 2200:sta parturituvasta 2000 joutui tällaisen kohtelun alaiseksi vuosina 1902–1906. Useimmissa tapauksissa työnantajat mielihyvällä tekivät sopimuksen parturien union kanssa välttääkseen tätä kallista lystiä. Sen vuoksi sitä alettiin pitää varsin vaikuttavana menettelynä ja tärkeänä sabotagen muotona. Niinpä sabotagea koskevassa kirjallisuudessa tämä »menettelytapa», jota kutsuttiin nimellä »badigeonage»^[59*]) sai varsin huomattavan sijan.

Tietysti ei ole mitään uutta tuossa omaisuuden pilaamisessa. Yksilöitten väliset riidat, politilliset taistelut ja lakot ovat ennenkin usein aiheuttaneet ikkunoitten särkemistä, äskenmaalattujen talojen ryvettämistä ja muita samallaisia ilkitöitä. Se mikä tässä oli uutta tahi ainakin tavatonta oli se, että sitä harjotettiin järjestelmällisesti ja että sen tarkotuksena oli kiristää työnantajalta parempia palkkoja. Tämä menettelytapa tietysti myös aiheutti sen, että yksityisetkin henkilöt harjoittivat kaikellaista kiristyspolitiikkaa. Häkäilemättömät ihmiset saattoivat helposti käyttää sellaisia menettelytapoja hyväkseen omien yksityisten etujensa hyväksi. Se oli sabotagen muotoa, jota me Englannissa emme koskaan harjoittaneet, joskin se olikin loogillinen johtopäätös ajatuksesta, että kapitalistia on iskettävä hänen kukkaroonsa tavalla millä hyvänsä.

Ranskassa kehittyi eräs toinenkin sabotagen muoto, jota kutsuttiin nimellä »La bouche ouverte» — »avoimen suun menettely». Tämä sabotagen muoto esiintyi etupäässä kauppapalvelijain, tarjoilijain ja yleensä sellaisten työläisten keskuudessa, jotka joutuivat suoranaiseen kosketukseen työnantajansa liiketuttavien kanssa. Esimerkiksi, rohdoskaupan apulainen saa täytettäväkseen lääkereseptin. Hän käyttää hyväkseen isäntänsä tahi päällikkönsä poissaoloa ja kuiskaa ostajan korvaan, että resepti sisältää vain pari yksinkertaista ainetta, jotka voidaan ostaa noin kahdellakymmenellä osalla sitä hintaa, joka menisi lääkkeestä, jos resepti täytettäisiin tavalliseen tapaan. Ostaja ottaa onkeensa ja sillä on aikaansaatu isännälle aineellista vahinkoa. Sekatavarakaupan apulainen selittää ostajalle kaupassa löytyvän tavaran huonoja puolia ja saattaa ostajan menemään muualle. Ravintolatarjoilija hiljaa kuiskaa kundin korvaan, että ravintolan kyökki on hyvin likainen, että kokki sairastaa tarttuvaa ihotautia j. n. e., kundi lähtee kiireenkaupalla muualle ja taas on tuotettu isännälle vahinkoa. Tässä menettelytavassa on lukematon määrä erilaisia vivahduksia ja muotoja. Sitä tietysti voidaan väärinkäyttää, sillä voihan tarjoilija yhtä helposti valehdella kuin puhua totta. Ehkä kokilla ei olekaan tarttuvaa ihotautia, mutta mitäpä väliä siitä kunhan vaan kundi on saatu menemään tiehensä.

»Avoimen suun» politiikkaa, s. o., liikettä koskevien epämiellyttävien seikkojen kertomista voidaan harjoittaa suuressa mittakaavassa julkaisemalla lehdissä liikesalaisuuksia. Liikkeen vahingoittamista koskevia lakeja voidaan tehdä tehottomiksi levittämällä salaisuuksia painettuina ilmotuslappuina, joita salaisesti jaetaan laajalla alueella. Ne, jotka muistavat Chicagon teurastamoissa vallitsevia olosuhteita koskevien paljastusten esilletuomisen, ja mitä se vaikutti, helposti ymmärtävät, että työläiset olisivat itsekin voineet saattaa julkisuuteen tietoja siitä, että siellä käytettiin mädäntynyttä lihaa ja siten olisivat saattaneet yleisön lopettamaan makkaroitten, säilykelihan ja lihamehusteitten käyttämisen. He olisivat myös voineet uhata yleisöä selittäen aikovansa pilata ravintoaineita ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. Sellainen ilmoitus varmaankin pakoittaisi useita ihmisiä luopumaan lihan käyttämisestä, kuten osottautuikin Chicagon paljastusten jälkeen. Kerrotaan, että Wienin teurastamotyöläiset menestyksellä ovat käyttäneet tällaisia menettelytapoja.^[60*] Yleisölle annettiin varoitus ja kun sen jälkeen aamiaismakkaroista alkoi löytyä kokonaisia rotansääriä ja muita helposti tunnettuja »vieraita aineksia», aikaansai se suuren vähennyksen noitten tavaroitten kulutuksessa.

Makeisten tekijät helposti voisivat ensin varottaa yleisöä ja sitten sekottaa makeisiin suuria kimpaleita valkosta liitua, jota hienonnetussa muodossa paljon käytetään halvempien makeisten valmistamisessa.^[61*] Leipurit ja konditorit voisivat hekin varotettuansa työnantajansa kundeja, käyttää mädäntyneitä munia kakkujen valmistuksessa ja siten pilata isäntänsä liikkeen. Tämän menettelytavan mahdollisuudet ovat lukemattomat. Vaikkapa työläinen pysyy vain tosiseikkain ilmisaattamisessa niin nykyaikana väärennetään ruokatavaroita siinä määrin, että jo tosiasiain ilmisaattaminen suuresti vahingoittaisi työnantajan liikettä.^[62*]

Sekään työnantaja, joka ei käytä väärennettyjä raaka-aineita, ei ole turvattu tästä menettelystä. Työläiset voivat saattaa hänet huonoon maineeseen tahtonsa mukaan. He voivat itse hankkia huonoja ja väärennettyjä raaka-aineita ja käyttää niitä valmistuksessa. Olen itse kerran kuullut erään leipurin kerskuvan, kuinka hän pyydysteli kotonansa torakoita ja leipoi ne työpaikallaan leipään. Sitäpaitsi, tässä, kuten sabotagen kaikissa muodoissa, on aina olemassa se mahdollisuus, että joku työnantaja tahi työnantajaryhmä lahjoo kilpailijansa työläisiä tuottamaan työnantajilleen vahinkoa ja saattamaan ne perikatoon. Aivan samalla tavalla kuin jotkut työnantajat ovat saattaneet unioitten toimitsijoita julistamaan lakkoja toisia työnantajia vastaan, niin voidaan käyttää sabotageakin. Sitä voidaan harjoittaa paljon helpommin kuin lakkoja. Ei tarvitse yllyttää koko uniota. Sabotage on yksilöllinen ase, sitä voivat käyttää pari työläistä heidän työkumppaniensakaan sitä tietämättä.

On olemassa useita muitakin sabotagen muotoja, joille ei ole kaikille annettu määrättyä nimeä. Ennen kaikkea tapaamme »koneen lakkotilaan asettamisen». Kun miehet ovat lakossa ja lakko hävitään sekä lakonrikurit asetetaan tehtaaseen lakkolaisten tilalle, jotkut lakkolaiset teeskentelevät katumusta ja menevät takaisin tehtaaseen tarkoituksella turmella koneita. Toisissa tapauksissa he menettelevät näin jo edeltäkäsin, pilaavat koneita juuri lakkoon lähtiessään. On helppo asia särkeä, piiloittaa tahi viedä mukanansa joku koneen tärkeä osa, jonka tilalle ei voida helposti hankkia toista. Niinpä rautatieläiset tahi sähköttäjät lakkoon lähtiessään voivat katkaista sähkölankoja, panna sementtiä ratavaihteisiin, ajaa vetureita kääntökuoppiin j. n. e.^[63*]

Vielä käytetään »grève perlée'tä» — »päärlytettyä lakkoa» — eli passiivisen vastarinnan lakkoa. Työläiset jäävät työhön, mutta tekevät parhaansa aikaansaadakseen hämmennystä ja häiriöitä, tekemällä kaikellaisia »erehdyksiä» ja yleensä tekeytymällä niin tuottamattomiksi kuin suinkin on mahdollista. Departementtikaupan palvelijat tekevät mitä ihmeellisimpiä »erehdyksiä»: häveliäälle ja siveelliselle vanhalle piialle lähetetään rintalapsen vaatteita ja äkäinen vanha poika saa vastaanottaa nuoren tytön kamsuja, tytön saadessa vanhan pojan tilaamat alusvaatteet. Ranskan rautatietyöläiset harjottivat tällaista sabotagea häviämänsä suuren lakon jälkeen vuonna 1910 ja saivat aikaan suunnattoman sekaannuksen. Muutamia työläisiä asetettiin mustille listoille ja kostaakseen tästä heidän toverinsa siinä määrin sekottivat lähetettävien tavaroitten osotteita, että syntyi tavaton hämminki. Rautatieraiteilla seisoi tuhansia vaunulasteja »hukkunutta» tavaraa, useimmat sisältäen helposti pilaantuvaa tavaraa, kuten maitoa, kaloja, hedelmiä ja vihanneksia.

Kauppapalvelijat ja tarjoilijat käyttävät vielä yhtä lajia sabotagea. He voivat ottaa kundilta vähemmän maksua kuin on määrä. Parasta lajia tavaraa pannaan paketteihin, ostetun huonomman tavaran tilalle. Tarjoilijat antaessaan laskun »unohtavat» merkitä sinne kalliita eriä. Rohdoskauppojen apulaiset ottavat mitättömän hinnan mitä kalleimmista resepteistä. Useimmissa tapauksissa ostaja ei nosta meteliä asian johdosta. Jos hän on niin tyhmä, että tekee sen, niin »erehdys» tietysti korjataan.

Äskettäin on paljon puhuttu jostakin »rakentavasta sabotagesta». Otaksutaan, että makeistehtaan työläiset menisivät lakkoon, kieltäytyen käyttämästä väärennettyjä raaka-aineita ja pakottaen työnantajan luopumaan väärennyksistä. Tällainen lakko olisi hyödyllinen yhteiskunnalle. Mutta selvää on, että tällaista lakkoa ei voi sanoa sabotageksi. Jos niin tehtäisiin, niin pitäisi nimittää kaikki lakot sabotageksi ja se riistäisi sanalta sabotage koko sen erikoismerkityksen.

Joskus esiintyy sabotage varsin huvittavassa muodossa. Kun Philadephiassa räätälit menivät lakkoon, niin, kerrotaan, jättivät he jälkeensä työpajoihin erikoisesti valmistamiansa mittanauhoja, jotka olivat muutama tuuma liian lyhyet ja kaikki mittaosat muutettuna samassa suhteessa. Leikkaaja, joka käytti näitä mittoja, pilasi kankaita ja aikaansai mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä tilaajille.^[64*] Italiassa rautatietyöläiset äkkiä tulivat kovin »hyviksi» ja lainkuuliaisiksi. He eivät tahtoneet millään tavalla poiketa ohjesäännöistään. Jokainen ohjesääntö pantiin tarkasti käytäntöön — ensi kerran rautateitten koko historian aikana. Seurauksena tästä oli rautatieliikenteen täydellinen rappeutuminen. Oli olemassa niin paljon sääntöjä, niistä useat aivan vanhentuneet, mutta silti peruuttamattomat ja niiden käytäntöön ottaminen johti aivan mahdottomuuksiin. Kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan koko rautatielaitoksessa voinut kertoa, mihin sen matka päättyisi, tahi kuinka kauan se tarvitsisi päästäkseen määränpäähän. Italian rautatiet joutuivat koko Europan naurunalaisiksi.

IV.

Me näemme siis, että sabotage on etupäässä vain käytännöllinen toimintatapa eikä periaate, se on toimintatapaa, jota voidaan käyttää melkein rajattomasti monessa eri muodossa. Se saattaa olla väkivaltaista toimintatapaa, mutta se saattaa yhtä hyvin olla rauhallista. Siihen saattaa kuulua omaisuuden hävittämistä ja sitä voidaan harjoittaa omaisuutta hävittänyttäkin. Se voi olla joko täysin laillista tahi laitonta. Se voi olla valheitten levittämistä tahi tosiseikkain ilmiantamista. Näin ollen on hyvin vaikeata määritellä sitä jollakin varmalla määritelmällä, vaikka hyvin ymmärrämmekin mitä sillä tarkotetaan. Se edustaa maanalaista, salaista toimintaa, jota harjottavat yksityiset työläiset tarkotuksella tuottaa häiriötä liikkeenharjottajille siinä määrin, että työnantaja, välttääkseen voittojensa vähenemistä, olisi pakotettu suostumaan työläisten vaatimuksiin.

On välttämätöntä erikoisesti alleviivata se seikka, että tässä on edessämme yksityisten työläisten harjoittama salainen toiminta, vaikkapa sen tarkotusperänä olisikin joukkoedun valvominen ja sitä tämän vuoksi voisi nimittää joukkotoiminnaksi. Unioitten harjottama tuotannon rajottaminen, joka tapahtuu sen kautta, että vaaditaan työnantajia hyväksymään vissi maximimäärä työtä, ei ole sabotagea. Usein määrätään työntekijäin ja työnantajain välisissä työsopimuksissa tällaisia rajotuksia, määräten keskimääräisen päivätyön tuloksen suuruuden. Ammattiuniot ovat jo kauan aikaa solmineet tällaisia työsopimuksia, ja on aivan mieletöntä puhua tästä tuotannon rajottamisesta, nimittämällä sitä sabotageksi, kuten jotkut syndikalistiset kirjailijat tekevät.^[65*]

Otaksun että kukaan syndikalisti ei tunnusta, että sabotage edustaa murhaamista tahi tekoja, jotka johtavat ihmishengen hukkaan. Melkein kaikki syndikalistiset kirjottajat vakuuttavat, että sellaista ei suositella sabotagena. On kuultu syytöksiä, että jotkut syndikalistit ovat kehottaneet työläisiä myrkyttämään ravintoaineita, mutta tämä syytös lienee väärä.^[66*] Mutta joskin noissa syytöksissä olisi perää, niin sellaista tekoa ei voitaisi sanoa sabotageksi. Kun Ranskassa eräs panssarilaiva räjähti ja paljon ihmisiä menetti siinä henkensä, huudettiin kautta Ranskan, että tämä teko oli sabotagea. Luultavasti sabotagen harjottajilla ei ollut mitään yhteyttä tämän tapauksen kanssa ja jos olikin, niin he varmaankaan eivät suunnitelleet koko laivan räjähdyttämistä. Sellainen teko kuuluu oikeastaan erääseen toiseen »välittömän toiminnan» ryhmään, eikä ole sabotagea. Syndikalistit väittävät, että sabotagea ei koskaan kohdisteta ihmishenkeä vastaan. Dynamiitin asettaminen junan alle tahi tehtaan alle, jossa on ihmisiä, ja näiden ihmisten tappaminen, ei ole sabotagea.

Kuitenkin lienee selvää, että on miltei mahdotonta erottaa joitakin sabotagen ilmenemismuotoja ihmishengen vaaranalaiseksi asettamisesta. Rautatien signaalilaitteitten vahingoittaminen tahi sementin valaminen ratavaihteisiin varmasti johtaa arveluttaviin tapaturmiin. Tämä lienee jokaiselle selvää. Sekaannuksen aikaansaaminen junien kulkuvuoroissa aiheuttaa sekin kamalia onnettomuuksia ja ihmiselämän hukkaa. Joka tapauksessa sellainen leikki on hyvin arveluttava ja vaarallinen.^[67*]

Huomattavin seikka sabotagessa on se, että sitä voidaan harjoittaa lukemattomalla eri tavalla ja sen harjoittamiseen voi ottaa osaa suuri määrä yksilöitä. Haywood ilmeisellä tyydytyksellä mainitsee tästä. Hän puhuu siitä sekaannuksesta, joka syntyi Ranskan rautateillä sen kautta, että rautatietyöläiset sekottivat rahtilähetykset toisiinsa, ja hän jatkaa:

Kaikki tämä tapahtui rautatietyöläisten järjestelmällisen suunnitelman mukaisesti. Se näkyy mm. siitä, että eräs La Guerre Socialiste-lehden toimittajalle, Merie'lle osotettu rautatielähetys oli merkittynä seuraavalla päällekirjotuksella: 'Sabotagen harjottajat, huomatkaa osote!' Tämä paketti tuli perille postijunan nopeudella.»

Seuraavassa hengenvedossa Haywood lausuu sellaista, joka hänen tahtomattaan paljastaa sabotagen koko heikkouden ja samalla osottaa kuinka syndikalistit itsekin huomaavat itsensä voimattomiksi. Hän sanoo:

»Tämä menettelytapa osottautui niin tulokselliseksi, että jotkut kauppiaat rupesivat käyttämään La Guerre Socialiste'n nimeä, saadakseen tavaransa nopeasti perille. Lehden taloudenhoitajan täytyi uhata nostaa oikeusjuttu heitä vastaan, jos he jatkavat lehden nimen käyttämistä mainitulla tavalla.»^[68*]

Kuinka suuri köyhyyden osotus onkaan tämä, että uljaat syndikalistit loppujen lopuksi ovat pakotetut kääntymään paljon haukkumansa »avuttoman ja voimattoman valtion» puoleen päästäkseen sabotagensa seurauksista!

V.

Olen koettanut tässä antaa mahdollisimman tasapuolisen kuvauksen sabotagesta, sen luonteesta, sen harjottelemistavoista ja siitä, minkä vuoksi se on otettu käytäntöön syndikalistien pääasiallisimpana taisteluaseena. Nyt aijon yhtä peittelemättä esittää ne syyt, jotka johtivat minut hylkäämään sen perinjuurin oman luokkani aseena. Pougetin ja Delassallen alustuksessa, jonka he jättivät Confédération Générale du Travail'in kongressille Toulousessa, ja josta edellä jo on mainittu, löytyy seuraava kohta:

»Boykotti Ja sen erottamaton täydentäjä, sabotage, antaa meille hyvän puolustusaseen, jolla me — odottaessamme sitä päivää, jolloin työväenluokka on riittävän voimakas täydellisesti vapautuakseen — voimme tehokkaasti pitää puoliamme sitä riistämistä vastaan, jonka uhreja nyt olemme.»

Minun käsitykseni on, että sabotage ei ole työväenluokan luokkataistelun tehokas ase ja että sen käyttäminen ainoastaan viivyttää sitä päivää, »jolloin työväenluokka on riittävästi voimakas täydellisesti vapautuakseen.» Tämän käsitykseni tukena minulla on monta historian antamaa esimerkkiä. En vastusta sabotagea sen vuoksi, että erikoisesti kunnioittaisin »lakia ja järjeestystä», enkä sen vuoksi, että minulla olisi suuri kunnioitus »omistusoikeutta» kohtaan. Ei yksikään näistä asioista ole minulle erittäin pyhä, — tuhat kertaa tärkeämpänä pidän oman luokkani vapautumisen. Jos luokkani voisi vapautua riistämisen alta loukkaamalla omistavan luokan tekemiä lakeja, avoimella kapinalla, rikkaitten omaisuuden valtaamisella, joittenkin rakennuksien polttamisella tahi tappamalla joitakin omistavan luokan jäseniä, niin toivon vilpittömästi, että minullakin tulisi olemaan riittävästi rohkeutta ottaakseni osaa tällaisiin tekoihin. Vastustan sabotagea ja yleensä väkivaltaista toimintaa, en sen vuoksi, että minulta puuttuisi vallankumouksellista rohkeutta, vaan sentähden, että uskon näitten menettelytapojen syöksevän luokkani vielä katkerampaan orjuuteen kuin missä se nykyään on. En välitä siitä, että työnantajia tahi heidän omaisuuttaan ei loukattaisi, mutta minä en halua hävittää työväenluokan taisteluarmeijan siveellistä tarmoa.

Mutta sabotagepa juuri hävittää tällaisen tarmon. Se hävittää köyhälistön taistelukunnon. Se heikentää jo kehittynyttä luokkasolidarisuuden tunnetta. Se asettaa vielä kerran luokkataistelun tärkeimmät toimintahaarat yksilöitten eikä joukkojen käsiin.

Kun Englannissa ensin ruvettiin harjoittamaan »Ca Canny'a», niin työnantajat joutuivat ymmälle. He eivät tietäneet, millä tavalla suhtautua tällaiseen menettelytapaan. Mutta pian he löysivät keinon. Ensin he lähettivät meidän keskuuteemme palkattuja provokaattoreita, jotka liittyivät järjestöjemme jäseniksi ja aina suositelivat enemmän ja enemmän väkivaltaisuuksia.^[69*] Näitten jälkeen tulivat urkkijat. Uniot joutuivat kaikellaisten arveluttavien ainesten valtaan. Kotipaikkani satamatyöläisten unio oli täynnä tällaisia olioita. Innokkaimmat toverit huomasivat joutuneensa mustalle listalle. Mutta tämä ei ollut kaikki. Meissä ennen vallinnut luokkasolidarisuuden tunne hävisi kokonaan.

Jäsenten oli mahdotonta luottaa toinen toisiinsa. Tieto siitä, että joukossamme oli urkkijoita ja pettureita, johti epäluuloisuuteen ja salaperäisyyteen. Ilmiannot toinen toistaan vastaan astuivat päiväjärjestykseen. Itse »Ca Canny'n» luonne johti sellaiseen. Oli niin helppoa väittää, että joku työtoveri ei tehnytkään hitaasti työtä, kuten oli sovittu, vaan että hän joudutti työtänsä; oli helppoa tämän perusteella panna hänen vilpittömyytensä kysymyksen alaiseksi. Tällaisen syytöksen todistaminen tahi kumoaminen oli melkein mahdotonta ja epäluuloisuus sai vapaasti kehittyä. Lyhyessä ajassa oli järjestömme pirstoina sisäisten ristiriitojen takia.

Tämän lisäksi rupesivat jotkut toverit harjoittamaan »Ca Canny'a» eli sabotagea itse järjestöämme vastaan, päästäkseen joittenkin tarkoituksiensa perille. Tämä oli sabotagepropagandamme tulos, jota me emme voineet edeltäkäsin arvata, niin ilmeistä kuin olikin, että sen täytyi johtaa tällaiseen. Liian myöhään me huomasimme sen joukkopsykologian lain, että se taistelutapa, jota käytämme yhteistä vihollistamme vastaan, ehdottomasti ilmenee meidän omissa sisäisissä ristiriidoissamme. Opeta työväenjärjestöjen miehille ja naisille sabotagen harjoittamista työnantajia vastaan, eikä kestä kauvan, ennenkuin he rupeavat harjoittamaan sabotagea oman järjestönsä sisässä yksilöllisten tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Tällaisen toimintatavan vallitessa kehittyy halveksumista enemmistön tahtoa vastaan, sillä »sabotage on pääasiallisesti kapinallisen vähemmistön ase».^[70*]

Vastustaessaan sabotagea sosialistipuolue vastustaa sellaista, joka panee vaaranalaiseksi sen olemassaolon työväen luokan puolueena. Jokainen, joka on tarkasti seurannut puolueen sisäisiä asioita, tietää, että nyt jo on puolueessamme löytyvä syndikalistinen aines hyvin suuressa määrässä harjoittanut sabotagea puoluetta vastaan, vahingoittaen puoluetoimintaa ja puolueen toimintakykyä.

Kansallistoimeenpanevan komitean kokouksessa, toukokuussa 1912, William D. Haywood, joka on tämän komitean jäsen ja samalla yksi I. W. W:n johtomiehiä, selitti, että viimemainitun järjestön pääasiallisimpia tarkoituksia, on »luoda tilanteita, joista sosialistipuolue parhaansa mukaan selviytyköön». Tällä lausunnollaan hän tarkoitti I. W. W:n niin sanottuja »puhevapaustaisteluja» San Diegossa ja muualla, joita varten sosialistipuolue sai kerätä varoja ja uhrata niihin paljon toimintaa. Tämän lausunnon tarkoitus oli ilmeinen: I. W. W:n tehtävänä on luoda arveluttavia tilanteita, joiden kautta sosialistipuolueen toiminta käännetään pois valtiolliselta taisteluareenalta tukemaan I. W. W:n tappeluja.

Tähän asti olen puhunut sabotagesta johtuvista ilmeisistä vaaroista, joista minulla on henkilökohtaisia kokemuksia. Mutta meidän on vielä tarkastettava yhtä vaaraa, jonka etenkin itse syndikalistien pitäisi ottaa huomioon, koska he pitävät taloudellista järjestöä uuden yhteiskunnallisen ja teollisuusjärjestelmän perusteena. Voiko rakentaa eheätä ja pysyväistä rakennusta mädänneistä aineista? Toisin sanoen, voiko rappeuttaa työläisiä, voiko opettaa heitä vuosi vuodelta, sukupolvi sukupolvelta, harjoittamaan petosta, ilman hävittämättä heidän mahdollisuuksiaan muodostaa uuden yhteiskunnan tarmokkaita kansalaisia? Sabotagen kautta vähennetään työläisten teknillistä tuotantokykyä ja se myöskin vaikuttaa luokkataistelun joukkotoimintaan vahingoittavasti. Tämä kaikki ehdottomasti huonontaa sitä ainesta, josta tuleva sosialistinen yhteiskunta on muodostuva.

Syndikalistien ajattelevimmat edustajat ovat selvästi huomanneet tämän vaaran. M. m. Sorel ja Berth ovat kiivaasti vastustaneet sabotagea pitäen sitä taantumuksellisena menettelytapana, joka turmelee työväenluokan parhaita aineksia. Sorel lausuu:

»Sosialismi saa periä ei ainoastaan kapitalismin aikana syntyneet tuotannon välineet ja teknillisen yhteistoiminnan kautta kehittyneet tieteelliset saavutukset, vaan se myöskin perii sen yhleistoimintakyvyn, joka on tehdasjärjestelmän aikana kehittynyt ottaakseen kulloinkin tarjona olevasta tilaisuudesta, työkyvystä ja voimasta mahdollisimman parhaat tulokset». Hän osoittaa, että sabotagen harjoittaminen hävittää tahi ainakin suuresti vahingoittaa tätä perintöä ja että se sen vuoksi »el ollenkaan myötävaikuta työläisten jouduttamiseksi vapautta kohti.»^[71*]

Sabotage ei ole luokkatietoisen köyhälistön taisteluase. Se on pikemmin ryysyköyhälistön, josta Marx sanoo, että se on »vanhan yhteiskunnan alhaisimpien kerroksien luomaa, vastustamattomasti mätänevää joukkoa», jonka elinehdot erikoisesti tekevät sen kelpaavaksi »taantumuksellisten vehkeilyjen palkatuksi aseeksi».^[72*] Karl Kautsky on myöskin osoittanut saman eräässä New York Call-lehdelle lähettämässään kirjoituksessa.^[73*] Luokkatietoiset palkkatyöläiset luokkasolidarisuuden tunteensa tukemina hylkäävät yksilölliset menettelytavat omistavia luokkia vastaan ja turvautuvat yhä enemmän ja enemmän joukkotoimintaan. Hallitseva luokka ei pelkääkään muuta kuin tällaista joukkotoimintaa, jonka vahingoittamiseksi se lähettää palkattuja kätyreitään työväen järjestöihin saarnaamaan yksilöllistä toimintaa sen kaikissa muodoissa, myös sabotagea ja kapinoimista.

Takaisin sisällysluetteloon

V

Syndikalismin suhde sosialismiin

I.

Kiihkeän syndikalistisen propagandan olemassaolo on taisteluvaatimus sosialistipuolueelle. Se ehdottomasti synnyttää vissejä tärkeitä kysymyksiä, joita ei kukaan ajatteleva sosialisti voi jättää huomioon ottamatta. Esimerkiksi: Tuleeko syndikalismi muodostumaan köyhälistön vallankumouksellisen liikkeen pysyväiseksi osaksi, vai onko se ainoastaan ohimenevä ilmiö? — Voiko se saada paljon kannnatusta niiden maitten järjestyneitten työläisten taholta, joissa työläisten luokkatietoisuus on korkeimmin kehittynyt ja joissa työväen järjestöt ovat voimakkaimmat? — Tuleeko syndikalismin menestys jouduttamaan tahi hidastuttamaan sosialismin päämäärien saavuttamista? — Miten tulee valtiollisen sosialistisen liikkeen suhtautua syndikalistiseen propagandaan?

Selvää on, että näistä kysymyksistä ei pääse summamutikassa. Dogmaatiset vastaukset tällaisiin kysymyksiin ovat usein yhtä tuloksettomat kuin kysymysten täydellinen sivuuttaminen. Meidän tärkeimpien vastaustemme edelläoleviin kysymyksiin tulee olla ehdonalaisia eikä ehdottomia. Esimerkiksi olisi ajattelematonta kieltää se mahdollisuus, että syndikalistinen liike voi kehittyä köyhälistön luokkasodan pysyväiseksi ilmiöksi, vaikkakin meidän tutkimuksemme osottaisi, että se ei ole todennäköistä ja että syndikalistinen agitationi menettää hyökkäävän luonteensa ja sulautuu yleiseen köyhälistöliikkeeseen. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka turhaa on dogmatiseerata kysymyksistä, joihin ainoastaan ajan antama kokemus voi pätevästi vastata. Bismarck selitti aikoinaan, että sosialistinen liike ei koskaan voi saada jalansijaa ja kehittyä Saksan valtiollisessa ja henkisessä elämässä. Gladstone puhui samaan suuntaan sosialismin muka mahdottomuudesta Englannissa. Kumpikin piti vain ohimenevänä ilmiönä, oikkuna, sitä, joka sittemmin on muodostunut kahden suuren kansakunnan tärkeimmäksi voimaksi.

Kuitenkin niillä, jotka odottavat syndikalistisen propagandan heikkenemistä, on puolellaan useita historian todistuksia, jotka kaikki osoittavat, että syndikalismi kaikissa suhteissa muistuttaa sellaisia tilapäisiä kansanliikkeenpuuskia, jotka eri aikoina äkkiä ovat nousseet hämmästyttämään maailmaa ja sitten vähitellen hävinneet näyttämöltä. Olemme edellisessä nähneet, että syndikalismin tärkeimmät opinkappaleet ovat Robert Owenin ajoilta asti tuon tuostakin muodostaneet kiihkeän propagandan pohjan. Syndikalismin huomattavimmat menettelytapaohjeet, sen valtiollisvastainen toiminta, sen luottamus lakkoihin, kapinoihin ja muihin »välittömän toiminnan» muotoihin ovat yhtä vanhoja. Nykyisessä syndikalistisessa propagandassa ei ole mitään, joka edellyttäisi sen jäävän pysyväisemmäksi kuin sen edeltäjät. Tämän päivän syndikalismissa ei ole mitään uutta, ei mitään sellaista, josta voisi vetää sen johtopäätöksen, että Robert Owenin, Pierre Proudhonin, Fergus O'Connorin ja Michael Bakuninin menettelytavat vihdoinkin olisivat saaneet jalansijan köyhälistöliikkeessä.

Tiedän, että on paljon niitä, jotka uskovat syndikalistien pysyväisyyteen, nojaten käsityksensä syndikalistien liikkeen nykyiseen voimaan, siihen suureen joukkoon, joka on valmis julistamaan syndikalismin taikasanoja ja julistautumaan tämän liikkeen periaatteitten ja menettelytapojen kannattajaksi. Mutta historia ei anna mitään lohdutusta syndikalisteille tältäkään kannalta katsoen. Ne, jotka innostuvat syndikalistisen liikkeen tämänpäiväiseen näennäiseen voimaan, varmastikaan eivät tunne entisten samanluonteisten liikkeitten historiaa. He varmaankaan eivät tiedä, että uudenaikaisen syndikalismin tärkeimmillä periaatteilla on tänä vuonna suhteellisesti vähemmän kannattajia kuin mitä niillä oli kahdeksankymmentä tahi kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Mikäli minulle on tunnettu, ei syndikalisteilla missään ole nykyään sellaista kannatusta kuin oli Owenilla vuonna 1834 tahi chartisteilla vuonna 1842. Tosin voidaan väittää, että chartismi itse asiassa oli liikettä äänioikeuden ja muitten valtiollisten oikeuksien saavuttamiseksi, eikä taloudellinen liike kuten on syndikalismi. Tämä vastaväite on osaksi oikeutettu. Sitä ei kuitenkaan voida esittää owenismia vastaan, joka kaikissa suhteissa oli samanluonteinen kuin tämän päivän syndikalismi. Mutta chartistienkin liike oli pohjaltaan liikettä taloudellisen vapautumisen puolesta. Sitäpaitsi vuodesta 1839 aina sen kukistumiseen asti vuonna 1849 sen tärkeimmät menettelytavat ja pyrkimykset olivat samat kuin uuden ajan syndikalismin.

Tavallista on, että yleisten kansanliikkeiden voimaa liioitellaan. Niiden harjoittama äänekäs agitatsioni ja niiden luoma innostus johtavat tällaiseen liioitteluun. Bernhard Shaw on huvittavalla tavalla kertonut, kuinka muutamat sosialistiset sanomalehtimiehet Englannissa kahdeksankymmenen luvun alkupuolella saivat Englannin yleisön suuren osan uskomaan, että jo oli olemassa valtava liike, joka uhkasi olevata yhteiskunnallista järjestystä — ja kuitenkin siihen aikaan oli Englannissa vain aniharva sosialisti. Kansainvälisen Työväenliiton voimasta myös aikoinaan kierteli liioiteltuja huhuja. Niin tapahtuu syndikalismiinkin nähden. Tällä hetkellä näyttää olevan mahdotonta saada tarkkaa käsitystä sen todellisesta voimasta, mutta me tiedämme varmasti, että Ranskassakaan ei ole muuta kuin aivan pieni vähemmistö, joka tietoisesti ja ratkaisevasti kannattaa vallankumouksellisen syndikalismin menettelytapoja. Ranskan taloudelliseen järjestöön, Confédération Générale du Travail, kuuluu ainoastaan 50 prosenttia kaikista Ranskan unioista ja sen jäsenmäärä on pienempi kuin puolet kaikista järjestyneistä työläisistä. Vuonna 1910 oli Ranskassa 5,260 uniota, joista 3,012 kuului confederationiin. 977,350:stä järjestyneestä työläisestä kuului 357,814 confederationiin.^[74*] Ranskan järjestyneet työläiset muodostavat Ranskan työväenluokan mitättömän vähemmistön ja confederationi on vähemmistönä tässä vähemmistössäkin.

Mutta tämä vähemmistönä oleva confederationi ei sekään ole aivan yksimielinen tässä esittämiemme menettelytapojen ja periaatteitten tunnustamisessa. On yleisesti tunnettu asia, että confederationin asioita määrää pieni vähemmistö. Confédérationi on muodostettu monista, varsin pienistä paikallisunioista, muutamista ammattiliitoista ja niin sanotuista Bourses du Travail, eli työväenpörsseistä, joita löytyy melkein kaikissa kaupungeissa ja jotka saavat kannatusta kaupungin rahastoista. Confédérationin sääntöjen mukaan on jokaisella siihen kuuluvalla ryhmällä vain yksi ääni. Siten voi joku pieni anarkistiryhmä muodostaa paikallisosaston, liittyä confederationiin ja vaikuttaa siihen yhtä suuressa määrässä kuin joku useita satoja jäseniä omaava järjestö. Marseilles'en kongressissa, vuonna 1908, edusti käsinetyöntekijöitä viisi uniota, yhteensä 500 jäsenellä. Edustajille annettiin viisi ääntä viidestäsadasta jäsenestä. Kaivosmiehiä edusti 35 paikallisosastoa, joiden yhteinen jäsenmäärä oli 40,000. Kaivosmiehet saivat 35 ääntä. Rakennustyöläisillä oli niinikään 40,000 jäsentä, mutta ne olivat jaetut 336 unioon ja saivat sen vuoksi 336 ääntä. Niin kauvan kun järjestössä vallitsevat tällaiset olosuhteet, voi päättävä vähemmistö, johon etupäässä kuuluu anarkisteja, esteettömästi hallita. Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että suuret järjestöt kauvan tyytyvät siihen, että pieni vähemmistö määrää järjestön asioista. Niin pian kun tämän järjestelmän tilalle astuu suhteellinen edustusoikeus, Ranskan työväenliike luultavasti joutuu samallaisen kehityksen alaiseksi kuin Saksan ja Englannin, ja lähemmin liittyy sosialistiseen liikkeeseen. Selvää on, että syndikalistit katkerasti vastustavat kaikkea suhteellista edustusta, samoin kun he yleensä vastustavat kansanvaltaisuuden periaatteita.

Edellämainituista syistä ja siitäkin syystä, että kaikki työväenliikkeet, syntyneinä ristiriitojen ja riistämisen aikana, ensi alussa ovat erittäin kiihkeitä ja sitten, sitä mukaa kun voimistuvat, yhä enemmän mukautuvat olosuhteisiin, olen itse puolestani tullut siihen johtopäätökseen, että syndikalistinen liike joko menee ohi, sen tärkeimpien teorioitten ja menettelytapojen agitationin uusiintuessa aika ajoittain, tahi sitten se joutuu uudelleen muodostumisen alaiseksi, jolloin ne sen nykyiset ominaisuudet, jotka erottavat sen muusta työväen luokan toiminnasta, häviävät ja tämä liike muodostuu vain osaksi siitä suuresta maailmanliikkeestä, joka taistelee yhtäläisesti niin valtiollisella kuin taloudellisellakin taistelutantereella.

II.

On helppo asia esittää yleisiä väitteitä siitä, missä määrin kunkin kansan kansallisluonne johtaa sellaisiin liikkeisiin kuin on syndikalismi. Tällaiset johtopäätökset ovat yhtä erehdyttäviä kuin helppojakin. On varsin helppoa väittää, että syndikalismi niissä kolmessa maassa, joissa se on enintäin levinnyt, nim. Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa, johtuu näitten kansojen erikoisesta luonnonlaadusta. Tällainen psykolooginen selitys jättää huomioonottamatta sen tärkeän seikan, että syndikalistinen liike vielä aivan äskettäin on saanut kannatusta Englannissakin ja saavuttanut siellä voimaa, silloin kun muu maailma suhtautui siihen välinpitämättömyydellä. Mutta tänä päivänä syndikalismi ei merkitse paljoa Englannin työläisten keskuudessa. Pitääkö meidän selittää tämän muutoksen johtuneen kansallisluonteen muuttumisesta tänä aikana, vai voimmeko otaksua, että se johtuu muuttuneesta ajatustavasta, jonka ovat aiheuttaneet olosuhteitten muutokset. Saksa vuonna 1848 ja Englanti 1848 eivät olleet vähemmän vallankumouksellisia kuin Ranska samana vuonna. »Marseljeesin» säveleet olivat siihen aikaan yhtä tuttuja Lontoon, Manchesterin, Berlinin ja Kölnin kaduilla, kuin Pariisissa tahi Lyonissa. »Leipää tahi vallankumous», oli sen ajan tunnuslause Englannissa. »Aseisiin! Barrikaadeille!» huudettiin Saksassa. Kun tällainen innostus meidän päivinämme on vähemmän yleinen Saksassa tahi Englannissa kuin Ranskassa, Italiassa, Espanjassa tahi Etelä-Afrikan siirtomaissa, niin se ei johdu kansallisluonteen eroavaisuudesta, vaan siitä, että Saksassa ja Englannissa teollisuuden kehityksen luomat olosuhteet ja enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden kokemus ovat johtaneet vallankumouksellisen toiminnan vanhentuneitten menettelytapojen yleiseen hylkäämiseen sellaisten menettelytapojen hyväksi, jotka vaativat enemmän itsensähallitsemista ja parempia järjestöjä.

Se, mitä usein sanotaan Ranskan ja Italian työläisten kansallisluonteen ilmaukseksi, itse asiassa ei ole muuta kuin ilmaus eräästä sikäläisen työväenliikkeen heikkoudesta: tehokkaitten järjestöjen puutteesta. Totta on, että Ranskan ja Italian syndikalistit vetoavat tuohon »kansallisluonteeseensa» salatakseen heikkoutensa. »Meillä tosin ei ole järjestöjä, mutta meillä sen sijaan on kiivas henki», sanovat he. Stuttgartin kansainvälisessä kokouksessa vuonna 1907 Saksan ammattijärjestön yleissihteeri, Karl Legien, säälimättä loukkasi tätä turhamaisuutta sanoen: »Työnantajan kanssa taistelemisen onnistuminen ei riipu kiivaasta mielenlaadusta. Niin pian kuin ranskalaisilla on todellinen taloudellinen järjestö, he lakkaavat sokeasti keskustelemasta yleislakosta, välittömästä toiminnasta ja sabotagesta».

Marxin vanha ystävä, Sweitsin vanha taisteluveteraani Greulich, viittasi samaan tosiasiaan, nim. siihen, että välitön toiminta yleensä ja eritoten yleislakkoagitationi ovat lapsikauden heikkouden oireita. Hän lausui:

»Kun uniot ovat saavuttaneet varman maaperän jalkojensa alle ja jossain määrässä vakiintuneet, työläiset alkavat pitää yleislakkoa utopiana.

»Yleislakko on huonosti järjestyneitten työläisten lapsellinen unelma. Englannin työläiset elivät tämän unelman vallassa vuodesta 1830 vuoteen 1840 asti ja he ovat huomattavasti yrittäneet toteuttaa tätä unelmaansa, tehneet yrityksiä, joiden rinnalla tämänpäivän 'yleislakot' ovat vain lasten leikkiä. He valtasivat kokonaisia teollisuuskeskuksia ja pysäyttivät työn kaikissa tehtaissa ja kaivoksissa. Heiltä ei puuttunut vallankumouksellista tarmoa: missä ikänään heitä vastustettiin, siellä he sytyttivät tehtaita palamaan ja he taistelivat tehokkaasti poliisia ja sotaväkeä vastaan. Jos yleislakko todellakin olisi ratkaiseva tekijä luokkataistelussa, niin Englannilla ei olisi riittävästi sotavoimaa hallitakseen asemata.»

Täällä Amerikassa I. W. W:n edustama syndikalismi menestyy parhaiten sen työläistemme osan keskuudessa, jolla ei vielä ole valtiollista äänioikeutta ja joka saapuu tänne sellaisista Europan maista, missä työväenliike on heikko. Näiden ainesten käsitys vallankumouksellisen toiminnan laadusta on alkeellinen ja kehittymätön. Syndikalismin amerikalaiset kannattajat ovat enimmäkseen ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia tahi sweitsiläisiä, kukin heistä arvostellen olosuhteita oman maansa olojen mukaan.

Syndikalistinen liike on utopistinen; sen päämäärät ja menettelytavat eivät ole johdettuja nykyajan teollisuus- ja valtiollisen elämän todellisuuksista, vaan ne ovat rakennetut tietoperäisten »ihanteitten» perusteelle. Syndikalismi voikin saavuttaa enemmän voimaa maissa sellaisissa kuin Ranska, Italia ja Espanja, joissa teollisuuden kehitys on sata vuotta takapajulla kuin olisi mahdollista Saksassa, Englannissa ja Amerikassa. Mutta niin pian kun teollisuuden kehitys sellaisissa maissa kuin Ranska, Italia ja Espanja pääsee samalle kannalle kuin Saksassa vuoden 1871 jälkeen, niin kaikissa näissä maissa tulee työväenliike kehittämään parempia ja vakavampia järjestymismuotoja, jotka eivät enää perustu »kiihkeään luonteeseen», vaan voimaan ja järjestykseen sekä taloudellisiin voimakeinoihin. Uudenaikaisen köyhälistöliikkeen historian antamien kokemuksien perusteella minusta näyttää, että syndikalismi on vaarallinen työväenliikkeelle ei sen vuoksi, että sillä olisi mahdollisuus päästä työväenjärjestöjen vallitsevaksi muodoksi sellaisissa maissa, missä työläisten luokkatietoisuus on kehittynein ja järjestöt pisimmälle edistyneet, vaan sen vuoksi, että se luultavasti vaikuttaa köyhälistön taistelurintaman hajoittamiseksi ja työväenluokan heikentämiseksi taistelussa vapauden puolesta.

Jos syndikalismi saavuttaisikin päämääränsä, niin sen voitto ei tulisi toteuttamaan sosialismin tarkotusperiä. Teollisuuslaitoksien omistuksen ja kontrollin siirtyminen niiden työläisten käsiin, jotka työskentelevät kullakin teollisuusalalla, ei ole sama asia kuin teollisuuden yhteiskunnallistuttaminen, sen omistaminen ja kontrolli yhteiskunnan kansanvaltaisesti järjestyneen toiminnan kautta. Ajattelimmepa syndikalistien tavottelemaa järjestystä joko sellaiseksi, että yksi valtava unio keskitetyn keskusjohtonsa kautta omistaa ja kontrolleeraa teollisuuden tahi että tämä omistus ja kontrolli kullakin eri paikkakunnaalla on paikkakunnan järjestön käsissä, niin on vaikeata ymmärtää muuta, kuin että siinä meillä olisi jonkinlaista teollisuusyksinvaltaa, jonka määräävissä asemissa oleva työväenjoukko kehittyisi etuoikeutetuksi luokaksi. Eiköhän kaikessa, tahi miltei kaikessa tuotannossa ole vissejä yhteiskunnallisia etuja valvottavana, joita pelkästään teollisuudessa palvelevat työläiset sellisinaan eivät voisi riittävässä määrässä valvoa? Työläiset, jotka palvelevat kulkulaitoksissa, eivät ole oikeutettuja vaatimaan itselleen yksinoikeutta kulkuvälineitten kontrolleeraamiseen. Yhteiskunnan kaikilla kansalaisilla on tässä suhteessa etuja valvottavana, jotka eivät voi tulla turvatuksi muulla tavoin, kuin että yhteiskunta kokonaisuudessaan ottaa osaa näitten laitosten hoitoon. Ei millään saivartelulla voi peittää sitä tosiasiaa, että syndikalismin nykyiset ihanteet paljon vähemmässä määrässä kuin sosialismin periaatteet ottavat huomioon yhä kasvamassa olevan yhteiskunnan kaikkien jäsenten keskinäisen riippuvaisuuden.

Mutta olettakaamme, että tämä pulma, — jolle syndikalistit eivät ole milloinkaan omistaneet sitä huomiota, minkä sen tärkeys vaatisi, — tyydyttävällä tavalla selviäisi; olettakaamme, että syndikalistit niin hoitaisivat teollisuutta, että kaikki ristiriidat vältettäisiin ja kaikkien oikeus tulisi valvotuksi; — kuitenkin jäisi äärettömän tärkeitä kysymyksiä selvitettäväksi, jotka eivät koskisi teollisuuslaitoksien hoitoa, vaan maailman eri osissa yhdessä asuvien kansalaisten muita tarpeita, — toisin sanoen, esiintyisi tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, joiden ratkaisemiseksi ei riittäisi pelkkä teollisuuslaitoksien hoitamisen kyky, joka olisi unioitten käytettävissä.

Sitäkin väitettä vastaan, että union luonteensa vuoksi olisi sopiva yhteiskunnallisen johdon ja hallinnon peruste, voidaan esittää useita vakavia kysymyksiä. Missä määrin unioitten toiminta kehittää edellytyksiä tällaisten tehtävien suorittamiseksi? Ollaksemme oikeudenmukaisia täytyy meidän päinvastoin väittää, että nykyisten unioitten luonne, se työ, minkä niiden täytyy suorittaa nykyisessä yhteiskunnassa, tekee ne kykenemättömiksi siihen tehtävään, minkä syndikalistit haluavat antaa niille. Union toiminta on arvostelevaa ja hyökkäävää laatua. Sen tehtäviin ei kuulu teollisuuden järjestäminen ja hoito. Se on tässä suhteessa aivan toisenluontoinen kuin osuustoiminnallinen yhdistys, joka todellakin huolehtii teollisuuden tehokkaasta järjestämisestä ja hoidosta. Jos kokemus ja käytännöllinen valmistuminen johonkin tehtävään merkitsee yhtään mitään, niin selvää on, että osuustoiminnallinen liike sittenkin paremmin kuin uniot soveltuu ottamaan teollisuuden järjestämisen ja hoidon käsiinsä.

Mutta älkäämme liian kovakouraisesti repostelko näitä syndikalistimin ratkaisemattomia kysymyksiä. On muistettava, että ei kannata ottaa liian vakavalta kannalta syndikalistien arveluita tulevan yhteissk. yksityiskohtaisesta järjestämisestä, — enempää kuin sosialistienkaan samallaisia kannunvalamisia. Kaikkiin tällaisiin ennustuksiin vaikuttaa suuressa määrässä kunkin ennustjan henkilökohtainen toivomus, jota yhteiskunnallisen vallankumouksen todelliset käytännölliset tekijät eivät tule ottamaan lukuun. Joskin syndikalismin periaatteet toteutuisivatkin siinä suhteessa, että tämän päivän uniot saisivat uuden tehtävän suorittaakseen ja kehittyisivät uuden yhteiskunnan yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestelmän perusteeksi, — ihanneyhteiskunnan perusosiksi — jota itse puolestani en pidä mahdollisena,^[75*] — niin on hyvin luultavaa, että tuon yhteiskunnan jäsenet ottaisivat yhteiskunnan yhteisten etujen suojelemiseksi käytäntöön yhteiskunnallisia varmuuslaitteita ja vallan rajoittamisen välineitä, joiden laatua me emme tällä kertaa voi aavistaakaan.

Minusta näyttää, että syndikalismi eräässä toisessakin suhteessa jää takapajulle sosialismista. Se päähuomio, minkä tämä liike antaa lakoille ja niiden saavutuksille vastapainoksi lainlaadinnan kautta voitettavissa oleville saavutuksille, johtaa liikettä jonkinlaiseen, niin sanoakseni, taloudelliseen opportunismiin. En erehtyne sanoessani, että I. W. W. tässä maassa on jo saanut kokea tätä ja on joutunut tällaisen taloudellisen opportunismin heikennettäväksi. Jokainen voitettu lakko, — vaikka »voitto» olisi vain muutaman sentin palkankorotus viikkoa kohti tahi mitätön työajan lyhennys, — julistetaan suurena »voittona» ja kiihottimena muitten samallaisten »voittojen» saavuttamiseksi muualla.

Liike käyttää näitä voittojansa jonkinlaisena voimansa ja kasvamisensa mittapuuna. Mutta näin tehdessään sen lopullinen päämäärä katoaa näkyvistä, tahi ainakin hämmenee. Aivan samalla tavalla kuin valtiollinen opportunismi, jota vastaan syndikalismi kiivaasti taistelee, johtaa vaalivoittojen ylistämiseen siinä määrin, että parlamentaarisen voiman valloittaminen ja pitäminen muodostuu niin tärkeäksi välittömäksi tehtäväksi, että se himmentää lopullisen päämäärän, toisin sanoen: keino muuttuu päämääräksi, — aivan samalla tavalla syndikalismia uhkaava taloudellinen opportunismi johtaa siihen, että liian suureksi arvioidaan tilapäisiä palkan korotuksia, siinä innostuksessa unohtaen taistelun alkuperäisen tarkoituksen, itse palkkajärjestelmän hävittämisen. Jos on totta se, että puolue, joka panee kaiken luottamuksensa reformilainsäädäntöön ja uhraa kaiken voimansa tällaisen lainsäädännön aikaansaamiseksi, muodostuu vain reformipuolueeksi, rappeutuu ja menettää vallankumouksellisen luonteensa, niin yhtä totta on, että liike, joka asettaa luottamuksensa vain taloudelliseen toimintaan ja uhraa voimansa välittömien voittojen saavuttamiseksi taloudellisen toiminnan kautta, joutuu sekin sellaiseen asemaan, että nuo välittömät pyrkimykset muodostuvat sen pääasialliseksi tehtäväksi ja vallankumouksellinen päämäärä katoaa sen näköpiiristä. Tähän kompastuskiveen ovat langenneet monet entisaikojen suuret kansanliikkeet. Rohkenen väittää, että jokainen voitettu lakko ajaa syndikalistit yhä enemmän ja enemmän vanhoillisimman ammattiunionismin tasolle.

Mikä on näin ollen oleva sosialismin suhde syndikalismiin? Tähän kysymykseen voimme parhaiten vastata vetoomalla suuren kansainvälisen sosialistiliikkeen periaatteisiin ja vertaamalla niitä syndikalistien periaatteelliseen kantaan. Ehkä ei ole koskaan annettu selvempää selostusta sosialistien kannasta tässä kysymyksessä, kuin on se lyhyt periaatteellinen julistus, jonka kansainvälinen sosialistikongressi Pariisissa vuonna 1901 miltei yksimielisesti hyväksyi. Siinä lausutaan seuraavasti:

»Uudenaikainen köyhälistö on kapitalistisen tuotantojärjestelmän välttämätön tulos. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä perustuu siihen, että sillä on riistettäviä ja se saa niitä taloudellista ja valtiollista itsenäisyyttä vailla olevien, orjuutettujen työläisten keskuudesta. Työväenluokan vapauttaminen on ristiriidassa ainoastaan sen luokan etujen kanssa, joka kannattaa kapitalistista tuotantojärjestelmää, (joka viimemainittu sitä paitsi oman oleellisen luonteensa vuoksi kehittyy tuotannon yhteiskunnallistuttamista kohti). Näin ollen työväenluokalla on vain yksi tie valittavana; sen tulee luokkana nousta kapitalistiluokkaa vastaan.

»Sosialidemokratia on ottanut tehtäväkseen köyhälistön järjestämien yhteiskunnalliseen sotaan kelvolliseksi armeijaksi ja tämän vuoksi sen tulee ennenkaikkea pitää huolta siitä, että työväenluokka tulee tietoiseksi luokkaeduistaan ja voimastaan. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi se käyttää kaikkia mahdollisia keinoja ja ajaa kaikkia mahdollisia uudistuksia. Erikoisesti kongressi suosittelee valtiolliseen elämään osaaottamista, yleisen äänioikeuden vaatimista, työväenluokan järjestämistä valtiollisiin, unionistisiin ja osuustoiminnallisiin järjestöihin, työläisten kirjallisuusseuroihin j. n. e.

»Kongressi kehottaa kaikkien maitten sosialisteja katsomaan, että nämä kaikki toimintamuodot, jotka samalla kertaa ovat luokkamme valistusvälineitä ja taisteluaseitamme, kaikkialla esiintyvät käsikädessä toistensa kanssa. Täten työväenluokan voima alituisesti tulee kasvamaan, kunnes se lopulta pystyy valloittamaan yläluokilta niiden valtiollisen ja taloudellisen vaikutusvallan ja yhteiskunnallistuttamaan tuotannon välineet.»

Tämä lausunto esittää meille sosialistisen menettelytavan niin sanoakseni neljä pääkohtaa, nim.:

1) Päämäärä, johon pyrimme, on tuotannon välineitten yhteiskunnallistuttaminen ja luokkaherruuden hävittäminen.

2) Kapitalistisen tuotantojärjestelmän oleellinen luonne pakottaa sitä tätä päämäärää kohti.

3) Kuitenkin, tämän päämäärän saavuttaminen voi tapahtua ainoastaan köyhälistön tietoisen taistelun seurauksena.

4) Köyhälistön taistelun tulee ulottua kolmelle alalle: valtiollisen, s. o. parlamentaristisen toiminnan, unionismin ja osuustoiminnan.

On ilmeistä, että sosialistista liikettä ei voi rajottaa pelkästään valtiolliselle alalle. Joskus on ilmaantunut taipumuksia suositella pelkästään valtiollista toimintaa ja väheksyä sekä unionismin että osuustoiminnan merkitystä, mutta tällaisia käsityksiä ei enää tavata juuri missään. Unionismin ja osuustoiminnallisen liikkeen suuri edistyminen tärkeimmissä teollisuusmaissa on selvästi todistanut, että nämä toimintamuodot eivät heikennä tahi rajoita valtiollista taistelua, vaan päinvastoin suuresti vahvistavat sitä. Nämä kolme toimintamuotoa mainiosti täydentävät toinen toistaan ja sosialistinen liike menestyy parhaiten sellaisissa maissa, missä annetaan riittävästi huomiota niille kaikille.

Mutta joskaan sosialistinen liike ei ole pelkästään valtiollista ja parlamentaarista liikettä, se luonnostaan on valtiollista liikettä. Kaikkialla on sosialistipuolueitten tunnustettuna menettelytapana edistää osaaottamista valtiolliseen ja parlamentaariseen toimintaan, selittämällä sitä työväenluokan ensimmäisenä tarpeena ja velvollisuutena.

Tämä käsityskanta tunnustettiin oikeaksi Zürichissä vuonna 1893 pidetyssä kansainvälisessä kongressissa. Siellä hyväksyttiin päätöslauselma, jonka mukaan »valtiolliseen ja parlamentaariseen toimintaan osaaottaminen» pantiin kansainvälisiin kongresseihin osaaottajain vaalikelpoisuusehdoksi, jota ehtoa pidettiin yhtä tärkeänä kuin sitäkin, että kansainväliseen järjestöön kuuluvien tulee kannattaa »yhteiskunnallista omistusta ja yhteiskunnallistettua tuotantoa.» Kongressi päätti, että ainoastaan sellaisten puolueitten edustajat ovat oikeutetut ottamaan osaa kongresseihin, jotka täyttävät seuraavat ehdot:

»1) Sellaisten järjestöjen edustajat, jotka pyrkivät asettamaan yksityisomistusoikeuteen ja yksityistuotantoon perustuvan kapitalistisen järjestelmän tilalle yhteiskunnallisen omistusoikeuden ja yhteiskunnallistetun tuotannon ja jotka pitävät lainlaadinnalliseen toimintaan osaaottamista ja parlamentaarista toimintaa välttämättömänä tämän päämäärän saavuttamiseksi.

»2) Kaikki taloudelliset järjestöt, jotka, vaikka itse eivät otakaan osaa valtiolliseen taisteluun, kuitenkin tunnustavat tämän taistelun välttämättömyyden. Anarkistit ovat täten estetyt edustuksesta.»

Lontoon kongressissa vuonna 1896 tehtiin kovia yrityksiä edellämainitun päätöksen peruuttamiseksi ja anarkistien tunnustamiseksi kongressin jäseniksi.

Paljon puhuttiin Zürichissa hyväksytyn kannan »suvaitsemattomuudesta». Mutta anarkisteille ei kuitenkaan myönnetty edustusoikeutta ja siitä ajasta asti on pidetty tätä kysymystä ratkaistuna. Tänäpäivänä on tuskin ainoakaan ääni noussut vaatimaan luopumista Zürichin ja Lontoon kongresseissa hyväksytystä kannasta. Tänäpäivänä ei kukaan antaisi sanottavaa huomiota vaatimukselle, että anarkisteille olisi annettava edustusoikeus sosialistikongressissa. Ja luonnollista on, että se, mikä pitää paikkansa kansainvälisissä kongresseissa, myös on pätevä kunkin maan sosialistiliikkeessä: anarkististen mielipiteitten kannattaminen ja valtiollisen toiminnan vastustaminen tämän sanan parlamentaarisessa merkityksessä estää tällaisia mielipiteitä omaavan henkilön olemasta yhdenkään maan sosialistipuolueen jäsenenä.

Meidän suhteemme anarkisteihin on ehdottomasti leppymättömän vihollisen ja vastustava. Sosialististen periaatteittemme perustuksena on, että köyhälistön, voidakseen vapautua orjuudestaan, tulee ottaa osaa lainlaadinnalliseen ja parlamentaariseen toimintaan. Anarkistit haluavat ainoastaan hävittää valtiovallan, jota vastoin sosialistit pyrkivät valloittamaan tämän vallan ja käyttämään sitä hyväkseen.

Asian luonnetta ei muuta se, että anarkismin luonteenomaisista menettelytavoista poistetaan anarkismin nimilippu ja annetaan niille uusi nimi. Valtiollisen toiminnan vastustaminen pysyy sosialismivastaisena menettelytapana huolimatta siitä, kutsutaanko sitä anarkismiksi tahi syndikalismiksi. »Välittömään toimintaan» yksinomainen luottaminen on meidän mielestämme yhtä vahingollista, edustipa sitä Malatesta tahi John Most anarkismin nimessä, Labriola tahi Lagardelle syndikalismin nimessä eli Haywood tahi Trautman Industrial Workers of the World-liiton nimessä. Sisältipä syndikalismi mitä anarkismille vieraita filosofisia opinkappaleita tahansa» — yksi asia on aivan selvä: sen käytännölliset menettelytavat ovat puhtaasti anarkistisia ja sosialismille vastaisia.

Sosialistipuolueen olemassaolo on uhattu sen kautta, että puolueen riveissä on sille vihamielisiä aineksia, joiden propaganda »välittömän toiminnan» puolesta ja lainlaadinnallista sekä parlamentaarista toimintaa vastaan on puolueelle vaarallisempi kuin yksikään puolueen ulkopuolella oleva sitä vastaan taisteleva voima. Wilhelm Liebknecht, varottaessaan sosialisteja tekemästä kompromissejä, joiden tarkoituksena on äänien kalastaminen, on lausunut sanoja, jotka minusta näyttävät yhtä hyvin kelpaavan varoittaakseen meitä ryhtymästä kompromisseihin anarkististen hajoitussankarien kanssa väärinkäsitetyn »suvaitsevaisuuden» ja nimellisen »yksimielisyyden» hyväksi.

»Vihollisen, joka tulee vastaamme avoimella naamalla, me otamme vastaan hymysyin; meille on helppo asia nujertaa hänet. Poliisipolitikoitsijain typerä eläimellinen väkivalta, sosialismivastaisten lakien julmuus, vankeusrangaistukset, — ne herättävät meissä ainoastaan halveksumisen tunteita. Mutta sitä vihollista, joka ojentaa meille kättä, tarjoten meille yhteistoimintaa, joka tulee joukkoomme teeskennellen olevansa ystävämme ja veljemme, — sitä vihollisia tulee meidän pelätä.

»Meidän linnoituksemme kestävät ankarimmankin hyökkäyksen, — sitä ei voi valloittaa meiltä äkkirynnäköllä eikä piirityksellä, — se antautuu vasta silloin kun me itse avuamme portit viholliselle ja otamme hänet toverina riveihimme».

Olen siis sitä mieltä, että sosialistiselle liikkeelle on yhtä vaarallista sovitella syndikalismin naamarin alla esiintyvien anarkistien kanssa kuin tehdä konikauppoja kapitalististen puolueitten kanssa. Kummassakin tapauksessa me myymme esikoisoikeutemme mitättömästä rokka-annoksesta. Meidän velvollisuutemme — eikä ainoastaan oikeutemme — on, että me sosialisteina vaadimme ehdottoman valtiollisen toiminnan hyväksymisen sosialistipuolueen jäsenkelpoisuusehtona, niin vastenmielinen kuin tällainen vaatimus joskus lieneekin. Me emme myöskään voi hyväksyä kaksimielisiä fraaseja, emme voi sallia henkilöitten kuulua järjestöömme vaan sen vuoksi, että he julistavat kannattavansa »politillista toimintaa», silloin kun me tiedämme, että he »politillisella toiminnalla» tarkoittavat jotakin aivan toista kuin mitä me sillä tarkoitamme. Meidän syndikalistiset ystävämme puhuessaan kannattamastaan »politillisesta toiminnasta» tarkoittavat sillä usein yksinomaan valtiovallan lamauttamista yleislakon tahi kapinan kautta. Me taasen tarkoitamme, ja niin puolueemme peruslaki määrittelee kantaamme, valtiollisella toiminnalla »osaanottoa virkailijavaaleihin ja käytännöllistä lainlaadinnallista sekä hallinnollista toimintaa sosialistipuolueen ohjelman periaatteitten mukaisesti.» Ainoastaan ne, jotka lojaalisesti ja peittelemättä kannattavat näin määriteltyä valtiollista toimintaa, ovat oikeutetut liittymään sosialistipuolueen riveihin.

On kuitenkin mieletöntä otaksua, että pelkästään syndikalistien eroittaminen puolueesta selvittää koko pulman. Se on välttämätön askel kysymyksen ratkaisemista kohti, mutta se on vain yksi askel. Vielä välttämättömämpää on poistaa ne syyt, jotka aiheuttavat syndikalismia synnyttävän epäluottamuksen politilliseen toimintaan. Se, mikä enemmän kuin mikään muu edistää syndikalististen virtausten kehittymistä sosialistiliikkeessä, on sellaisen politillisen opportunismin olemassaolo, joka, kiihkeästi tavotellen välittömiä reformeja ja vaalivoittoja, kadottaa näkyvistään vallankumouksellisen päämäärän, ja sen mukana menettää vallankumouksellisen henkensä.

Meidän tulee olla innostuneita ja uskollisia vallankumouksellisen päämäärämme tavottelijoita ja samalla kertaa tulee meidän tehokkaasti taistella tämän päiväisessä taistelussa välittömien saavutusten voittamiseksi. Siinä on ihanne, jonka valtiollista toimintaa edustavan sosialistin tulee asettaa eteensä ja pyrkiä saavuttamaan. Liian usein tapahtuu, kuten esim. Englannin Labor Party'lle on tapahtunut, että politillinen opportunismi johtaa pelkästään reformipolitiikkaan. Ehkä sittenkin paras keino syndikalismin vastustamiseksi on se, että valtiolliseen sosialistiseen liikkeeseen puhalletaan enemmän innostusta ja uskallusta. Parempi on pieni mutta taistelukykyinen ja rohkea parlamentaarinen ryhmä, kuin suuri edustajajoukko, joka etupäässä yrittää säilyttää maineensa selväjärkisenä, käytännöllisenä ja kaikin puolin kunnioitettavana. Jos syndikalistinen agitationi johtaa siihen, että se synnyttää maailman sosialistiliikkeessä enemmän uskallusta, ilman hävittämättä sitä kärsivällisyyttä ja käytännöllistä toimintakykyä, jota tarvitaan tänä päivänä tarvittavien reformien saavuttamiseksi, niin se tulee paljon vähentämään sitä vahinkoa, minkä se on tuottanut sosialistiliikkeelle.

Takaisin sisällysluetteloon

Liite I.

I. W. W. Liiton periaatteellinen ohjelma.

Työväen luokalla ja työnantajain luokalla ei ole mitään yhteistä. Mitään rauhaa ei voi olla niin kauan kuin nälkää ja puutetta on olemassa miljoonilla työläisillä, ja niillä harvoilla, jotka muodostavat työnantajain luokan, on kaikki elämän hyvyydet.

Näiden kahden luokan välillä taistelun täytyy jatkua niin kauan, kunnes maailman työläiset järjestyvät luokkana, ottavat haltuunsa maan ja tuotantokoneiston ja poistavat palkkajärjestelmän.

Me huomaamme, että teollisuuksien johdon keskittyminen yhä harvempiin ja harvempiin käsiin, tekee ammattiyhdistykset kykenemättömiksi ahdistamaan työnantajain luokan alati kasvavaa valtaa. Ammattiyhdistykset pitävät yllä sellaista asiaintilaa, mikä sallii yhden työläisjoukon vlekottelun toista työläisjoukkoa vastaan samalla teollisuusalalla, siten auttaen tuhoamaan toisiaan palkkataisteluissa. Tämän lisäksi ammattiyhdistykset auttavat työnantajain luokkaa johtamaan työläisiä siihen harhaluuloon, että työväenluokalla ja työnantajain luokalla on yhteisiä etuja.

Tämä surkuteltava olotila voidaan muuttaa ja työväenluokan edut säilyttää ainoastaan siten muodostetun järjestön avulla, että kaikki työläiset yhdellä teollisuusalalla, tai kalkilla aloilla. Jos välttämätöntä, lakkaavat työstä milloin lakko tai syönsulku on julistettu jossakin järjestön osassa, siten tehden loukkauksen yhtä vastaan loukkaukseksi kalkkia vastaan.

Vanhan mielilauseen »Kunnollinen päiväpalkka kunnollisesta päivätyöstä» asemasta meidän on kirjotettava sotalippuumme vallankumouksellinen tunnussana: »Palkkaajärjestelmän poistaminen.»

Työväenluokan historiallinen tehtävä on kapitalismin kukistaminen. Tuotannon armeija on järjestettävä et ainoastaan jokapäiväistä taistelua varten kapitalisteja vastaan, vaan myöskin jatkamaan tuotantoa sitten kun kapitalismi on voitettu, järjestymällä teolliauuksittain me muodostamme uutta yhteiskuntarakennetta vanhan kuoren sisällä.

Tietäen siis, että tällainen järjestö on ehdottoman tarpeellinen työväenluokan vapautukselle palkkaorjuudesta, me liitymme yhteen perustuslakimme mukaisesti.

Takaisin sisällysluetteloon

Liite II.

Toimituskirjotus painettu sosialistisessa sanomalehdessä »Social Justice» Pittsburgissa. Pa., jouluk. 14, 1912

Nouskaa orjat ja harjottakaa sabotagea.

Teidän tovereltanne on asetettu mustalle listalle oikealla ja vasemmalla ja teidän täytyy taistella.

Herätkää, te teräsmyllyjen orjat! Sillä orjia te olette, ellette te nyt kapinoi. Katsokaa niitä suunnattomia voittoja, joita te olette luoneet Teräskorporationllle. Lukekaa Schwabin selostus tuotantokustannuksista ja tuotteiden myyntihinnoista, tuotteiden, jotka ovat teidän hikeänne ja vertanne ja teidän työläistoverienne elämää. Tietäkää, että te — työväen luokka — olette luoneet tämän rikkauden. Lukekaa William Lenknerin kohtalosta ja muistakaa, että kolme rautatietyöläistä erotettiin työstä sen takia, että he uskalsivat levittää anomusta paremmista työoloista ja kysykää itseltänne, oletteko te todella ihmisiä. Jos te ette liity yleislakkoon ja jos ette te, siksi kunnes yleislakko tulee, harjota sabotagea tätä hirviötä kohtaan, joka imee työväenluokan verta. Turmelkaa heidän tuotteensa, kuten rautatietyöläiset tekivät sinä yönä kun he ryhtyivät lakkoon ja jättivät kuuman metallin jäähtymään ilman vetämättä sitä. Olkaa ihmisiä, eikä orjia! Taloudellinen voima on teidän käsissänne. Te olette työssä. Te voitte olla työssä ja vetää palkkanne ja silti riistää työnantajalta kaiken voiton. Jos te sallitte terästrustin erotella työstä teidän työläistovereitanne ilman minkäänlaista vastarintaa, niin te itse voitte olla seuraava, mutta jos te vastaatte samalla mitalla, niin he kunnioittavat teitä kuten he nyt kunnioittavat ennemmin halveksimiaan »ulkomaalaisia» Lawrencessa.

Sosialisteille.

Aika on tullut toimia. Joitain viikkoja sitten erotettiin sosialisti työstä eräässä suuressa tehdaslaitoksessa tässä maassa, jossa hän oli työskennellyt kymmenen vuotta. Hän erotettiin sen takia, että hänet valittiin kouluneuvostoon. Nyt on erotettu Wm. Lenkner ja muutamia toisia tovereita Homesteadissa sen takia, että he marssivat katukulkueessa Homesteadissa. Ilmeisesti Pittsburgin kapitalistien aikomuksena on uhrata sosialistit, jos he vaan välinpitämättömyydessään sallivat sen tapahtua. Me olemme tavallisesti ottaneet osaa ainoastaan poliittisiin harrastuksiin, mutta nyt kun vaalit ovat ohi, on heillä ilmeisesti aikomus ryhtyä vainoamaan meitä. Seuraaviin vaaleihin mennessä meillä on ainoastaan taloudellinen voima. Käyttäkäämme sitä itsepuolustukseksemme. Me olemme pakotetut tähän taisteluun. He aikovat viedä leivän meidän lastemme suusta ja tehdä meistä matelevia, ryömiviä orjia. Nouskaamme meidän voimassamme ja käyttäkäämme sitä asetta, jota he eniten pelkäävät, joka saattoi villaparoonit kauhun valtaan. Käyttäkäämme sabotagea tehtaissa, järjestykäämme industrialisiin unioihin, valmistautukaamme yleislakkoon, pankaamme voimaan kahdeksan tunnin työpäivä, kolmen dollarin alin päiväpalkka ja ottakaamme säästömme pankeista, missä vaan suinkin voimme aiheuttaa häiriötä työnantajille.

Alkakaamme opettaa sabotagea avoimesti työläisille. Puhukaamme siitä kaikkialla ja niin pian kuin Pittsburgin kapitalistit huomaavat, että me tarkotamme totta ja että me aiomme käyttää sitä, tulee heidän harjottamalleen vainoamiselle ja mustalle listalle pikainen loppu.

Olosuhteet ovat kypsät yleislakkoa varten. Wall Street Journalissa kirjotetaan, että Pittsburgin terästehtaissa tarvitaan 10.000–15.000 työläistä. Sama sanomalehti myöntää, että »työn tehoisuus» täällä on äskettäin vähentynyt 20 prosentilla. Tämä ja yhtämittainen teräksen hinnan alentuminen osakemarkkinoilla sen jälkeen kuin lentolehtistä yleisen myötätuntoisuuslakon alkamisesta on levitetty, osottaa, että Wall-kadun huijarit käsittävät, että nyt on pahin aika, heidän näkökannaltaan, työläisille ryhtyä lakkoon. Työläiset voisivat nyt kovimmin iskeä osakkeitten arvoon. Käsittäkööt he tämän ja toimikoot sen mukaisesti.

Siis taisteluun kuolemaan asti! Sabotage! Yleislakko! Kahdeksan tunnin työpäivä! Alin palkkataksa! Yksi suuri unio!

Takaisin sisällysluetteloon

Liite III.

Jenan kokouksen päätös yleislakosta

Siihen nähden, että hallitseva luokka ja viranomaiset kaikin keinoin koettavat estää työväenluokkaa laillisella tavalla vaikuttamasta yhteiskunnan valtiollisten asioitten hoitoon, tahi — jos työläiset jo ovat saavuttaneet jonkun verran sellaista vaikutusvaltaa parlamentissa olevien edustajainsa kautta, — koettavat riistää tämän vaikutusvallan työläisiltä siten tehdäkseen työväenluokan valtiollisesti ja taloudellisesti voimattomaksi, tämä kongressi katsoo oikeaksi julistaa, että koko työväenluokan velvollisuus on kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla vastustaa hyökkäyksiä ihmis- ja kansalaisoikeuksiansa vastaan ja lakkaamatta vaatia täydellistä oikeuksien yhtäläistyttämistä.

Erityisesti on kokemus osoittanut, että hallitsevat puolueet, nekin, jotka edustavat porvariston äärimmäistä vasemmistoa, vastustavat yleistä, yhtäläistä, välitöntä ja salaista äänioikeutta; että ne ainoastaan vastenmielisesti sietävät sen, mutta heti kun ne katsovat sen vahingoittavan niiden yliherruutta, ne koettavat hävittää sen tahi supistaa sen ulottuvaisuutta. Tästä johtuu, että ne vastustavat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden myöntämistä eri valtioliiton osille, kuten esim. Preussille y. m. ja vihaten työväenluokan parlamentissa omaamaa vähäistä vaikutusvaltaa ne koettvat huonontaa nykyään voimassaolevia, muutenkin takaperoisia vaalilakeja.

Täten on vallanhimoinen ja pelkurimainen porvaristo yhdessä ahdasmielisen alemman keskiluokan kanssa erinäisten porvaripuolueitten edustamana riistänyt kansalta ääniä Saksenissa ja Hamburgin sekä Lubeckin niin sanotuissa tasavalloissa; se on huonontanut vaalilakeja erinäisissä valtioliiton osissa, (Saksissa, Sachsen-Meiningen'issä) ja kaupungeissa (Kiel'issä, Dresden'issä, Chemnitz'issä).

Mutta siihen nähden, että yleinen, yhtäläinen, välitön ja salainen äänioikeus on luonnollinen peruste yhteiskunnan terveelle valtiolliselle kehitykselle, aivan samalla tavalla kuin täydellinen järjestymisoikeus on välttämätön työväenluokan taloudelliselle varastumiselle; siihen nähden, että työväenluokka, yhä kasvavan lukumääränsä, älykkäisyytensä ja koko kansan taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän hyväksi suorittamansa työn kuin myöskin niiden aineellisten ja ruumiillisten uhrauksien kautta, jotka sen täytyy tehdä sotalaitoksessa puolustaessaan maata, on nykyisen yhteiskunnan tärkein aines, — tämän luokan täytyy vaatia yleisen yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden ei ainoastaan säilyttämistä vaan myöskin laajentamista sillä tavalla kuin sosialidemokraatinen ohjelma edellyttää ja sen täytyy vaatia täydellista yhdistymisoikeutta.

Kaiken tämän vuoksi kongressi selittää, että jos vallitsevan luokan taholta hyökätään yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden sekä yhdistymisvapauden kimppuun, niin on koko työväenluokan velvollisuus tehokkaasti käyttää hyväkseen kaikkia sopiviksi katsottuja puolustusaseita.

Yhtenä tehokkaimpana keinona sellaisen työväenluokkaa vastaan suunnitellun rikoksen torjumiseksi tahi vapautumista varten välttämättömästi tarvittavan oikeuden valloittamiseksi kongressi näihin erikoistapauksiin nähden suosittelee »mahdollisimman yleistä kieltäytymistä suorittamasta työtä».

Mutta tehdäksemme tämän aseen niin tehokkaaksi kuin suinkin mahdollista ja tehdäksemme sen käyttämisen mahdolliseksi, on ehdottoman välttämätöntä mitä suurimmassa määrässä kehittää työväen luokan valtiollisia ja taloudellisia järjestöjä ja työväen sanomalehtien sekä agitationin ja kirjallisuuden kautta lakkaamatta valistaa ja kasvattaa joukkoja.

Tällaisen agltationin tulee painostaa työväenluokan valtiollisten oikeuksien välttämättömyyden, erittäinkin yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden sekä kokoontumisvapauden; ja tässä agitatsionityössä tulee erikoisesti osoittaa valtiovallan ja yhteiskunnan luokkaluonnetta sekä sitä, kuinka hallitseva luokka ja viranomaiset, omaavansa valtiollisen vallan nojalla, joka päivä väärinkäyttävät sitä työväenluokkaa vastaan.

Jokaisen puolueen jäsenen tulee liittyä unioon, jos sellainen löytyy hänen työalallansa ja hänen tulee kannattaa unioitten tarkoitusperiä ja tehtäviä. Mutta jokainen luokkatietoinen jäsen uniossa on myös velvollinen kuulumaan luokkansa valtiolliseen järjestöön, sosialidemokratiseen puolueeseen, sekä edistämään sosialistisen kirjallisuuden levittämistä.

Takaisin sisällysluetteloon

Liite IV.

August Bebel yleislakosta

Otteita Mannheimin kongressissa pitämästään puheesta.

Vaikka minä Jenan kokouksessa innokkaasti suosittelin yleislakkoa viimeisenä taisteluaseenamme, ei yhtään käyttämääni sanaa voi tulkita sillä tavalla, että olisin tarkoittanut yleislakkoa toimeenpantavaksi ensi vuoden aikana. Juuri sen vuoksi, että me Saksassa, meidän valtiollisten olosuhteittemme luonteen vuoksi, pyrimme saavuttamaan joitakin tarkasti määrättyjä oikeuksia, joiden puolesta meidän pitäisi määrättynä hetkenä panna toimeen yleislakko, ja koska meidän etumme vaatii meidät pitämään huolta siitä, että me täysin hallitsisimme tällaisen toimeenpanemamme mielenosoituksen, niin me haluamme yhä enemmän valistusta ja agitationia, jotta määrättynä hetkenä järjestyneet joukkomme, sivuutettuaan järjestymättömät asioitten johdosta, siinä määrin pysyisivät kurinalaisina, että mitään erehdyksiä ei tapahtuisi. Puoluehallinnon ja kontrollikomitean nimessä, joiden mielipidettä asiasta on kysytty, saan tässä lausua mielipiteenämme, että yleislakko toiselta puolelta voi käydä tarpeelliseksi, mutta toiselta puolelta puolueemme ei anna kenenkään ajaa itseänsä yleislakkoon vastoin vakaumustaan. Minä pidän yleislakkoa viimeisenä hätäkeinona, puolueemme viimeisenä, ja, huomatkaa, verettömänä aseena, — aseena, jonka käyttämiseksi sillä tavalla kuin puolueen ja työväen etu vaatii me tarvitsemme kaikki voimamme, järjestäytymisemme ja itsehillitsemiskykymme. Se on uhkapeliä, johon me emme vielä voi ryhtyä järjestömme ollessa nykyisessä kunnossa. Luulen, että on väärin olla liian optimistinen tässä asiassa. Meidän täytyy kehittää toimintaamme kaikkiin suuntiin. Jenan kongressissa sytytetty innostus on jo yhden vuoden aikana tuottanut loistavia tuloksia. Mutta agitatlonin ja järjestämisen täytyy kehittyä vielä kauemmas, ja jos ne kehittyvät, niin on meidän katsottava, mitä me vielä voisimme tehdä.

Nyt on syntynyt kysymys: mikä on ammattijärjestöjen suhde yleislakkoon? Te kaikki tiedätte, että viime vuonna Jenan kongressissa usein mainittiin Kölnin ammattijärjestöjen kongressipäätöksiä ja lausuttiin se käsitys, että nämä päätökset ovat ristiriidassa Jenan kongressin päätöksien kanssa. En halua tässä pitkälti puhua mainitusta asiasta, mutta yhden seikan haluan tehdä selväksi ja ilolla sen teenkin, nim. että huolimatta niistä epäystävällisistä lausunnoista, jotka siellä kuultiin muutamilta puhujilta meidän puolueestamme, kongressi kokonaisuudessaan osoitti, että me kaikesta huolimatta olimme tulleet toisiamme paljon lähemmäksi, kuin mitä Jenan kongressissa ensin näytti olevan asian laita. Tässä suhteessa ei ole epäilykselle mitään tilaa. Olin erikoisesti iloinen lukiessani toveri Bomelburgln puhetta tuossa kokouksessa, jossa hän lausuu, että jos hallituksen taholta pantaisiin yhdistymisoikeus kysymyksenalaiseksi, joka on välttämätön kaikille työläisille, mutta eritoten ammattijärjestöille, niin unioitten ei pitäisi odottaa puolueemme antamaa signaalia, vaan niiden itsensä tulisi astua esiin ja panna yleislakko käytäntöön. Olen iloinen, että me tässä suhteessa olemme samaa mieltä. Huomasin myös erään toisen lausunnon kongressin pöytäkirjoissa. Eräs tunnettu yleislakon vastustaja lausui kokouksessa, että hänkin oli havainnut, »että ihmiset vähitellen alkoivat totuttaa itseään yleislakkoajatukeen.» Tämä kaikki osoittaa, että Kölnissä ja Jenassa sekä sen jälkeen puolueen sanomalehdistössä tapahtunut keskustelu on antanut usealle toverille aihetta tarkemmin ajatella kysymystä ja heidän ajattelemlsensa johtopäätökset ovat suuresti tolsellalset kuin heidän entiset mielipiteensä. Minusta näyttää aivan selvältä se, että meidän tulee voittaa uniot suurlakkoaatteen puolelle. — Olen tätä mieltä sen vuoksi, että yleislakko liman unioitten myötävaikutusta on mahdoton panna toimeen. Olen myös huomannut, että eräissä uniopiireissä ja myöskin tänä keväänä pidetyssä unioitten kongressissa on joittenkin sanomalehtiartikkelien ja puheitten johdosta lausuttu, että sosialidemokratisen puolueen jäsenet tahtovat seikkailla yleislakolla. Täytyy tunnustaa, että joillakin tovereistamme on liian kevytmielinen ajatus yleislakosta. He ajattelevat sitä mielenosoitukseksi, jota voidaan käyttää milloin hyvänsä. Tänä päivänä alotetaan toinen yleislakko, huomenna toinen ja ylihuomenna kolmas. Meidän on hyljättävä sellaiset käsitykset. Minä pyydän kongressia hylkäämään kaikki sentapaiset ehdotukset ja hyväksymään sen, minkä puoluehallinto on esittänyt. Vielä huomautan, että olemme käsitelleet siitä suurimman osan.

Vielä haluaisin lyhyesti vastustaa Mühlhausenin toverien esittämää päätösehdotusta. Tämä ehdotus viittaa vaaraan, joka syntyisi siltä, että Preussin hallitus nykyisen suuren Venäjän vapaustaistelun kuluessa haluaisi marssittaa preussilaisia sotajoukkoja Venäjälle tukehuttamaan vallankumouksen saksalaisten verellä. Toveri Maurenbrecher lausui samallaisen käsityksen eräässä artikkelissa. Siitä on myös ulkomailla paljon keskusteltu. Erinäisiltä Venäjän sosialistiryhmiltä on minulle tullut kyselyjä, onko totta, että Saksa astuu väliin ja millä tavalla Saksan sosialistit menettellsivät siinä tapauksessa. Oien vastannut: Saksan sekaantuminen on aivan mahdoton. Niin huonoa kuin ulkomaan asioitten hoito onkin meidän hallituksessamme, niin ei siltä toki voisi odottaa sellaista. Valtiokanslerl itse ensimäisessä sopivaisessa tilaisuudessa selitti valtiopäivillä, että huhuissa ei ole perää ja että Preussissä ei haluta sekaantumista Venäjän asioihin. Epäilemättä on Saksan keisarin ja porvariston sydän tsaarin puolella. On luonnollista, että noissa piireissä toivotaan Venäjän vallankumouksen tukahuttamista; mutta siltä on vielä pitkä matka Saksan sotajoukkojen marssittamiseen Venäjälle. On mainittu esimerkkinä vuoden 1792 tapahtumia. Mutta olihan vuoden 1792 Ranskan vallankumouksella koko Europa vihollisena. Siihen aikaan oli mahdollista aikaansaada Europan liittoutuminen vallankumouksen upottamiseksi vereen. Mutta kuitenkin tuo silloinen yritys epäonnistui.

Asema nyt on aivan toisellainen. Tänä päivänä ei ole olemassa mitään europalaista valtioliittoa valmiina tukemaan Venäjää. — Ja Saksa, kömpelön ulkomaapolitiikkansa vuoksi, seisoo muista eristettynä. Kaikkien puolueitten sanomalehdet Itävallassa voimakkaasti protesteerasivat sellaista sekaantumista vastaan. Venäjän sekaantuminen Venäjän asioihin^[4] merkitsisi yleiseuropalaisen sodan puhkeamisen. Ja Saksassa kyllä osataan varoa heittäytymästä sellaiseen vaaraan. Mitä tarkoittaa Mühlhausenin toverien päätöslause muuta kuin saman, minkä Nieuwehuis esitti Zürichin kongresissa, nim. että yleislakko pantaisiin toimeen sodan syttyessä. Aniharvat teistä, toverit, ovat kokeneet, mitä on suuri sota. Teillä ei ole aavistustakaan siitä asemasta, joka syttyi vuoden 1870 sodan alkaessa. Tosin olemme kasvaneet paljon voimakkaimmiksi sen jälkeen, mutta meidän vastustajamme ovat myös valmistuneet. Ja ennenkaikkea, sota-armeijoitten luonne on kokonaan muuttunut. Kuka uskoo, että hetkenä, jolloin voimakas kuohunta, sotakiihko, kiihottaa kansaa juuria myöten, jolloin suuren sodan ja sen hirvittävien seurausten näky kohtaa meitä, — kuka uskoo, että sellaisena hetkenä olisi mahdollista julistaa yleislakko. Tämä ajatus on ihan lapsellinen. Heti tällaisen sodan puhjetessa marssii Saksassa viisi miljoonaa miestä aseisiin, niiden joukossa satoja tuhansia sosialisteja. Koko kansakunta on sotatilassa. Sotaa seuraa ääretön kurjuus, yleinen työttömyys, nälänhätä, teollisuuden pysähtyminen, arvopaperien hinnan laskeminen, — onko mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin jokainen ajattelee vain itseään, voitaisiin panna toimeen yleislakko. Jos jotkut puolueemme johtomiehet olisivat niin mielettömät, että julistaisivat yleislakon sellaisena päivänä, niin sotalaki ja yleinen asestuminen pantaisiin heti käytäntöön yli koko Saksan ja oikeuden hoito siirtyisi siviilioikeuksista sotaoikeuksien käsiin. Olen usein kuullut puhuttavan, — ja luulen sen mahdolliseksikin, sillä hallituspiireissä uskotaan, että sosialistit ovat kyllin hulluja menetelläkseen näin, — olen kuullut puhuttavan, että hallituspiirien kilhkoisimmat ainekset ovat kauvan suunnitelleet valmistaa kaikille sosialistien toimihenkilöille samallalsen kohtalon, minkä he vuonna 1870 varaslvat puolueemme toimeenpanevalle komitealle. Erehdytte, jos otaksutte, että vastustajamme tällaisessa tapauksessa osoittavat armeliaisuutta. Ja pidän mahdottomana että sitä heiltä tällaisessa tapauksessa odotettaisiinkaan. Meillä ovat asiat toisin kuin muissa maissa. Saksa on aivan tolsellainen valtio kuin muut valtiot. Nämä sanat ehkä pidetään kehumisena, mutta ne ovat tosia, ja meidän on pidettävä tämä tosiasia mielessä ja meneteltävä sen mukaisesti. Hartaasti pyydän teitä hylkäämään Mühlhausenin päätösehdotuksen. Hyväksykää esittämämme ehdotus, sillä se osoittaa sen tien, jota myöten puolueemme voitokkaasti pääsee päämääränsä perille.

Takaisin sisällysluetteloon

Liite V.

Otteita väkivaltaa käsittelevästä kirjeestä.

Kirj. Karl Kautsky.

»Me emme saa unhottaa, että yksityisomistus riippuu ei ainoastaan hallitsevan luokan säätämistä laeista, vaan myöskin siitä siveellisestä voimasta, joka on tuhansien vuosien kehityksen tulos yhteiskunnassa ja joka ilmenee yhtä hyvin työtätekevässä köyhälistössä kuin maalaisväestössä ja keskiluokassa. Päinvastoin, kapitalistiluokka ei ole pitänyt yksityisomistusta niin pyhänä kuin palkkatyöläiset. Palkkatyöläiset halveksivat varasta. Kapitalistit kumartavat kunnioituksella hyvin onnistuneen suurvarkaan edessä.

»Yksilöllisen taistelun omaisuutta vastaan opettaminen merkitsee samaa kuin ohjata työväenliike joukkotoiminnasta yksilölliseen toimintaan; toisin sanoen, muuttaa heidän toimintansa tehokkaasta toiminnasta tehottomaan toimintaan. Ja tällainen toimintamuoto ei ole ainoastaan tehotonta, vaan se on ristiriidassa työväenluokan siveellisten ihanteiden kanssa; se taannuttaa heitä ja vahingoittaa vakavasti sosialistista agitatsionia, jos sillä tahdotaan tällaista toimintaa aikaan saada.

»Yksilöllinen taistelu omaisuutta vastaan vieroittaa meidät palkkatyöläisten joukoista ja vie meidät samaan joukkoon ryysyköyhälistön kanssa. Tämän luokan olotila ja taistelut ovat kokonaan toisenlaisia kuin palkkatyöväenluokan. Samoin kuin edelliset ovat tärkeitä yhteiskunnan hyvinvoinnille, samoin jälkimäiset, ryysyköyhälistö, ovat hyödyttömiä — niin, vieläpä vahingollisiakin, sillä he ovat pelkkiä loisia.

»Kummatkin käyvät taistelua vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan. Kummatkin ovat omaisuudettomia ja perinnöttömiä; kummankin täytyy taistella nykyistä yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Mutta työväenluokka taistelee avoimesti, joukkona. Sen aseina ovat yhteistunne ja taloudellinen tärkeys, sen päämääränä on muuttaa omistusoikeutta koskevat lait. Ryysyköyhälistö taistelee yksilöllisesti ja salaisesti. Sen aseina ovat valhe ja luottamuksen rikkominen. Sen tarkotusperänä ei ole omaisuutta koskevien lakien muuttaminen, vaan toisten omaisuuksien muuttaminen omakseen.

»Yhteistoiminta ryysyköyhälistön kanssa ja sen taistelutapojen hyväksyminen ei voi muuta kuin rappeuttaa ja hajottaa työväenliikettä. Tämä voi tapahtua sitäkin suuremmalla syyllä, koska proletaariset ainekset, jotka sellaisia menettelytapoja harjottavat, järjestelmällisesti joutuvat provokaattorien ja poliisiurkkijaln uhriksi.

»Hallitsevilla luokilla on täysi syy puolustaa yksilöllistä toimintaa väkivaltaa ja yksityisiä henkilöltä vastaan, koska ne tämän kautta voivat vahingoittaa työväenliikettä. Tässä tarkotuksessa ne paikkaavat urkkijoita ja kiihottajia, jotka seurustelevat yksilölliseen toimintaan taipuvaisten ainesten kanssa. Vielä koskaan ei hallitseva luokka ole käyttänyt provoseeraavia keinoja edistääkseen laillista, avonaista työväen järjestöä. Tällaista järjestöä meidän vihollisemme pelkäävät. Se voi tuhota heidän valtansa. Työläisten yksilöllistä toimintaa he eivät pelkää, sillä vaikkapa se voikin olla vahingollista hallitsevan luokan yksityisille jäsenille, sellainen toiminta kuitenkin lopullisesti lujittaa hallitsevaa luokkaa ja heikentää työväenluokkaa.»

Takaisin sisällysluetteloon

Liite VI.

Ranskan syndikalistien suhde parlamentaariseen toimintaan.

Confédération Générale du Travail'in kahdennessatoista vuosikokouksessa, joka pidettiin Havressa syyskuussa 1912, käytettiin paljon alkaa keskustelussa, mille kannalle järjestö asettuu valtiolliseen sosialismiin nähden sellaisena kuin sitä Ranskan sosialistipuolue edustaa. Näiden kummankin järjestön vaikutusvaltaiset jäsenet olivat jo kuukausimääriä tehneet työtä saadakseen nämä järjestöt lähempään yhteyteen toistensa kanssa ja useat ennustivat, että Confédération Générale du Travail julistaisi kannattavansa valtiollista toimintaa.

Kolmantena kongressin istuntopäivänä enemmän tai vähemmän kiivaitten väittelyjen perästä Confédération Générale du Travail hyväksyi täysin yksimielisesti ponnen, jossa määriteltiin sen suhde valtiolliseen toimintaan ja järjestöihin. Tuo ponsi kuuluu seuraavasti:

»Kongressi ryhtyessään tekemään päätöksiä, joiden tarkotus on edistää työväenluokan agitatsionia työpäivän lyhentämiseksi, käyttää taasen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen syndikalistisen toiminnan luonteen ja määritelläkseen syndikalismin periaatteet.

»Syndikalismi, työväenluokan kumouksellisena liikkeenä, kongressiin kokoontuneitten edustajainsa kautta, jotka yksin ovat oikeutetut puhumaan sen puolesta, uudelleen vahvistaa, että se on taas päättänyt säilyttää itsehallintonsa ja itsenäisyytensä, josta se on saanut voimansa menneisyydessä ja joka on takeena sen edistymiselle ja kehitykselle.

»Kongressi julistaa, että tänään, samoin kuin eilenkin, se on päättänyt pysyttäytyä erillään kysymyksistä, jotka ovat vieraita sen proletaariselle toiminnalle ja jotka voivat heikentää sen kalliisti voitettua yhtenäisyyttä ja heikentää syndikaatteihin, työpörsseihin ja ko-operatiivisiln liittoihin järjestyneitä työläisiä, joiden luonnollisena edustajana Confédération Générale du Travall on.

»Edelleen kongressi, huomioonottaen entiset ja nykyään käynnissä olevat taistelut, löytää niissä takeita toiminnalleen ja luottamusta tulevaisuuteen samoin kuin pohjan yhä tuleville uudistuksille.

»Tämän takia nykyisten olosuhteitten vallitessa se vahvistaa järjestyneen työväenluokan moraalisen perustan sellaisena kuin se esiintyy liiton Amiensin kongressissa (1906) antamassa julistuksessa, jossa sanotaan:

'Liiton kongressi Amiensissa vahvistaa C. G. T., perustuslain toisen pykälän, joka kuuluu:

'C. G. T. järjestää kaikkien poliittisten ryhmäin ulkopuolella kaikki luokkatietoiset työläiset tarkotuksella tehdä loppu palkkaorjuudesta.'

»Kongressi käsittää, että tämä julistus merkitsee luokkataistelun tunnustamista, jossa työläiset taloudellisella alalla taistelevat kaikkia sorron ja riiston, niin hyvin aineellisia kuin myöskin moraalisia muotoja vastaan, joilla kapitalistiluokka vastustaa työväenluokkaa.

»Kongressi seuraavilla näkökohdilla tuo esille tämän teoreettisen vahvistuksensa:

»Jokapäiväisissä taisteluissaan syndikalismi pyrkii yhdistämään työväenluokan pyrkimyksiä ja kohottamaan työväenluokan hyvinvointia toteuttamalla sellaisia välittömiä parannuksia kuten työpäivän lyhennyksiä, y. m.

»Mutta tämä toiminta edustaa vain yhtä osaa syndikalisten toiminnasta. Se raivaa tietä täydelliselle vapautumiselle, joka on saavutettavissa vain kapitalismin hävittämisen kautta. Taistelutapanaan syndikalismi suosittelee yleislakkoa ja se on sitä mieltä, että syndikaatti (unio), joka tänä päivänä on puolustusaseemme, tulevaisuudessa on oleva tuotantoa ja jakoa valvova ryhmä ja yhteiskunnallisen uudestaan järjestämisen peruste.

»Kongressi selittää, että tämä järjestön nykyinen ja tuleva tehtävä johtuu siltä yhteiskunnallisesta asemasta, joka riistää työväenluokkaa ja joka tekee kaikille työläisille, edustivatpa ne mitä valtiollisia tahi filosofisia mielipiteitä ja virtauksia hyvänsä, välttämättömäksi niin tärkeään järjestöön kuulumisen kuin on syndikaatti.

»Tämän vuoksi, mikäli asia koskee yksityisiä jäseniä, kongressi antaa jäsenilleen täyden vapauden järjestön ulkopuolella ottaa osaa sellaisiin taisteluihin, jotka ovat sopusoinnussa heidän filosofisten tahi valtiollisten mielipiteittensä kanssa, rajottuen vaatimaan heiltä vastapalveluksena ainoastaan sen, että he eivät toisi syndikaattien keskuuteen niitä harrastuksia, joita he edustavat järjestön ulkopuolella.

»Järjestöihin nähden kongressi selittää, että syndikalisten, voidakseen saavuttaa parhaat tulokset, täytyy edustaa taloudellista toimintaa suoranaisesti työnantajia vastaan, ilman että yhdistyneillä syndikalistisilla ryhmillä sellaisinaan olisi mitään tekemistä puolueitten ja lahkojen kanssa, jotka järjestömme ulkopuolella pyrkivät saavuttamaan yhteiskunnallisen uudestaan luomisen.

Takaisin sisällysluetteloon

Liite VII.

Syndikalistinen kirjallisuus

Suuri osa syndikalismin ja muiden samanluontoisten liikkeiden tarkotusperlä ja menettelytapoja selittävistä tärkeimmistä kirjotuksista on painettuna syndikalistien ja anarkistien aikakausjulkaisuissa. Ranskalaisista sanomalehdistä vallankumouksellisten syndikalisten julkaisema L'Action Directe niminen viikkolehti, Lagardellen kuukausijulkaisu Le Mouvement Socialiste, Confédération Générale du Travailin viikkolehti Voix du Peuple ja vapaamielinen ammattiunionistinen kuukausilehti Revue Syndicaliste, ovat tärkeimmät. Italialaisista sanomalehdistä minun tietääkseni on paras Leonen D'Aveniro Sociale, joka kiinteästi seuraa Le Mouvement Socialiste'a ei ainoastaan yleisessä politiikassa vaan myöskin käytännöllisissä kysymyksissä. Englantilaisista lehdistä Tom Mannin kuukausilehti The Syndicalist, joka perustettiin v. 1912, ja jonka menestyminen on ollut epävarmaa, on tärkein. Paljon asiaa käsitteleviä uutisia ja kirjotuksia on löydettävissä englantilaisista anarkistilehdistä Freedom'ista (viikkolehti). The Herald of Revolt'ista (kuukausilehti) ja Anarcist'lsta (viikkolehti). Amerikalaisia sanomalehdistä Spokanessa, Wash., ilmestyvä viikkolehti The Industrial Worker ja New Castlessa, Pa., ilmestyvä Solidarity ovat ehkä tärkeimmät. Kummatkin ovat I. W. W. liiton äänenkannattajia. Kaksi kertaa kuussa Lakebayssä, Wash., ilmestyvä Agitator on anarkosyndikalistinen lehti ja sisältää se usein tärkeää lukemista. Sosialistipuolueen päivälehti New York Call sisältää usein mielenkiintoisia klrjotuksia syndikalistien politiikasta ja periaatteista. Chicagossa ilmestyvä kuukausijulkaisu The International Socialist Review antaa melkoista huomiota I. W. W:lle ja kannattaa sitä sekä sosialistipuoluetta. Hajanaisen politiikkansa takia se ei ole erittäin tärkeä. Yksi Saksan syndikalistien tärkeimmistä äänenkannattajista on Die Einigkeit, joka ilmestyy Berliinissä.

2.

Suurin osa syndikalismia käsittelevästä kirjallisuudesta on lentokirjasten muodossa ja tärkeimpiä lentokirjasia on usein vaikea saada tuoreeltaan käsiinsä. Tärkeimpiä on melkein mahdoton saada muutoin kuin sattuman kautta.

Juuri tämän kirjan painoon mennessä saapuu tieto Andre Tridon'in The New Unionism nimisestä teoksesta (B. W. Huebsch, $1.00 kappale). Tämän sanotaan olevan laajan ja rakentavan selityksen syndikalismista ja sen menettelytavoista.

Alkaaksemme ranskalaisista lentokirjasista seuraavat ovat tärkeimpiä: Des deux Methodes du Syndicalisme (28 sivua), kirj. Paul Delassale, kustantanut 46 Monsleur-le-Prince, Pariisi; Le Syndicalisme dans l'Evolution Sociale (16). kirj. Jean Graves, kustantanut 4 Rue Broca, Paris, hinta 10 sentimeä; L'Action Syndicaliste (67) sivua), kirj. Victor Griffelhues, kustantanut Marcel Riviere, Paris, hinta 10 sentimeä; Le Quest le Syndicalisme (14 sivua), julalssut »Ryhmä Syndikalisteja» Lausannessa; Le Partie Socialiste et la Confédération du Travail (72 sivua), kirj. Jules Guesde, H. Lagardelle ja Eduard Vaillant, kustantanut Marcel Riviere, Pariisi, hinta 60 sentimeä; Le Syndicate et la Revolution (16 siv.), kirj. L. Niel, kustant. 140 Rue Mouffetard, Pariisi, hinta 10 sentimeä, agitatsioonipuhe ilman erikoista arvoa; Syndicalisme et Revolution (36 siv.), kirj. M. Pierrot, kustantanut 46 Monsieur-le-Prince, hinta 10 sentimeä; Les Bases du Syndtcalisme (24 sivua), kirj. Émile Pouget, kustant. 33 Rue de la Orange-aux-Belles, hinta 10 sentimeä; Le Sabotage (68 sivua), kirj. Émile Pouget, kustantanut Marcel Riviera, Pariisi, hinta 60 sentimeä; Le Syndicate (24 siv.), kirj. Émile Pouget, kustantanut 33 Rue de la Grange-aux-Belles, Pariisi, hinta 10 sentimeä; La Confédération Générale du Travail (64 sivua), kirj. Émile Pouget. kustantanut Marcel Riviere, Pariisi, hinta 60 sentimeä; L'Avenir Socialiste des Syndicats (31 sivua), kirj. George Sorel, kustantanut Librairie de l'Art Social, Pariisi, hinta 60 sentimeä, hyökkäys intellektualeja vastaan; La Decomposition du Marxisme (64 sivua), kirj. George Sorel, kustantanut Marcel Riviere, Pariisi, hinta 60 sentimeä; Syndicalisme et Socialisme (63 siv.). sarja Syndikalistien puheita, mielenkiintoisia, vaikkakin vähemmän tärkeitä, kustantanut Marcel Riviere, Pariisi, hinta 60 sentimeä; A. B. C. Syndicaliste, (93 sivua), kirj. George Sorel, tekijän kustannuksella 48 Rue du Rendez-Vous, Pariisi, hinta 10 sentimeä, selittää »välitöntä toimintaa».

Englantilaisista ja amerikalaisista ansaitsevat etupäässä huomiota anarkistien ja i. w. w.-liittolaisten julkaisemat lentokirjaset. Tärkeimpinä mainittakoon Peter Krapotkinin Expropriation (39 sivua); The Social General Strike, kirj. Arnold Roller, hinta 2 pensiä (kaikki kustant. 127 Ossulton katu, Lontoo, N. W.); Direct Action, (19 sivua), kirj. Voltairine de Cleyre, kustantanut »Mother Earth» yhtiö, 65 W. 28:sas katu, New York, hinta 6 senttiä; The Preamble of the Industrial Workers of the World, kirj. Daniel de Leon (48 sivua), kustantanut Labor News Company, New York, hinta 6 senttiä; Direct Action and Sabotage (39 sivua), kirj. William Trautman, painettu 342 Third ave., Pittsburg. Pa., hinta 10 senttiä; One Big Union (31 sivua), kirj. William Trautman, kustantanut Charles Kerr & Co., Chicago, 111., hinta 10 senttiä; General Strike (20 sivua), kirj. William D. Haywood, kustantanut Buccafori Defense Committee, of Indusrial Workers of the World; Industrial Unionism, kirj. William D. Haywood ja Frank Bohn. kustantanut Charles Kerr & Co.. Chicago, hinta 10 senttlä; Industrial Union Methods, kirj. W. E. Trautman. kustantanut I. W. W., New Castle. Pa., hinta 6 senttiä; The I. W. W.: Its History, Structure and Methods (23 sivua), kirjoittanut Vincent St. John, kustantanut I. W. W., New Castle. Pa., hinta 10 senttiä; Why A. F. of L. Cannot Become an Industrial Union, lentokirjanen, kirjoittanut Vincent St. John; Syndicalism (48 sivua), kirjoittanut Earl C. Ford ja Wm. Z. Foster, kustantanut William Z. Foster. 1000 S. Paulina Str., Chicago, Ill., hinta 10 senttiä; Industrial Unionism (21 sivua), kirj. Eugene V. Debs, kustantanut Charles Kerr & Co., Chicago, Ill., hinta 26 senttiä; Syndikalism vs. Socialism, kirj. James O'Neal, kustantanut National Rip Saw, St. Louis, Mo, hinta 10 senttiä, arvostelee terävästi syndikalismia sosialistiselta näkökannalta. Amerikassa on julalstu useita anarkistisia lentolehtisiä saksankielellä, joista tärkeimmät ovat: Arnold Rollerln Der Sozial General Strike (48 siv.), hinta 10 senttiä, saman kirjoittama Die Direkte Aktion (84 sivua), hinta 20 senttiä: Syndikalismus, kirj. Max Raginski (48 sivua), hinta 10 senttiä. Kaikki nämä on kustantanut Freiheit, Box 1719, New York City. Saksassa julaistuista saksankielisistä lentolehtisistä, jotka käsittelevät saksalaisia liikkeitä, on sangen tärkeä 32 sivuinen lentolehtinen nimeltä Was wollen die Lokalisten? Programm, Ziele und Wege der freien Vereinigung deutscher Gewerkschaften. Lentolehtisen, jonka tekijää ei mainita, on kustantanut Fritz Kater. Berlin O. 17 Stralauerplatz 18–19, hintaa ei ole mainittu. Ja selitetään siinä »lokalistlen» politiikkaa.

3.

Eri maissa ilmestyneistä suuremmista teoksista tässä mainittakoon vain tärkeimpiä, jotka ovat selväpiirteisimpiä ja joiden pohjalla agitatsionityötä on laajemmin harjotettu. Ranskalaisista teoksista ovat arvokkaimpia: Syndicalisme Revolutionnaire et Syndicalisme Reformiste (156 sivua), kirj. Felicien Challaye, kustantanut Felix Alcan, Pariisi, hinta 2.50 frankia; — teos on vakaamielisen ammattiunionistin näkökannalta kirjotettu kritiikki ja on se arvokas ja opettavainen; La Greve Générale et la Socialisme. Enquete Internationale, Opinions et Documents, (423 sivua), toimittanut Hubert Lagardelle (kuten kaikki tällaiset kokoelmat, tämäkin sisältää paljon kertausta, kirjoittaja kirjoittajan jälkeen käyttää samoja todistuskappaleita). Kirjan on kustantanut Edouard Cornely et Cle, Pariisi, hinta 3.50 fr.; Histoire du Mouvement Syndical en France. 1789–1906 (282 sivua), kirj. Paul Louis, on tärkeä teos, kustantanut Felix Alcan, Pariisi, hinta 2.50 fr.; Le Syndicalisme contre le Socialisme, hinta 3.50 fr, (sangen konservatiivinen kirja, täynnä tosiasioita, jotka vaativat huolellista tarkastamista); Les Illusions du Progres (341 sivua); Introduction a l'Economic Moderne (385 sivua); Reflexions sur la Violence (412 sivua). — nämä teokset on krjottanut George Sorel ja kustantanut Marcel Riviera et Cle, Pariisi. Nämä ovat tärkeimpiä ranskalaisista teoksista, mutta ranskalaisten liikkeitten historiaa sisältäviä tiedonantoja on saatavissa seuraavista kirjoista: Fernand Pelloutierln Histoire des Bourses du Travail, Pariisi, 1902; Leon de Silhacin Syndicats ouvriers. Federations, Bourses du Travail, Pariisi, 1902; Daniel Halevyn Essais sur le Mouvement ouvrier en France, Pariisi, 1901; James Guillaumen suuri teos L'Internationale, documents et souvenirs, neljä osaa, Pariisi, 1905–1910 ja Mlle. Krisskyn L'Evolutlon du Syndicalisme en France (426 sivua), kustantanut V. Girard & A. Briere, Pariisi, hinta 4 frankia.

Ei ole yhtäkään teosta, joka teoreettisella ja käytännöllisellä arvollaan vetäisi vertoja tohtori Elsbeth Georgin suurenmoiselle teokselle nimeltä Theorie und Praxis des Generalstreik in der Modernen Arbeiterbewegung. Kirjan on kustantanut Fisher, jenassa v. 1908.

Syndikalismia käsittelevistä italialaisista teoksista ovat tärkeimpiä Enrico Leonen kirjottama Il Sindicalismo (250 sivua), toinen painos, 1910 ja Che cosa e il Sindicalismo?, 1907, sekä Arturo Labriolan Riforme e Rivoluzione Socialo (248 sivua). Leonen teokset on kustantanut Remo Sandron Milanossa ja Labriolan Egisto Cagnoni & Co.. Luganossa. Teoksessaan La Teoria Sindicalista, joka on painettu Neapelissa v. 1909 Francesco Perrellan kustannuksella, Prezzolini lainaa suurta huomiota Italian syndikalistisen kirjallisuuden historiallisille seikoille.

Syndikalismia käsittelevä englanninkielinen kirjallisuus ei ole kovinkaan laaja. Sir Arthur Clayn kirjottamaila ja Murrayn kustannuksella Lontoossa v. 1911 ilmestyneellä teoksella Syndicalism and Labour ei ole suurtakaan merkitystä. Kirjottaja, joka on tyypillinen vanhoillismielinen, on kyhännyt teoksensa Lontoon Timesistä leikkelemistään kirjoituksista, joihin hän on liittänyt koko joukon arvottomia selostuksia. Hyödyllisempänä kirjana voidaan pitää Arthur D. Lewisin kirjottamaa ja Fisher Univinin Lontoossa v. 1912 kustantamaa 322 sivuista teosta, nimeltä Syndicalism and General Strike. Sekin on kuitenkin sangen puutteellinen. Kirjottajalla ei ole käytännöllistä tietoa työväen liikkeestä ja hänen tietonsa sosialismin historiasta ovat niin heikot, että varhaisimmat aatteet näyttävät hänestä aivan uusilta ja alkuperäisiltä. J. Ramsay MacDonaldin kirjoittama ja Constable & Co., Lontoossa 1912 julkaisema lentolehtinen Syndicalism on opportunistisen koulukunnan parlamentaarisen sosialistin näkökannalta kirjotettu terävä hyökkäys syndikalismia vastaan. Teoksessa kritiseerataan syndikalismia ihailtavalla tavalla ja paljastetaan sen heikot puolet. J. H. Harleyn pikku kirjanen Syndicalism, joka on ilmestynyt E. C. Jackin kustannuksella, on arvokas, vaikkakin sangen pintapuolinen. Siinä suositellaan parlamentaarisia menettelytapoja. Jane T. Stoddart kirjassaan The New Socialism on kirjottanut muutamia sivuja yleislakosta.

Meidän amerikalainen kirjallisuutemme on vieläkin niukempi. William English Wallingin teoksessa Socialism As It Is (sivulla 345–386) käsitellään syndikalismia selväpiirteisesti, vaikkakin melkolailla alkeellisessa muodossa. O. D. Skelton omistaa muutaman sivun (345–386) kysymykselle kirjassaan Socialism: arvosteleva analyseeraus kysymyksestä. Huomiota herättävä ja tärkeä amerikalainen lisä syndikalistiselle kirjallisuudelle on tohtori Louis Levinen teos The Labor Movement In France (212 sivua), kustantanut Columbian Yliopisto (Longmans, Green & Co.), 1912. Tämä opettavainen teos käsittelee yksinomaan ranskalaista liikettä ja on sillä niin ollen rajotettu hyötynsä ja arvonsa. Se on kuitenkin teos, jota ei kukaan syndikalismiln tutustuja saisi jättää huomioon ottamatta.

Takaisin sisällysluetteloon

Suomentajan lisäys

Syndikalismin luonne; — Syndikalistiset virtaukset Amerikan suomalaisten keskuudeessa.

Määritellessään syndikalismin luonnetta on edelläolevan teoksen kirjottaja jättänyt pois erään tärkeän ominaisuuden, joka on yleinen kaikille syndikalistellle, — sekä niille, jotka tietoisesti kannattavat määrättyyn muotoon valettuja syndikalistisia teorioita, että etenkin niille, jotka enlmäkseen vaistomaisesti ja tarkemmin tuntemalta syndikalismin teoreetikkojen selityksiä kallistuvat syndikalisteille ominaisen ajatustavan kannalle. Tämä ominaisuus on yleensä edustuksellisen ja keskitetyn joukkotoiminnan halveksuminen, miltei taikauskoinen »paasivallan» pelko, — »välittömän toiminnan» harrastaminen ei ainoastaan työnantajaa vastaan käydyssä taistelussa, vaan itse järjestötoiminnassa.

Kirjoittaja mainitsee, että Ranskassa ja Saksassa syndikalistiset järjestöt ovat muodostetut toisistaan irrallisista ja laajalla itsehallinnolla varustetuista paikallisosastoista, joiden suhde keskusjärjestöön on löyhä, ja sen seurauksena varsin hajanainen toiminta. Mutta myös Amerikan syndikalistien like, — I. W. W. — sikäli kun se ulkonaisissa menettelytavoissaan on saanut syndikalistisen luonteen, on myös sisäisessä toiminnassaan osoittanut selviä aito-syndikalistisen epäkeskistymispyrkimyksen oireita. Liiton viime konventionissa, vuonna 1913, oli suuri osa edustajia sillä kannalla, että keskustoimikunta olisi poistettava, samoin edustajakokoukset, että kullekin paikallisosastolle myönnettäisiin rajoittamaton oikeus lakkojen tekemiseen ja lopettamiseen ja että kaikki liiton asiat hoidettaisiin välittömästi jäsenten keskuudessa tapahtuvan ylelsäänestyksen kautta. Tämä suunta tosin hävisi keskitetympää toimintaa harrastavan johdon konventionissa harjoittaman »masinoimis»-menettelyn avulla, — kapinoivalta joukolta kun mielivaltaisesti riistettiin edustajapaikkoja ja mielivaltaisesti myönnettiin niitä sellaisille edustajille, jotka edustvat keskusjohdon kantaa. Mutta jokainen, joka vähänkin on seurannut tämän liiton toimintaa Amerikassa,. tietää, että epäkeskittymistä harrastava joukko sittenkin on liitossa enemmistönä ja seuraus sen kärsimästä tappiosta Chicagon konventionlssa onkin ollut se, että liitto nykyään on täydellisessä hajaannustllassa, sen keskusjohto voimaton mitään tekemään, paikallisosastojen välillä on tuskin mitään yhteistoimintaa ja yleinen demoraliseeraus on vallalla kautta koko järjestön.

Mielestäni, tutkiessamme syndikalistista liikettä tulee meidän erikoisesti kiinnittää huomiota tähän seikkaan. — epäkeskittymisharrastuksiin, ja edustuksellisen toiminnan halveksumiseen, — se kun on perusteena liikkeen monille muille menettelytavoille ja ennenkaikkea, koska se parhaitten valaisee liikkeen luonnetta, sen filosofista perustetta ja myöskin niitä syitä, jotka synnyttävät syndikalistista virtauksia työväenliikkeessä.

Vastustaessaan parlamentaarista toimintaa syndikalistit tekevät sen kyllä siitäkin syystä, että he katsovat yhteiskunnallisen vallankumouksen voivan tapahtua vain taloudellisten järjestöjen avulla. Mutta tähän syyhyn tulee eräs toinenkin. Tämä syy on juuri se, että syndikalistit eivät yleensä luota toimintaan, joka tapahtuu määrätyllä toimivallalla toimivien edustajien kautta. He yleensä eivät ole halukkaita luovuttamaan toimivaltaa kenellekään yksilölle, peläten, että tämä yksilö käyttää sitä väärin, joukolle epäedullisella tavalla. Siitä johtuu, että he unionistisessakln liikkeessä ovat epäluuloisia kaikkia keskustoimikuntia ja virkailijoita kohtaan. Sitä enemmään he kammoksuvat edustuksellista toimintaa valtiollisella alalla, parlamentaarisen työn kaikki ongelmat kun eivät ole aina jokaisen joukon jäsenen käsitettävissä eikä aina voida edeltäkäsin joukkojen puolesta määritellä, miten kussakin kysymyksessä on meneteltävä. He pelkäävät, että edustajat, joutuessaan yksilöinä työväenluokalle vihamielisen aineksen rinnalla työskentelemään parlamenteissa, joukkojen voimatta heitä kontrolleerata, saavat vaikutuksia työväelle vihamieliseltä taholta ja unohtavat velvollisuutensa sitä taistelua kohtaan, jonka suorittamiseksi heidät on lähetetty parlamenttelhin. He pelkäävät, että vailla tällaista välitöntä kontrollia ollen heidän edustajansa parlamentissa oman persoonallisen makuvuutensa vuoksi koettavat esiintyä mahdollisimman sovinnaisella tavalla, kaivautuvat lainlaadintatoiminnan pikkuseikkoihin, ottavat liian paljon huomioon sovinnaisuuden vaatimuksia ja niiden vuoksi unohtavat työväen luokkataistelun suuria taistelupiirteitä sekä sen lopullista päämäärää, jonka saavuttamisen esteenä ei saisi olla minkäänlainen sovinnaisuus-näkökohta.

Samasta syystä syndikalistit moittivat keskitettyä unionistista liikettä. He väittävät, että vissillä vallalla varustetut yksilöt voivat käyttää ja käyttävätkin sitä väärin. Heidän ihanteekseen näin ollen kaikessa järjestötoiminnassa muodostuu sellainen tapa, että niissä edustajain ja toimihenkilöitten toimikausi on mahdollisimman lyhyt, valta mahdollisimman pieni ja mahdollisimman paljon määritellään toiminnan yksityiskohtia välittömästi jäsenistön kautta. He pyrkivät takasin sille toiminta-asteelle, jossa kaikki asiat ratkaistiin kansakokouksissa torilla.

Tällainen syndikalismin luonne samalla paljastaa meille selvästi erään valtavan ristiriidan tässä liikkeessä. Syndikalistinen yhteiskuntaihanne, unioitten hallitsema tuotannon ja tavaroitten jako, ehdottomasti edellyttää lujasti keskitettyä toimintaa ja kouliintunutta toimitsijajoukkoa — samoin kuin sosialistinenkin yhtelskuntaihanne edellyttää sitä. Välitön joukkotoiminta yhteiskunnan koneiston yksityisseikkoijen hoitamisessa on mahdottomuus korkealle kehittyneessä tuotanto- ja jakolaitoksessa. Se oli mahdollinen helmoyhteiskuntien aikana, niiden yksinkertaisten ja vähäisten asioitten hoitamisessa, mutta nykyisessä yhteiskunnassa se on yhtä kelpaamaton kuin puusahra Amerikan viljapeltojen kuntoon saattamiseksi.

Samalla tämä ilmiö paljastaa meille erään syyn syndikalististen liikkeitten ilmenemiselle. Tämä syy on heikko järjestyminen ja heikko joukkohenki, — yksilöllisyys. Voimakas järjestö, jonka jäsenistö on tietoista, ei pelkää edustuksellista toimintaa. Tietäen, että se voi tehokkaasti hoitaa järjestönsä tominnan yksityiskohtia vain siten, että se määrää kunkin tehtävän sen tahi tämän erikoishenkilön suoritettavaksi, hyvin järjestynyt joukko myöskään ei pelkää väärinkäytöksien syntymistä, sillä se tietää voivansa kontrolleerata toimitsijoitaan. Heikko järjestö, jonka jäsenistö tuntee itsensä tiedottomaksi, sen sijaan alituiseen epäilee sitä tahi tätä toimitsijaansa ja ennemmin jättää tärkeitä osiolta suorittamatta kuin uskoo ne jonkun yksilön käsiin, jota se ei katso pystyvänsä kontrolleerata.

Tarkastaessamme syndikalististen liikkeitten historiaa eri maissa voimmekin sanoa, että mitä suurempi on jossakin maassa eroitus työväen edustuksellisen toiminnan voimakkuuden ja sitä kontrolleeraavan järjestön heikkouden välillä, sitä enemmän on tilaa syndikalistisille harrastuksille. Niinpä Ranskassa, syndikalismin kotimaassa, on sosialistipuolue. Ranskalle ominaisten politillisten olosuhteitten vuoksi, kauvan ollut verrattain voimakkaasti edustettuna parlamentissa, kun sen sijaan työväen järjestöt ovat olleet verrattain heikot. Tämä epäsuhde entisinä aikoina on toiselta puolen kehittänyt parlamenttiedustajissa liian suurta luottamusta vain omaan politikoimiseensa ilman hakematta työväenjärjestöjen neuvoja, ja työläisissä se on aikaansaanut epäluottamusta näitä edustajia kohtaan, joita se ei tavannut muulloin, kuin vaalialkoina ja joiden toimintaa se ei ollut tarpeellisen voimakas johtamaan. Tämä tilanne on Ranskassa paljon ylläpitänyt syndikalistista antlparlamentarismia, joka viime vuosina on huomattavasti vähentynyt sikäli kun työväenjärjestöt ovat voimistuneet ja alkaneet ohjata parlamenttijäsenten toimintaa.

Sama on asianlaita unionistisessakln liikkeessä. Unioitten toiminnan suurempi tahi vähempi vanhoillisuus riippuu etupäässä itse joukkojen suuremmasta tahi vähemmästä kontrollivallasta. Painetut säännöt ja julkilausutut vallankumoukselliset periaatteet eivät paljon merkitse kun joukon järjestettyä kontrollia puuttuu. Amerikan I. W. W. liitto on parhaana esimerkkinä tästä. Huolimatta siitä, että se innokkaasti moittii vanhoja unioita niiden virkamiesten mielivallasta ja joukkojen vähäisestä määräämisvallasta järjestöjen sisässä, niin on sen omassa keskuudessa alusta pitäen vallinnut mitä sietämättömin »paasivalta» ja joukon kontrollin puute.

Nämä seikat yhä selvemmin osoittavat meille, että syndikalismi todellakin on epätoivoisten ja vomattomiksi itseään tuntevien, juuri heräämäisillään olevien työläisten kapinahenkeä. Niin pian kun he tottuvat järjestyneempään toimintaan ja siinä alkavat tuntea joukkovoimansa, samalla myös häviää heistä edustuksellinen toiminnan pelko ja muut syndikalistiset harrastukset. Kovat kokemukset opettavat heille sen läksyn, että joukkotahto tulee parhaitten noudatetuksi siten, että määriteltyään vissit yleiset toimintaperiaatteet jätetään yksityisseikkojen täytäntöönpano vissien orgaanien käsiin, jotka ovat lakkaamatta tietoisien joukkojen kontrollin alaisina ja vastuunalaisina kaikista teoistaan.

Tov. Spargo aivan oikein huomauttaa, että syndikalismin ilmenemisen huomatuimpana syynä on se, että jonkun maan sosialistinen liike saavuttaa liian »miedon», joukkojen kärsimysten kärjistämlle tunteille ja luokkataistelun vaatimuksille liian laimean, opportunisen muodon. Eräs saksalainen kirjoittaja, joka itse ei suinkaan ole syndikalisti, myös kiinnittää huomiota tähän seikkaan, sanoen, että jos jossakin maassa huomattavasti esiintyy syndikalistista liikettä, niin voimme täydellä syyllä kysyä: mikä on vikana sen maan sosialistisessa ja unionistisessa liikkeessä? Täten joudumme tov. Spargon kanssa samaan lopputulokseen nim. että paras keino syndikalismia vastaan taistelemisessa on sosialistisen ja unionistisen toiminnan tekeminen yhä enemmän luokkatietoiseksi, hyökkääväksi ja tehokkaaksi, niin että heräävät joukot täydellä luottamuksella voisivat nähdä siinä luonnollisen pelastusvälineensä.

Mutta myöntäessämme tämän on myönnettävä eräs toinenkin seikka. Viat työväenliikkeessä, jotka herättävät vasta nousemaan alkavissa työläisissä epäluottamusta sitä kohtaan, voivat olla todellisia vikoja, mutta ne voivat olla myös luuloteltuja. Myös voi todellisilla vioilla olla syitä, jotka eivät johdu pelkästään huonosta asioitten järjestelystä ja »huonoista johtajista», vaan ovat maan historiallisten ja taloudellisten erikoisolojen synnyttämiä joiden poistaminen ei käy aivan kädenkäänteessä.

Mutta jos noudattaa syndikalisten tapoja ja yksipuolisesti vetää esiin työväenjärjestöjen menettelytapojen vain huonot puolet, niin väkisin synnytetään sen kautta tarpeetontakin epätoivoa olemassa olevien järjestöjen suhteen, uskoa niiden kelpaamattomuuteen, joka ei ole riittävästi aiheellinen.

Mutta olipa syndikalistisilla harrastuksilla aiheena työväenliikkeen todellinen tahi oletettu heikkous niin se ainoastaan selittää syndikalististen harrastusten olemassaoloa, mutta ei missään tapauksessa puolusta niitä. Alkuna ja loppuna johtopäätöksillämme pitää olla se, että nykyinen työväenliike, nimestään ja kirjoitetuista julistuksistaan huolimatta, käytännössä muodostuu voimakkaaksi ainoastaan sinä määrin, mikäli itse heräävä joukko voi siihen vaikuuttaa. Kaikki se vallankumouksellisuus, minkä syndikalistit sanovat edustavansa, mikäli se todellakin edustaa luokkatietoista toimintaa, mahtuu hyvin olemassa olevan sosialistisen ja unionistisen liikkeen sisään, jolle se voi antaa lisää vallankumouksellista innostusta ja rohkeutta, mutta johon yhtyessään syndikalismin täytyy ennenkaikkea omaksua itselleen sen toiminnan tekniikan, sen kurinpidon ja metoodisesti järjestetyn joukkotoiminnan, mikä voi kehittyä ainoastaan pitkän harjaantumisen ja kovien kokemusten kautta, mutta jota ilman innostuneinkin »kansainvaltalsuus» muodostuu vain kansanvallan irvikuvaksi, yksilölliseksi hapuilemiseksl sinne tänne ja sen luomassa sameassa vedessä mikä keinotteleva yksilö tahansa »joukkojen edun» nimessä voi keinotella omia asioitansa loppumattomiin. Syndikalistisella liikkeellä näin ollen ei mitään puolustusta olemassaololleen ja luokkataistelua hajoittavalle toiminnalleen.

Edelläolevaan selityksen jälkeen meidän ei tarvitse puhua paljon Amerikan suomalaisten syndikalistisista harrastuksista, sillä edelläoleva kuvaa juuri niiden syndikalististen harrastusten luonnetta mitä meidän keskuudessamme on ilmaantunut. Amerikan suomalaisten syndikalistien harrastukset eivät ole olleet eivätkä vieläkään ole sidottuja mihinkään määrättyyn teoriaan. Heidän joukossaan on vain harva, joka edes osapuilleen olisi nähnyt vaivaa tutustuakseen syndikalismin teorioihin. Onhan tosin yksi ja toinen — ja juuri sillä tavalla kun tov. Spargo tässä kirjassa sattuvasti sanoo — »intellektuaali» heidän keskuudessaan ottanut erikoisesti tehtäväkseen varsinaisten syndikalististen teorioinen kylvämisen, sabotagen ja antiparlamenterismin suosittelemisen ja syndikalistisen valtioutopian piirtämisen, mutta pääasiassa on amerikalais-suomalaisten syndikalistien harrastus tarkoittanut edustuksellisen toiminnan väheksymistä ja olemassa olevan Amerikan unionistisen liikkeen taikauskoista vihaamista sekä ihanteellista rakkautta I. W. W.-liittoa kohtaan.

Amerikan yleisessä työväenliikkeessä on suomalaisten syndikalistinen harrastus vielä muutama vuosi sitten ollut aivan merkityksetön. Mutta sikäli kun Amerikan suomalaiset työläiset, etupäässä sosialistisen järjestönsä vaikutuksesta, ovat alkaneet huomattavasti vaikuttaa työväenliikkeeseen niissä valtioissa, missä suomalaisia viljavammin oleilee, sikäli on myös suomalaisten syndikalistienkin toiminta vaikuttanut häiritsevästi Amerikan työväenliikkeeseen. Sen vaikutus on lähinnä ollut passiivinen, nim. siinä suhteessa, että suomalaisten järjestyneitten työläisten alettua ymmärtää velvollisuutensa tämän maan työväenliikettä kohtaan ja ryhdyttyä aktiivisesti toimimaan työläisten järjestämiseksi olemassaoleviin järjestöihin, on syndikalistinen aines häirinnyt tätä työtä yksipuolisesti tuomiten unoita ja sokeasti kehuen syndikalistista kilpailevaa järjestöä, josta seurauksena on ollut järjestymättömyys. Huomattavana seikkana on ollut se, että unioitten vanhoillisuutta vastaan kohdistettu yksipuolinen moite on ollut tervetulleena voiteluna sellaisille suomalaisille työläisille, jotka tiedottomuudessaan eivät halua yhtyä minkäänlaiseen järjestöön, mutta jotka nyt ovat päässeet peittämään tätä tiedottomuuttaan selittämällä järjestymättömyytensä syyksi sen. että eivät halua kuulua niin ja niin huonoon järjestöön, vaan mieluummin odottavat, kunnes »syntyy» joku parempi ja täydellisempi.

Tällaisen toiminnan vaikutuksena on ollut se, että esim. länsirannikolla suomalaisten puutavatyöläisten järjestyminen on surkeasti hidastunut eikä tietysti mitään »vallankumouksellisempaakaan» ole saatu sen järjestymisen tilalle, joka siellä on tarjona. Mutta täyteen kukkaan puhkesi tämä syndikalistisilla teorioilla lietsottu vihamielisyys unionistista liikettä vastaan Buttessa, Montanan valtiossa, jossa suomalaiset syndikalistit tehokkaasti edistivät ennenkuulumattoman julkeita hyökkäyksiä Amerikan kapitalistien enintäin vihaamaa työväenjärjestöä, Lännen Kaivosmiesliittoa, vastaan. Kuvaavana ilmiönä Buttessakin on ollut se että syndikalistinen »vallankumouksellisuus» on otettu kilveksi, jolla on koetettu peittää perin epävallankumouksellista haluttomuutta maksaa ylimääräisiä pakollisia veroja lakkolaisten avustamiseksi, — ja tälle haluttomuudelle on haettu tueksi syndikalistisia teorioita lakkokassoja ja pakollisia verotuksia vastaan. Myös edistivät suomalaiset tehokkaasti union särkemistä sen vuoksi, että se vaatii kaikkien työläisten pakollista kuulumista siihen ja koska uniolla oli käytännössä »check out system», sekä eräs korttijärjestelmä, jonka mukaan kontrolleerattiin, että työhön ei päässyt kukaan muu kuin union jäsen. Tämän vastustamisen perimmäisenä syynä oli useimmissa tapauksissa varsin proosallinen ja tiedoton haluttomuus kuulua järjestyneeseen työväenliikkeeseen ja uhrauksien tekeminen sen hyväksi, ja syndikalismi antaa tälle haluttomuudelle teorian tueksi. Me näemme siis, miten syndikalismi esiintyy ei ainoastaan luokkavaistoisten mutta luokkatiedottomien työläisten kouliintumattomana kapinaliikkeenä, vaan se myöskin useissa tapauksissa antaa aivan keräämättömille työläisille sopivan puolustuksen hedän kammolleen kaikkea järjestynyttä toimintaa kohtaan.

Enintäin tuhoa ovat syndikalistiset virtaukset kuitenkin tuottaneet itse suomalaiselle sosialistijärjestölle, jonka osastojen keskuudessa ne ovat etupäässä esiintyneet juuri sinä edustuksellisen toiminnan halveksumisena, josta tämän lisäyksen alussa puhutaan. Se järjestön valitsemien orgaanien sivuuttaminen ja parjaaminen, se yhteisesti tehtyjen päätöksien polkeminen ja ilmiuhkailu, jota on harjoitettu järjestön toimintaa vastaan, on kaikissa ilmauksissa ollut aito-syndikalistinen, vaikkapa muodollisissa selityksissä on yritetty pysyä muka sosialististen periaatteitten kannalla. Onpa siinä yhä selvemmin alkanut ilmetä sitä anarkististakin filosofiaa, joka asettaa vähemmistön määrääväksi tekijäksi työväenliikkeessä.

Mutta ennenkaikkea on huomattava, että suomalaisten keskuudessa ilmaantuneelle syndikalistiselle virtaukselle ei parhaallakaan tahdolla löydä sellaista syytä, joka, kuten edellä sanotaan, edes selittäisi sen olemassaolon, vaikka ei puolustaisikaan sitä. Suomalaisten ennakkoluulot unioita vastaan ja siitä johtuva niitä vastustava toiminta johtuu useimmiten aseman tuntemattomuudesta ja siitä, että aikaisempina vuosina ja osaksi vielä nytkin, suomalaiset, kuten useat muutkin ulkomaalaiset, olivat tutustuneet unionistiseen liikkeeseen tässä maassa etupäässä vain yksipuolisesti tuomitsevien selostusten ja kirjoitusten kautta. Siellä, missä suomalaiset ovat itse käytännöllisesti ottaneet osaa unionistiseen liikkeeseen, kuten esim. hiilenkaivajain keskuudessa ja Michiganin valtion metallikaivoksissa, ei ole esiintynyt syndikalistisia harrastuksia ja ovat suomalaiset muodostaneet tärkeän tekijän näitten järjestöjen suuremman luokkatietoisuuden herättämisessä.

Samoin sekään keskitetyn ja joukkopäätöksten nojalla olevan toiminnan halveksuminen, mikä on ilmaantunut suomalaisessa järjestössä, ei perustu mihinkään sellaiseen syyhyn, mikä esim. Ranskassa aikaisemmin selitti syndikalisten virtausten ilmenemistä. Ei ole voitu hakemallakaan osoittaa mitään sellaista, missä suomalainen sosialistijärjestö yleisessä toiminnassaan edustaisi luokkatiedottomuutta ja opportunismia. Päinvastoin on suomalainen järjestö koko olemassaolonsa ajan ja nykyään vielä enemmän kuin koskaan ennen käyttänyt koko järjestövoimansa amerikalaisen sosialistiliikkeen kehittämiseksi ja lujittamiseksi luokkatastelun lujalle kalliolle.

Näin ollen voinee pitää varmana asiana, että se järjestön päätösvallan ja edustuksellisen toiminnan väheksyminen, se epämääräinen ja aito-syndikalistinen »välittömän kansanvallan» tavoiteleminen, jotka ovat edustaneet Amerikan suomalaisten syndikalististen virtausten pääasiallisempla ilmiöitä, on vain tilapäistä laatua, joka häviää sikäli kuin tällaista harrastavat suomalaiset työläiset Amerikassa enemmän tutustuvat maan todellisiin oloihin ja työväenliikkeen todelliseen tilanteeseen.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Les Bases de Syndicalisme, kirj. Émile Pouget.

^[2*] Tällainen keskiajan ammattikuntien ihaileminen on luonteenomaista myös anarkistisille kirjottajllle. Katso Krapotklnln kirjaa »The State; Its Historic Role».

^[3*] Guillaume, L'Internationale. Documents et Souvenirs, I osa, sivu 205.

^[4*] Sombart, Sosialismi ja sosialistinen liike.

^[5*] Tässä maassa on kaksi eri järjestöä, jotka kumpikin kutsuvat itseään nimellä Industrial Workers of the World, eli jokapäiväisessä puheessa — I. W. W. Toinen niistä on valtiollisvastainen, toinen suoslttelee valtiollista toimintaa ja on itse asiassa Socialist Labor Partyn haara, Socialist Trade and Labor Alliancen seuraaja. Erehdytään suuresti, jos otaksutaan tätä jälkimäistä I. W. W.-liittoa syndikalistiseksi. Kun tässä kirjassa puhutaan I. W. W:stä syndikalistisena järjestönä, niin tarkotetaan sillä sitä järjestöä, jonka huomattavimpia toimihenkilöltä ovat William D. Haywood ja Vincent St. John.

^[6*] »Minä olen toista mieltä oleva syndikalisti kuin I. W. W. Luulen osuvani oikeaan otaksuessani, että viimemainittu perustuu olemassa olevien ammattiunioitten vastustamiseen ja pyrkii rakentamaan täydellisesti uuden järjestön.» — Tom Mann, kirjeessään »The Agitator» -lehdessä syyskuun 15 pnä 1912.

^[7*] Vincent St. John. The I. W. W., Its Hlstory, Structure and Methods.

^[8*] Sama.

^[9*] Sama.

^[10*] I. W. W:n johtomiesten selitys, että liitto rajottaisi toimintansa sellaisten ammatittomain työläisten järjestämiseen, jotka A. F. L. oli jättänyt huomioon ottamatta, oli julkeata teeskentelyä. Itä-Ohion kivihiilialueella on I. W. W. yrittänyt perustaa kilpailevia järjestöjä United Mine Workers'in järjestöjä vastaan ja näin on tehty siltä huolimatta, että United Mine Workers on yksi maailman suurimpia teollisuusunioita.

^[11*] »Syndicalist»-lehti kehottaa kalkkia radikaalisia työläisiä jäämään vanhoihin unioihin ja kehottaa Kalkkia unioitten ulkopuolella olevia yhtymään niihin, myöskin I. W. W:n jäseniä, jonka kautta puhallettaisiin vanhoihin unioihin sitä eloisuutta ja vallankumouksellista henkeä, joka niiltä nykyään puuttuu.» — »The Agitator», syyskuun 15 p:ltä 1912.

^[12*] The Syndicalist Leaguen pyrkimysten ja menettelytapojen paras selostus on löydettävissä sangen mieltäkiinnittävästä kirjasesta, nimeltä Syndicalism, kirj. Karl C. Ford ja William Z. Foster.

^[13*] Minneapolissa, Minnesotassa heinäkuun 10 p:nä 1905 pitämässään puheessa yksi I. W. W:n perustajia, Daniel de Leon, käsitteli tätä kysymystä seuraavln sanoin:
»Aivan samalla tavalla kuin käärme heittää päältään vanhan nahan ja heti sen jälkeen esiintyy uudella nahalla, samoin heitetään päältämme politillinen valtio ja yhteiskunta samana hetkenä esiintyy uudessa asussaan. Kaivannot, rautatiet, kutomot, rakennusalat jne., välittämättä entisistä valtiollisista raja-aidoista muodostuvat uuden Keskushallinnon osiksi, jonka yleiset piirustukset laadittiin viime viikolla Chicagossa. Siellä, missä tulee olemaan Industrial Workers of the World-Iliton toimeenpaneva valiokunta, siellä on oleva maan pääkaupunki. Koko nykyinen eri maitten valtiollinen rakenne kaikissa maissa, valtioissa, kaupungeissa, itsepä Yhdysvaltain pääkaupungissa, kaatuu kuin lasten rakentama hatara korttirakennus, ja sen tilalle astuvat kansallisen teollisuusjärjestön keskus- Ja haaravirastot. — The Preamble of the Industrial Workers of the World, kirj. Daniel de Leon, sivuilla 38–39.

^[14*] Voltairine de Cleyre, Direct Action, sivu 3.

^[15*] Pouget kirjassaan »Le Syndicate» ja Trautman kirjassaan »Direct Action and Sabotage», sivulla 20, luokittelee boykotin kaikki muodot yhteen, nimittäen niitä »välilliseksi toiminnaksi».

^[16*] Voltairine de Cleyre, edellä mainittu kirja.

^[17*] Muutama sana herra Sorellsta on ehkä paikallaan, koska tässä kirjassa useasti vedotaan hänen lausuntoihinsa ja käsityksiinsä. Hän on noin 67 vuoden Ikäinen, varakas mies, Ranskan kunnialegionan jäsen. Hän on ollut huomatuimpla ja varmastikin oppineimpia kaikista syndikalismin selittäjistä. Mutta niinkuin monet hänenlaisensa miehet työväenliikkeessä, hänkin hyvin pian menetti innostuksensa. Joulukuussa vuonna 1910 hän lähetti Boulognen syndikalistikongressille kirjelmän, jossa julisti, että »syndikalismi ei ole toteuttanut sitä, mitä siltä on odotettu», ja joskin vielä on olemassa niitä, jotka »toivovat, että tulevaisuus korjaa nykyhetken epäkohdat», niin hän puolestansa katsoo olevansa »liian vanha elääkseen tulevaisuuden toiveilla» ja että hän näin ollen on päättänyt omistaa elämänsä muille harrastuksille. Sen jälkeen hän näyttää kehittyneen kuningasmieliseksi ja haluaa, että valtio ryhtyisi liittoon katolilaisen kirkon kanssa! Mutta tästä huolimatta jäävät Sorelin teokset syndikalismin parhaimmiksi ja voimakkaimmiksi teoreettisiksi lähdekirjoiksi ja syndikalistit itse pitävät niitä sellaisina. Ne ovat kirjotetut aikana, jolloin niiden kirjottaja oli täynnä luottamusta ja innostusta, joten niiden arvo ei vähene sen vuoksi, että kirjottaja itse myöhemmin on muuttanut kantansa.

^[18*] Syndicalism, kirj. Earl C. Ford ja William Z. Foster, sivulla 28.

^[19*] Syndicalism. kirj. Earl C. Ford ja William Z. Foster, sivulla 17.

^[20*] Lukija löytää mieltäkiinnittävän selostuksen tästä ilmiöstä kirjasta »The White Terror and the Red», kirj. A. Cahan, New York. 1905.

^[21*] Syndicalism, sivulla 17.

^[22*] The General Strike, kirj. William D. Haywood, sivulla 9.

^[23*] Standard Oil yhtiötä vaataan esitettiin muutama vuosi sitten syytös, että yhtiön edustaja oli lahjonut yhtiön kanssa kilpailevien, riippumattomien öljylaitosten työläisiä hävittämään työnantajansa koneita.

^[24*] Syndicalisme et Socialisme, sivulla 3.

^[25*] Syndicalisme et Socialisme, sivulla 13–14.

^[26*] Kommunistinen Manifesti.

^[27*] Leroy Beaulieu, Le Collectivisme, sivulla 642. Vuoden 1909 painos.

^[28*] Le Décomposition du Marxisme. Kursiveeraus minun.

^[29*] The General Strike, William D. Haywood. sivulla 12.

^[30*] The Socialist Review, London, lokakuussa 1911, siv. 121.

^[31*] Katso B. ja S. Webb, Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia.

^[32*] Paras Chartistien kapinan selostus on löydettävissä Gammage'n kirjottamasta chartistisen liikkeen historiasta.

^[33*] Guillaume, L'Internationale. Documents et Souvenirs, I osa, sivuilla 204–205.

^[34*] Voltairine de Cleyre kirjassaan Direct Action, sivulla 15, tekee heikon ja vähän vakuuttavan yrityksen vastata siihen syytökseen, että Haymarketin pommi olisi vahingoittanut kahdeksan tunnin työpäivän liikettä. »Tällainen väite on suuresti erehdyttävä», sanoo hän. »Ei kukaan voi todistaa, että kahdeksantuntisen työpäivän liike olisi voinut päästä voittoon kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Meille on tunnettua, että vuonna 1871 valtiollisen toiminnan kautta saatiin kahdeksantuntinen työpäivä Illinoisin valtion lakipykäiin, mutta se on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Että välitön toiminta olisi silloin voinut sen saavuttaa, ei myöskään ole todistettavissa, mutta voi selvästi osottaa, että monet tärkeämmät tekijät kuin Haymarketin pommi, estivät sitä toteutumasta. Jos taasen pomminheiton taantumukselliset vaikutukset todella olisivat olleet niin suuret kuin vältetään, niin luonnollista olisi, että työväen ja unioitten tila Chicagossa olisi huonompi kuin sellaisissa palkoissa, missä ei mitään sentapaista tapahtunut. Mutta asia on aivan päinvastoin. Joskin työväenliikkeen tila Chicagossa ei suinkaan ole kehuttava, niin on se kuitenkin parempi siellä kuin monessa muussa suurkaupungissa ja unioitten voima on Chicagossa suurempi kuin yhdessäkään toisessa kaupungissa, San Franciscoa lukuunottamatta. Nämä tosiasiat tulee pitää mielessä, jos yleensä ryhtyy vetämään minkäänlaisia johtopäätöksiä Chicagon pommijutusta. Itse puolestani en usko, että sen vaikutus varsinaiseen työväenliikkeeseen olisi ollut erittäin huomattava.»

^[35*] Mermiex, edellä mainittu kirjansa, sivulla 135.

^[36*] Lagardellen toimittamassa »La Grève Générale et Socialisme, Enquete Internationale» ovat nämä Jaurès'in ja Iglesias'en lausunnot täydellisinä.

^[37*] Revu du Mola-nimisessä aikakauslehdessä, toukokuun numerossa 1908, käsittelee Vandervelde tämän lakon vaiheita ja luonnetta.

^[38*] Lagardelle, Le Grève Générale.

^[39*] Nämä numerot ovat otetut englantilaisesta Board of Trade Labour Gazettesta, sivulta 256, 1909 vuosikerta.

^[40*] Lakon kestäessä viimemainitut työläiset kuitenkin joutuivat kaikki mukaan.

^[41*] Economic Journal, joulukuussa 1909.

^[42*] The Times, London, syyskuun 1 p:nä 1909.

^[43*] Griffuelhes, L'Action Syndicaliste, sivulla 33.

^[44*] Katso Liite III kirjan lopussa.

^[45*] Jenan kokouksen pöytäkirja, ilmestynyt vuonna 1906.

^[46*] Katso Liite IV.

^[47*] Mannheimin kokouksen pöytäkirja, 1906.

^[48*] Lagardelle, La Grève Générale, sivulla 224.

^[49*] Sosialistipuolueen perustuslaki, lisätty puoluekonventionissa toukokuussa 1912 ja vahvistettu yleisäänestyksellä elokuun 4 p:nä 1912; II luku 6 pykälä.

^[50*] 1912 vuoden Sosialistipuolueen konventionin pöytäkirja, sivulla 134, edustaja T. A. Hickeyn lausunto.

^[51*] Pöytäkirja, sivulla 125 ja 131.

^[52*] pöytäkirja, sivulla 131.

^[53*] Pöytäkirja, sivulla 123.

^[54*] Pöytäkirja, sivulla 123.

^[55*] Pöytäkirja, sivulla 130.

^[56*] Pöytäkirja, sivulla 131.

^[57*] Pöytäkirja, sivulla 135.

^[58*] Huom.! Tämä kirjoitus on kirjan lopussa liitteenä II.

^[59*] Sana »badigeonage» merkitsee tarkalleen käännettynä »kivien maalaamista».

^[60*] Direct Action and Sabotage, kirj. W. E. Trautman, sivulla 25.

^[61*] Edellä mainittu kirja.

^[62*] Muutama aika sitten olleen New Torkin tarjoilijain lakon aikana uhattiin julkaista lista, jossa nimitettäisiin ne ravintolapaikat, missä keittiöt olivat likaisia ja missä käytettiin huonoja tahi väärennettyjä raaka-aineita.

^[63*] Syndikalismi, kirj. Earl C. Ford ja William Z. Foster, sivulla 15.

^[64*] Lewis, Syndikalism and the General Strike, sivulla 34.

^[65*] Katso Ford and Foster, Syndicalism, sivulla 15.

^[66*] Paljon hämminkiä syntyi New Yorkin hotellityöläisten lakon aikana tammikuussa 1913, kun I. W. W.-liiton organiseeraajasta Joseph Ettorista kerrottiin sanomalehdissä, että hän eräässä puheessaan muka oli kehottanut myrkyttämään ravintoaineita. New Yorkin päivälehdet tammikuun 11 päivänä 1913 kertoivat hänen lausuneen eräässä julkisessa kokouksessa seuraavasti:
»Jos teidän täytyy mennä takaisin työhön kurjilla ehdoilla, niin päättäkää menetellä sillä tavalla, että kapitalisteilla ei tulisi olemaan vaarallisempaa urakkaa kuin syödä ruokaa, jonka teidän järjestönne jäsenet ovat valmistaneet.»
Ettor vältti, että häntä oli väärin ymmärretty ja ettei hän koskaan ollut lausunut noita sanoja. Hänen ystävänsä selittivät, että joskin hän oli lausunut tällä tavalla, niin hän sillä tahtoi ainoastaan kehottaa tarjoilijoita tekemään ruuat kelpaamattomiksi käyttämällä liian paljon suolaa tahi pippuria jne.

^[67*] Spokanessa, Wash., ilmestyvä lehti Industrial Worker lausuu joulukuun 26 p:nä 1912 seuraavasti:
»Sabotagea voidaan harjoittaa ajamalla isoja nauloja tukkeihin tahi kasvaviin puihin. Jotkut sivistymättömät metsätyömiehet ovat uhanneet joka päivä ajaa kaksikymmentä senttiä maksavan naulan tukkiin jokaista viittä senttiä kohti, mikä vähennetään heidän palkoistaan. Eikö tämä ole kamalaa! El kukaan rehellinen, krlstlllismielinen, herrasmainen metsätyöläinen tahtoisi tehdä sellaista. Se ei olisi terveellistä sahalaitoksen koneille.»
»National Socialist»-lehti tämän kirjotuksen johdosta huomauttaa, millainen vaara sisältyy tällaiseen menettelytapaan. Se sanoo:
»Saha, tarttuessaan tällaiseen kahdenkymmenen sentin naulaan, tietenkin menisi kappaleiksi. Se samalla luultavasti tappaisi miehen, joka hoitaa sahaa. Ja miksikä ei voisi kehittää tätä ajatusta vielä enemmän ja saada aikaan junarikon rautatleradalla, jonka omistaja ei halua suostua työläisten vaatimuksiin. Se olisi aivan samaa, sitä vähäpätöistä erotusta lukuunottamatta, että junarikossa tapettaisiin enemmän ihmisiä kuin ajamalla nauloja tukkelhin.»

^[68*] The General Strike, kirj. William D. Haywood, sivuilla 10–11.

^[69*] Aivan samalla tavalla on tapahtunut Ranskassa. Viime vuosina on ollut tuskin yhtään ainoata lakkoa, jossa ei olisi ollut provokaattorien kynsiä pelissä. Pääministerin täytyi tunnustaa, että Ricordeau, joka johti Dravellin klvenhakkureita väkivaltaiseen toimintaan, samana aikana oli hallituksen palveluksessa. Kun työväenjärjestöt haastoivat hänet vastaamaan syytökseen, hän ei halunnut puolustaa Itseään. Labour Leader, Lontoossa, marraskuun 24 p. 1911, sisältää seikkaperäisen kertomuksen tästä asiasta.

^[70*] Ford and Foster, Syndikallsm, sivulla 17.

^[71*] G. Sorel, Le Syndicalisme revolutionaire, artikkeli aikakauslehdessä Le Mouvement Socialiste. Marraskuussa, 1905.

^[72*] Kommunistinen Manifesti.

^[73*] Katso Liite V.

^[74*] Levine, The Labor Movement In France, sivulla 181.

^[75*] Minä kylläkään en epäile eitä mahdollisuutta, että unio voisi ottaa suorittaakseen varsin laajaperäisiä ja tärkeitä hallintotehtäviä. Olen lausunut käsitykseni tästä kirjani »Applied Socialism» viidennessä luvussa, johon tässä haluan viitata niille, jotka tahtovat lähemmin tutustua tähän kysymykseen.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti», vuoden 1872 esipuhe. MIA huom.

^[2] Tarkoitetaan Engelsin vuoden 1895 esipuhetta Karl Marxin teokseen »Luokkataistelut Ranskassa». MIA huom.

^[3] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua», alkusanat. MIA huom.

^[4] Ilmeisesti tarkoitetaan Saksan sekaantumista Venäjän asioihin. MIA huom.

Suomenkielinen John Spargo -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto